Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen...

Sairaalatutkimuksista huolimatta ei selvinnyt, mikä äidin jalkaa vaivaa. Keuhkokuvien tuloksista emme saaneet mitään tietoa. Varmaan olisi kerrottu, jos olisi löytynyt jotain poikkeavaa. Käydessäni kotona sunnuntaina 21.11. jalka näytti olevan parempi. Koska tiedettiin, ettei jalassa ole ainakaan tukosta, äitikin pääsi taas pöydän viereen syömään. Maanantaina 22.11. alkoi jälleen intervalliviikko.

Keskiviikkona olin kotona isän luona ja sen jälkeen Tammikodissa äitiä katsomassa. Kuinka ollakaan hoidokit istuivat nytkin yhteisessä tilassa ja kanttori laulatti adventti- ja joululauluja sekä laulujen välissä luki adventtiin liittyviä Raamatun tekstejä. - Oli adventtihartauden aika! Pöydissä loistivat kynttilät, lamppuihin oli ripustettu tupsupunatulkkuja. Lopuksi kanttori pyysi ehdottamaan toivelauluja. Pyydettiin laulua aasista ja sen jälkeen kynttilänsytytyslaulua. Niin soivat iloisesti "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" ja "Nyt sytytämme kynttilän" tilaisuuden päätteeksi. Tai... kenties laulut vielä jatkuivat. Jouduin vaan tuossa vaiheessa lähtemään pois. Äiti jäi rauhallisena ja hyväntuulisena istumaan pöytään. Nyökkäili minulle, kun vilkutin hänelle ennen kuin hävisin nurkan taakse.

Äidin jalka ei ole vieläkään parantunut. Lisäksi virtsatietulehdukset ovat toistuneet ja isä on joutunut käymään useamman kerran äidin kanssa päivystyksessä sen tähden. Niillä reissuilla on aina vaihdettu katetri. Niin kävi itsenäisyyspäivän iltanakin. Ja äidille määrättiin (kuinkahan mones?) antibioottikuuri. Kotihoitajat lupasivat vihdoin viedä tulehduksen estolääkityspyynnön kotisairaanhoitajan hoidettavaksi.

Lauantaina 11.12. äidin vointi oli muuten hyvä, mutta jalka oli turvoksissa ja punoittikin. Kirjoitin kotihoitovihkoon pyynnön, että kotihoitajat kertoisivat jalankin tilanteesta sairaanhoitajalle, joka pitää yhteyttä lääkäriin. - Ja asiat ovat hoituneet! Äiti on parhaillaan Tammikodissa intervallihoidossa tämän viikon. Tiistaina oli lääkäri käynyt ja kirjoittanut reseptin estolääkityksestä sekä tutkinut jalkaa. Jalan tähden oli myös otettu verikokeet. Niiden tuloksista ei vielä toissapäivänä tiedetty, kun kävin äitiä katsomassa.

Keskiviikkona 15.12. oli pakko pysähtyä Tammikodin ovelle ennen kuin astuin sisään. Molemmin puolin ulko-ovea roikkuivat ihmeellisen näköiset tulet. Liekit nousivat ikään kuin padoista ja niitä verhosivat valkeat hunnut. Virtuaalitulet! En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia. Turvallisuuden tähden ovat hyvin paikallaan juuri tällaisissa tiloissa.

Päästyäni sisään tulvahtivat vastaani lapsuusajoilta tutut joululaulut. Väki istui juhlapöydissä - oli jouluaterian hetki! Vaikka tulin ihan eri aikaan kuin tavallisesti, tulin jälleen keskelle juhlaa!
Hoitaja oli juuri tuomassa äidille tarjottimella ruokaa. Niin sain istua syöttämään äidille porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot, rosollit, kotijuustot, lihapullat... ja jälkiruoaksi luumukiisselin kermavaahtoineen. Ruokailu kestikin vielä tavallista pidempään. Pääruoan ja jälkiruoan välissä jouduin käymään pikimin lämmittämässä autoa, ettei pikkukaverini olisi paleltunut odottaessaan.

Nautin suunnattomasti Tammikodin aina ystävällisestä ja kodikkaasta hengestä. Mieli on varmaan ihan jokaisella "niin hyvä, lämmin, hellä" kuin joululaulussa sanotaan. Kiitos tunnelmasta henkilökunnalle! Hoitajat huomioivat kaikki talossa olevat, niin hoidokit kuin vierailijatkin, tavalla joka ilahduttaa ja lämmittää...

Juhlahetket jatkuivat, mutta äiti joutui sairaalaan tutkimuksiin

Pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina isä sekä siskoni miehensä kanssa vierailivat meillä. Hyvin harvoin tapaamme näin yhdessä, koska viikonloppuisin yleensä toinen meistä on lauantaina vanhempiemme luona, toinen sunnuntaina. Ja sitten viikonvaihde onkin jo ohi. Intervalliviikkojen sunnuntaisin taas isä useimmiten käy jomman kumman luona. Äidin ja isän tasavuosisyntymäpäivinä sentään olemme yrittäneet järjestää niin , että olemme molemmat yhdessä kotona. - Oli siis harvinainen juhlapäivä!

Isänpäiväsunnuntaina olin vanhempieni luona. Heti keittiöön astuttuani huomasin, että piirongin päällä oli samanlainen isänpäiväkortti Pappalle kuin olin itsekin tuomassa. Niin kävi viime vuonnakin: olimme molemmat "tytöt" valinneet isälle onnitteluiksi samanlaiset Mauri Kunnaksen piirtämät kortit!

Äitiä emme saaneet tuoda pöydän viereen isänpäiväkahvillekaan, vaan kun olimme isän kanssa kahvitelleet, veimme äidille kakkukahvit sänkyyn. Äidin jalka oli perjantaista asti ollut "kovin kipiä", niin kuin Petri oli kotihoitovihkoon kirjoittanut. Äidin suosikkihoitaja Petri oli jo perjantaina pesutouhuissa huomannut, että äidin oikeaan jalkaan sattui. Tuo jalka on pitkään ollut nilkasta turvonnut, mutta viime perjantai-iltapäivänä se oli paksu polveen asti.

Lauantaina siskoni sanoi äidin valittaneen kovin, kun hänet nostettiin pyörätuoliin ja myös istuessa. Ruokakaan ei ollut maistunut. Petri oli käynyt äitiä hoitamassa myös lauantai-iltana ja arvellut, että kipu johtuisi lonkasta. Oli epäillyt, että siinä olisi murtuma. Sunnuntaiaamuna Petrin taas käydessä jalka oli turvoksissa kokonaan, reidestäkin. Alettiin pelätä tukosta jalassa. Äitiä ei enää nostettu pyörätuoliin. Aamupuuron Petri oli syöttänyt sängyssä eikä päivävaatteita vaihdettu, ettei jalkaa rasitettaisi.

Kun sunnuntaina päivällä olin laittamassa ruokaa pöytään, Petri soitti isälle ja kysyi, miltä äidin olo vaikuttaa. Tuntuu hienolta, että kotihoitaja huolehtii näin hyvin hoidokeistaan! - Äiti ei valittanut jalkaa, kun emme nostaneet häntä pyörätuoliin. Nostimme vain sängyn pääpuolta niin, että saimme syötettyä äidille päiväruoan. Äiti söi ja joi ihan hyvin. Kovin yskäinen hän oli. Hengitys kuului rohisevan.

Maanantaina kotihoito otti yhteyttä kotisairaanhoitajaan , joka lupasi tulla lääkärin kanssa tiistaina katsomaan äitiä kotiin. Lääkäri kirjoitti lähetteen tutkimuksiin sairaalaan, jonne isä veikin äidin heti tiistai-iltapäivänä. Äidin ja isän oltua poliklinikalla kolme tuntia, kerrottiin että äiti joutuu jäämään sairaalaan tutkimuksia varten.

Soitettuani keskiviikkoaamuna sairaalaan lähdin kotiin laittamaan isälle ruokaa ja katsomaan äitiä. Kun ehdimme äidin luo, hoitaja oli juuri juottamassa häntä. Äiti oli rauhallisen oloinen. Oli tehty ultraäänitutkimus . Jalassa ei nyt ollut tukosta. Vanhan (yli kymmenen vuotta sitten olleen) tukoksen jäljet näkyivät nilkassa. Suonet ovat kuitenkin ahtaat. Tutkimuksia siis jatkettiin vielä. Äidille oli laitettu tippa riittävän nesteen saannin varmistamiseksi. Lisäksi oli otettu keuhkoista röntgenkuva. Tulosta ei vielä tiedetty.

Kävin äidin luona uudelleen lähdettyäni kohti omaa kotia. Äiti oli jo väsähtänyt. Silmät painuivat välillä kiinni kesken juttelumme. Hän jaksoi kuitenkin nostaa päätään ja nyökätä, kun ovelta vilkutin hänelle. - Huomenna hän pääsee kotiin. Silloin saamme tietää, löytyikö syy jalan kipeytymiseen ja mitä näkyi keuhkojen röntgenkuvissa...

Juhlahetkiä

Lauantaina 30.10. olin juuri saapumassa ruokakauppaan matkalla vanhempieni luo, kun serkkuni soitti kysyäkseen äidin vointia. Pyysin häntä tulemaan iltapäivällä äitiä katsomaan. Niin hän tulikin! Isä oli iloinen, kun sai hauskaa juttuseuraa ja äitikin näytti virkistyvän kuunnellessaan kahvipöydässä toisten puheita.

Seuraavan viikon maanantaina äidillä alkoi taas intervalliviikko Tammikodissa. Kävin keskiviikkona siivoilemassa kotona ja omaan kotiin lähtiessäni kiersin äidin luona. Kun astuin Tammikodin ovesta sisään, huomasin heti, että oli alkamassa joku yhteinen tilaisuus. Ruokailutilassa oli hoidokeita istumassa pyörätuoleissa ja toisia tavallisilla tuoleilla pöytien ääressä. Hoitaja käänteli juuri äidin pyörätuolia niin että hän näkisi hyvin, mitä tapahtuu. Riensin äidin luo vauhdilla samalla nyökkäillen muille lähellä oleville hyvänpäivän. Riisuin sateen kasteleman anorakkini ja huomasin lenkkareidenikin olevan kurassa.

Kääntyessäni katsomaan toiseen suuntaan näin papin, joka seisoi juhlavassa virka-asussaan valmiina virsikirja kädessään. Hänen takanaan pikkupöydällä paloi kynttilä, kaunis kukkakimppu loisti maljakossa ja vieressä oli ehtoollispikarit sekä liinalla peitetyt viinimalja ja ehtoollisleipälautanen. Seinällä olevalla ilmoitustaululla muistutettiin, että keskiviikkona 3.11. vietetään ehtoollishartautta. - Häpesin. Olinhan rynnännyt kuin tuulispää hartaana odottavan juhlaväen keskelle.

Soittimen takana oli tyhjä paikka. Hetken kuluttua pappi alkoi selittämään, että kanttori on kyllä tulossa. Ulkona vihmova sade nyt viivästyttää hänen pääsyään perille. Äitiä vastapäätä istunut mies ehdotti, että laulettaisiin vaan jo ilmoitettu alkuvirsi, kun se oli niin tuttukin, että se osataan ilman säestystä. Pappi suostui ajatukseen. Otin pöydällä vapaana olevan virsikirjan, etsin virren ja ojensin kirjaa äidille. Ja äiti tarttui tottuneesti kirjan kulmasta kiinni! Kun näytin hänelle, missä kohtaa virttä oltiin menossa, äiti katsoi minua totisena ja sanoi:"En mää osaa."

Vielä pari vuotta sitten äiti lauloi mielellään kotona erään lähihoitajan kanssa tuttuja lauluja. Isä aina ihmetteli, miten hyvin äiti vielä muisti sanatkin, sävelestä puhumattakaan. Myös hoitaja oli äänialaltaan altto niin kuin äitikin ja isä kertoi heidän ääniensä sopineen hyvin yhteen. - Nyt äiti selvästi nautti, kun sai olla yhdessä toisten kanssa ja ainakin kuunnella laulua.

Virren päätyttyä kanttorikin ehti paikalle. Pappi puhui lyhyesti pyhäinpäivästä, jota vietettiin seuraavana lauantaina. Äiti kuunteli rauhallisesti, kääntyi välillä katsomaan minua ja hymyili. Laulettiin taas. Ja kaikki oli äidille niin tuttua...

Pappi lähti avustajan kanssa jakamaan ehtoollista. Kun hän tuli äidin kohdalle, äiti otti leivän ja viinin vastaan hyvin luontevasti ja nyökkäsikin vielä papille ikään kuin kiittäen. Kun ruokailutilassa olleet olivat saaneet ehtoollisen, pappi jatkoi sen jakamista sänkypotilaille heidän huoneissaan. Kanttori soitti koko ajan virsisävelmiä. Tunnelma oli harras ja samalla hyvin levollinen. Luettiin vielä yhteen ääneen Isä meidän -rukous. Pappi siunasi juhlaväen Herran siunauksella ja kanttori ehdotti loppuvirreksi Päivä vain ja hetki kerrallansa. Hartauden päätteeksi tarjottiin mustikkapullakahvit.

Tunsin suurta iloa siitä, että äiti sai kokea tämän ehtoollishartauden!

Kahvin aikaan äiti selvästi alkoi väsyä ja veinkin hänet omaan huoneeseensa, jonne heti ilmaantui kaksi hoitajaa nostamaan häntä sänkyyn. Toivottelin äidille hyvää viikon jatkoa.
Äidillä on muuten Tammikodissa erinomaisen hyvä pyörätuoli. Siinä on korkea selkänoja, istuma-asentoa saa säädettyä myös lepoasentoon ja se on niin ihanan pehmeä. Hyvillä mielin lähdin ajelemaan omaan kotiin. Pikkukaverinikin oli autossa ihan rauhallisena, vaikka olikin odotellut takaisin tuloani yli tunnin...

Paljon, paljon juomista - ja harjalintu!

Sumuinen oli viime sunnuntaiaamu, kun ajelin koirakaverini kanssa vanhempieni luo. Äitikin oli uninen. Jouduttiin herättämään syömään ja herättämään taas kahville. Väsymystä lisäsi varmaan antibioottikuuri, joka äidillä jälleen on virtsatietulehdukseen. Viime viikolla kotona katetriletku alkoi olla sakkainen ja kun pussiin ei enää tullut mitään, isä kävi (monennenkohan kerran) päivystyksessä äidin kanssa. Äiti oli ollut koko ajan ihan rauhallinen ja selvästi ymmärtänyt, mistä on kyse.

Kotona on puhuttu paljon juomisen tärkeydestä tulehdusten estämiseksi. Äiti on ottanut puheista hyvin vaarin. Niin ruoan kuin kahvinkin aikaan hän joi useamman lasillisen maitoa ja mehua - ja aina kun lasi tuli tyhjäksi hymyili iloisesti. Hän tietää, että me toiset olemme tyytyväisiä, kun hän itse huolehtii juomisestaan.

Hauskan yllätyksen päivään toi harjalintu. Katselin keittiön ikkunan takana olevan lintulaudan kuhinaa: talitiaisia, sinitiaisia, varpusia... Sitten katseeni osui maahan. "Ja mikä toi on? Ihan kuin joku tropiikin lintu!" oli ensimmäinen ajatukseni. Vinkkasin hiljaa isänkin katsomaan. Outo oli ilmestys molemmille. Hetken pähkäiltyäni jostain muistin kätköistä välähti: harjalintu! En ollut moista ennen luonnossa nähnyt, kirjoissa kylläkin. Hain isän vanhan Valittujen Palojen Lintukirjan ja etsin siitä harjalinnun. Kyllä, se se oli!

Lintu tepasteli ihan rauhassa lintulaudan alla ja söi ilmeisesti maahan pudonneita jyviä. Jatkoi siitä matkaa eteenpäin talon seinän viertä koko ajan maata nokkien. Isä otti siitä kuvia. Sitten kääpiövillakoirakin tuli ikkunan viereen ihmettelemään, mitä merkillistä siellä on. Oudon siivekkään huomattuaan se haukahti kovalla kimeällä äänellään. Sitä lintu pelästyi ja lähti lentoon. Harjalinnun lentokin oli kovin erikoisen näköistä. Se piti siivet koko ajan levällään ja ikään kuin leijaili eteenpäin.

Lähtiessäni kerroin äidille, että tulen taas katsomaan. Äiti nosti päänsä tyynyltä kysyen:"Tänne?" Sain vastata, että kyllä, tänne. Äiti taisi muistaa, että viimeksi kävin häntä katsomassa Tammikodissa...

Intervalliviikon reissu

Kävin viime lauantaina kotona intervalliviikon huoltoreissulla: ruokakaupassa käynti, lakanoiden pesu, sänkyvaatteiden tuuletus, pölyjen pyyhkiminen (isä oli jo imuroinut), ruokailu ja iltapäiväkahvit. Verannan ikkunan alla kukkivat vielä neilikat ja toissavuotinen äitienpäiväruusu huolimatta jo olleista pakkasöistä.

Omaan kotiin tulomatkalla kiersin Tammikodin kautta. Hoitaja oli juuri syöttämässä äidille ohrapuuroa oleskelu- ja ruokailutilassa. Tunnelma oli rauhallinen. Jotkut hoidokit söivät itse. Kaksi hoitajaa syöttivät heitä, joilta ei syöminen itsekseen enää onnistu. Sänkypotilaat odottivat omissa huoneissaan.

Äidin ilme muuttui mielestäni pettyneeksi, kun hän huomasi minut. Ajattelin, että hän odotti isän tulevan katsomaan. Hän söi kuitenkin puuronsa loppuun. Istuuduin äidin viereen juttelemaan. Äiti katsoi suoraan silmiini ja kertoili asioitaan, joista joitain ymmärsin, toisista en saanut selvää. Vähitellen äiti alkoi vaikuttaa kärsimättömältä. Kysyin, haluaisiko hän lepäämään. Äiti nyökkäsi ja vastasi: "Juu." Hoitajat olivat jo lähteneet syöttämään huoneissa olevia. Odottelin, kunnes toinen hoitajista tuli ruokailuhuoneeseen. Hän lähti avukseni viemään äitiä sänkyyn. Pitkäkseen päästyään äiti huokaisi ja painoi silmät kiinni. Hän oli väsynyt istuttuaan pitkään. Halatessani häntä lupasin, että isä tulee seuraavana päivänä jo aamupäivällä äidin luo. Isä oli menossa sunnuntaina siskolleni ja Tammikoti onkin sopivasti matkan varrella.

Jälleen tuntui hyvältä nähdä hoitajien lämmin suhtautuminen hoidettaviin. Saisipa kaikki hoitoa tarvitsevat muuallakin samanlaisen kohtelun...

Tammikodissa

Äiti on parhaillaan kolmatta kertaa Tammikodissa intervallijaksolla. Hän on ollut siellä iloinen, juttelevainen ja hyväntuulinen. Myös eilen illalla isän käydessä katsomassa oli ollut kovin nauravainen ja hauskalla tuulella, vaikka olikin vaihdettu huoneeseen, jossa tällä hetkellä ei ollut muita. Syynä vaihtoon oli ollut, että edellisiltana huonekaveri oli suuttunut, kun äiti oli "pitänyt ääntä", vaikka hän olisi nukkunut. Äiti juttelee usein hiljaa itsekseenkin. Toisaalta hän taas häiriintyy kovasta äänestä, jos huoneessa on esim. muilla vieraita. Hän kurtistaa silloin otsaansa ja puistelee päätään. Vieraat eivät vaan taida ymmärtää äidin eleitä.

Viime intervallijakson aikana (20. - 27.9.) isä kävi meillä sunnuntaina. Hän poikkesi tänne tullessaan Tammikodissa. Äiti olikin ollut tyytyväisenä katselemassa jumalanpalvelusta televisiosta oleskelutilassa yhdessä muiden kanssa. Paluumatkalla poiketessaan isä oli löytänyt äidin taas istumasta muiden seurassa. Tammikodissa näytetään huolehdittavan siitä, ettei kukaan tunne itseään yksinäiseksi. Hoitajat tuntuvat suhtautuvan hoidettaviin kuin perheenjäseniin.

Harmillista on ollut, että viime aikoina äitiä ovat kiusanneet virtsatietulehdukset. Viime viikollakin isä joutui käymään sen tähden äidin kanssa päivystyksessä. Kotihoitajat soittivat sinne etukäteen ja kertoivat tilanteesta. Niinpä äiti otettiin sisään heti, kun ehtivät paikalle. Toistuviin tulehduksiin syynä on ilmeisesti katetri.

Ajellessani viime sunnuntaina vanhempieni luota omaan kotiin ajattelin vanhainkodin ohi mennessäni, istuukohan lippalakkipäinen mies taas yksin käytävän päässä... Käykö kukaan edes taputtamassa olalle tai kysymässä, mitä kuuluu?

Vanhainkodin alamäki

Vanhainkoti on taantunut kolmenkymmenen vuoden aikana! Äiti oli siellä ensimmäisen kerran intervallissa maanantaista 19.7. maanantaihin 26.7.2010. Kävin isän kanssa yhdessä äitiä katsomassa tuon viikon torstaina.
Oli kova helleviikko. Kun ehdimme perille, totesimme tyhjän pyörätuolin ulko-oven tönkkänä toimittavan ilmanvaihdon virkaa. Tuoli täytyi siirtää pois, että pääsimme sisään ja asetella sitten taas takaisin, jotta ovi ei olisi mennyt perässämme kiinni. Päästyämme käytävän puolelle huomasin heti äidin oleskelutilassa pyörätuolissa kummallisessa asennossa. Kiirehdin hänen luokseen. Äidin niska oli retkahtanut pahasti taaksepäin. Pyörätuolissa ei ole niskatukea. Mehu oli kaatuneena ja sukat mehusta ihan märkinä. Pöydän ääressä istui yksi toinen potilas, hoitajia ei paikalla. Äiti nukkui. Silittelin äidin käsivartta ja juttelin hänelle niin, että sain hänet hereille. Mutta äiti ei saanutkaan liikutettua päätään. Niska oli jäykistynyt. Isä nosti hitaasti ja varovaisesti äidin pään pystyyn. Kello oli puoli viiden paikkeilla. Äidin oli täytynyt istua paikallaan niska retkahtaneena pitkään. Lähdimme viemään äitiä sänkyyn lepäämään. Jostain siihen samalla hetkellä ilmestyi nuori tyttö, joka ilmoittikin tulleensa juuri äitiä hakemaan. Perässämme äitiä sänkyyn laittamaan riensi myös oikein hoitajan puvussa ollut vanhempi nainen. Hän tokaisi tiukasti ja tylysti minulle:"Oletteko käynyt täällä joka päivä?" Kerroin anteeksipyytävästi olevani tällä viikolla vasta ensimmäistä kertaa, kun minulla on niin pitkä matka. Isä kiirehti siihen puolustautumaan, että hän on käynyt joka päivä, johon hoitaja totesi isän nähneensäkin. (Isä kävi kaksi kertaa päivässä.)

Entä sänky? Isä kertoi, että aluksi äiti oli ollut viereisessä sängyssä, jossa oli vain toinen laita. Sänky oli aseteltu laidaton puoli seinään kiinni, jottei siltä puolelta pääsisi putoamaan. Mutta kun se jäljellä oleva laita oli rikki niin, ettei sitä saanut laskettua, äiti oli siirretty sänkyyn, jossa patja ja sänky olivat ihan eri paria. Molemmilla puolilla patjan ja sängyn laidan välillä oli isot tyhjät tilat, joista äiti olisi voinut pudota ja loukata itsensä! Lähdin etsimään hoitajaa pyytääkseni täkkejä tai muuta patjan ja sängyn laitojen väliin. Ei hoitajia löytynyt yhtään mistään. Toinen sängyssä ollut hoidokki huoneessa alkoi kutsua hoitajaa auttamaan peittoa päälle, kun hän ei itse saanut. Huone oli varjon puolella ja ikkunat auki (onneksi sillä helteellä). Ymmärsin jo, että hoitajan saaminen avuksi on siinä talossa erittäin vaikeaa ja kävin auttamassa peiton päälle. Sain kauniit kiitokset. Samalla tulin vilkaisseeksi ympärilleni ja huomasin kaikkien huoneen sänkyjen olleen erilaisia. Varmaan jostain kerättyjä vanhoja.

Yritin jälleen etsiä hoitajia. Turhaan. Palattuani äidin luo alkoi jostain kuulua kovaa huutoa: "Paljonko kello on?" ja "Koska ruoka tulee?". Huuto kuulosti tulevan ihan läheltä ja toistui toistumistaan. Vilkaisin käytävään. Huoneen oven takana käytävän päässä istui pyörätuolissa mies lippalakki päässä, selkä käytävään päin, kasvot kohti päädyn ikkunaa, jonka takana kasvoi isoja puita. Autojen hurina kuului niiden takana olevalta tieltä. Pyörätuolin pöytälevyllä oli kaatunut kahvimuki. Miehen vaatteet olivat kahvista märät ja lattialla oli kahvilammikko.
Myös vastapäisen huoneen ovi oli selällään asti auki, jolloin näiden kahden huoneen ovet muodostivat käytävään seinän niin, ettei miestä voinut nähdä. Miehellä oli pieni kolo käytävän päässä. Kävin kertomassa hänelle, että kello on viisi.

Monenkohan kerran kuljin käytävää edestakaisin, kun lopulta toisesta kerroksesta tuli hoitaja alas ja sain pysähdytettyä hänet. Hän tuli tuomaan täkkejä äidin sängyn "paikkaamiseksi" ja saatiin uudet sukatkin, jotka vaihdoin äidille märkien tilalle.

Vaikealta tuntui äiti tähän taloon jättää. Lähtiessä vilkaisin miestä käytävän päässä. Hän oli nukahtanut pyörätuoliin. Heti ulos ovesta ehdittyämme (järjesteltyämme ensin sen pyörätuolin taas paikoilleen oven tönköksi) aloimme isän kanssa puhua, että äidin intervallijaksot pitää saada siirrettyä muualle. Mietittiin, mitä muita mahdollisuuksia olisi. Isä alkoi kysellä asiasta heti perjantaina. Seuraavan viikon alussa, kun äiti oli jo kotona, isälle luvattiinkin, että äiti pääsee Tammikotiin. Kuitenkin vasta elokuun 30. päivä alkavalle intervallijaksolle, joten yksi viikko vanhainkodissa oli vielä edessä.

Siskoni kävi hakemassa isän kanssa äidin kotiin tältä ensimmäiseltä vanhainkodin viikolta. Hän kertoi äidin olleen suunnattoman iloinen, kun pääsi kotiin. Hän kertoi myös, että mies siellä käytävän päässä oli huutanut kovalla äänellä moneen kertaan: "Avatkaa ovi sieltä toisesta päästä!" Siskoni mukaan käytävä oli hyvin tunkkainen ja ihan pissanhajuinen.

Mummuni, isän äiti, oli muutaman kuukauden syksyllä 1978 tässä samassa vanhainkodissa. Muistikuvani siltä ajalta on, että talo oli silloin puhdas ja siisti. Kun meni mummua katsomaan, hoitaja tuli heti ystävällisesti kertomaan, mitä mummulle kuuluu. Äiti oli nyt samassa käytävässä kuin mummu silloin. Silloin kukaan ei huutanut hoitajia. Hoitajat olivat läsnä. Oletettavasti heitä oli enemmän kuin nyt. Varmaan myös siistijöitä ja muuta henkilökuntaa.

Iloinen asia kuitenkin oli, että äidin käsi parani tuon ensimmäisen vanhainkodin viikon aikana. Se ei sittenkään ollut murtunut. Toisen vanhainkodin intervalliviikon jälkeen (9.8. - 16.8.2010) äidin käsivarressa oli vertavuotava iso haava. Sitä ei oltu hoidettu millään tavalla eikä siitä kerrottu mitään. Kotihoitajat saivat sen kuitenkin hyvin paranemaan. Äidin käsivarret olivat myös tuon intervallin jäljiltä suurilla mustelmilla. Niidenkään alkuperää ei tiedetä. Tuon viikon jälkeen äiti oli koko kaksi viikkoa kotona poikkeuksellisen hymyileväinen, hyväntuulinen, kärsivällinen ja rauhallinen.

Viime viikon äiti olikin sitten intervallissa Tammikodissa. Kävin myös siellä häntä katsomassa isän kanssa. Tunnelma oli aivan erilainen kuin vanhainkodissa. Rauhallinen ja leppoisa. Luulen, että hoidokit tuntevat olonsa siellä turvalliseksi. Hoitajia tuskin sielläkään on enempää kuin vanhainkodissa. Tämän viikon maanantaina äiti tuli taas kotiin. Oikea nilkka oli aluksi tavallista enemmän paisunut, mutta toissayönä se oli jo laskenut. Nyt kuitenkin saamme olla rauhallisella mielellä, kun tiedämme, että äiti saa jatkossakin olla intervallijaksot Tammikodissa.

Tuntui siltä kuin olisi tapahtunut ihme!

Jäin viimeksi juhannusviikon keskiviikkoon! Helteet eivät ole sentään uuvuttaneet. Pikemminkin olen ollut niin jatkuvassa liikkeessä, ettei ole ollut tilaisuutta istahtaa kirjoittamaan.

Tuona juhannusviikon keskiviikkona kävin siis kotona ja äidin luona hoito-osastolla. Torstai- iltana isä soitti tultuaan äitiä katsomasta ja kertoi tämän olleen niin väsynyt, ettei kunnolla herännyt edes hoitajan ravistelusta. Oli kuitenkin vähän raottanut silmiään ja tarttunut isän käteenkin. Huolestuin, mutta en halunnut huolestuttaa isää...

Seuraavana päivänä, juhannusaattona, isä lähti siskoni luokse niin kuin oli etukäteen sopinut. Päivällä hänelle oli soitettu hoito-osastolta, että äiti on laitettu tiputukseen. Isä lähti pian sen jälkeen ajamaan takaisin äitiä katsomaan. Äiti oli vain nukkunut. Ei ollut jaksanut raottaakaan silmiään. Ehdittyään kotiin illalla isä soitti ääni melkein sortuen, että äiti ei jaksanut herätä.

Otin puhelun hoito-osastolle vielä yhdeksän maissa illalla kysyäkseni paremmin tilanteesta. Valmistauduin lähtemään saman tien äidin luo. Hoitaja kertoi rauhallisesti, että äiti on todellakin niin väsynyt, että vain nukkuu. Suun kautta ei ole mennyt mitään. Kuume on ollut korkea (jopa 39 astetta) ja tulehdusarvo myös. Tiputuksessa annetaan antibioottia ja nesteytystä.
Kun pohdin ääneen, lähtisinkö vielä illalla katsomaan, hoitaja sanoi tilanteen olevan vakavan, mutta he osastolla kuitenkin uskovat, että se pysyisi samanlaisena yön yli. Siirsin lähtöni aamuun.

Valvoin yön. Mieheni suostui aamulla lähtemään kuskikseni. Istuin äidin viereen, silittelin. Äiti nukkui liikahtamatta. Hengitys kuulosti tavallista nopeammalta. Hoitaja tuli katsomaan. Hän sanoi äidin hengityksen rohisevan niin, että todennäköisesti on kyseessä keuhkokuume. Että on tavallista, kun on ikää paljon ja muutakin, tulee keuhkokuume. Kysyin, onko äidillä mitään mahdollisuutta vielä tästä kuntoutua. En tainnut saada vastausta. Jutellessamme äidin silmät kuitenkin vähän aukenivat ja näytti siltä kuin hymykin olisi häivähtänyt suupielissä. Sitten luomet taas painuivat kiinni.

Mieheni odotti koiran kanssa autossa kauan. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä käymään isän luona. Söimme yhdessä yksinkertaisen juhannusaterian ja joimme kahvit. Sen jälkeen palasin äidin luo. Äiti nukkui edelleen samassa asennossa kuin aamupäivälläkin. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi suoraan silmiini, totisena ja RAUHALLISENA. Mitään muuta paikkaa hän ei yhtään liikauttanut eikä edes yrittänyt sanoa mitään, mutta katsoi pitkään...
Sopersin, että Taivaan Isä suojelee ja varjelee sua täälläkin ihan niin kuin kotonakin.

Välillä äiti nukahteli, välillä taas katsoi suoraan silmiin. Omiin silmiini nousi kyyneleet. Äidin nukkuessa pidempään yritin useampia kertoja nousta ja lähteä, mutta tuolin kolahtaessa äiti aina avasi silmänsä ja istuin takaisin. Istuin kädet ristissä toivoen, että hän vielä paranisi. Lopulta osasin nousta herättämättä häntä, mutta en saanutkaan lähdettyä, vaan palasin käytävältä takaisin pariinkin kertaan. Hoitajan kanssa sovittiin vielä, että he soittavat vaikka yöllä, jos äidin voinnissa tapahtuu muutosta.

Sunnuntaina,kun siskoni oli poikiensa kanssa äitiä katsomassa, äiti oli ollut edelleen yhtä väsynyt. Avannut kuitenkin välillä silmänsä ja katsellut poikia. - Kun siskoni oli äidin luona vielä illemmalla, hän soitti sieltä. Oli alkanut tapahtua muutos: äiti oli liikuttanut ja jopa nostanut vähän päätään ja yrittänyt katsoa, mitä ympärillä tapahtuu. Niiden muutamien iltapäivän tuntien aikana äiti näytti alkaneen parantua! Kuume oli laskenut. Oliko antibiootti alkanut vaikuttaa? Vai oliko äidin oma vastustuskyky voittamassa?

Palasin hoito-osastolle maanantaina aamupäivällä ja oli aivan uskomatonta, mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Lauantaista, juhannuspäivästä, jolloin istuin nukkuvan äidin vieressä, oli kulunut vain yksi päivä. Nyt äiti oli hereillä jo mennessäni, hymyili huomatessaan tutun tulijan. Jutellessani hänelle, hän välillä nosti päätään tyynyltä ja katsoi tuimasti vastapäätä ollutta potilasta, joka kirjan sivuja käännellessään rapisteli.

Seuraavat päivät äiti toipui hyvää vauhtia ja oli iloinen ja tyytyväinen. Tiistaina tulehdusarvo oli enää 14, kun se viikonloppuna oli ollut 140. Keskiviikkona otettiin tiputus pois. Odottelimme jo, että äiti pääsisi viikonlopuksi kotiin, mutta hänen oikea kätensä oli turvoksissa ja lääkäri halusi katsoa sitä vielä viikonlopun yli. Maanantaina 5. heinäkuuta haimme äidin kotiin. Kyyneleet tulivat taas väkisin silmiini, kun kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Vaikka juhannusviikolla jo odottelin intervallipaikan vaihtumista, olin nyt suunnattoman kiitollinen siitä, että tämä intervalli oli vielä hoito-osastolla. Siellä on aina lääkäri lähellä, jos vointi äkkinäisestikin huononee.

Äidin käsi ei ole kuitenkaan parantunut. Se oli tänään erittäin turvonnut ja kipeä. Kämmenselässä ja kyynärvarressa oli myös isot kellukat. Tein huivista kolmioliinan kättä tukemaan. Jo kotiintulon jälkeisenä keskiviikkona kotihoitajat arvelivat, että siinä voisi olla murtuma. Isä kävi äidin kanssa terveyskeskuksessa. Lääkäri ei kuvauttanut kättä, vaan oli sitä mieltä, että kyseessä on tiputuksesta johtuva verisuonitulehdus. Lääkkeeksi määrättiin voidetta.

Nyt äiti on ollut kotona kaksi viikkoa. Huomenna alkaa taas uusi intervalli ja se on jo vanhainkodilla. Isä yrittää selvittää, onko sinne mahdollisuutta saada heti huomenna lääkäriä kättä katsomaan vai pitäisikö käydä äidin kanssa terveyskeskuksessa ennen uuteen intervallipaikkaan menoa. Helposti ei siis tämäkään intervalli ala...

Intervallipaikka

Keskiviikkona 23.6. kävin kotona siivoamassa niin kuin yleensäkin äidin intervalliviikon aikana. Oli oikein kesäinen tuuletuspäivä. Muutaman kiinanneilikankin istutin näin ennen juhannusta kukkapenkkeihin. Mikä ihme on viime talvena vienyt äidin aikanaan istuttamat ja jo vuosikymmenet loistavasti kukkineet syysleimut perennapenkistä? Niitä aina ihailimme äidin kanssa terassilla istuessamme.

Ehtiessäni äidin luo hoito-osastolle oli päivällisen aika. Hoito-osastonkin hoitajat ovat iloisia, ystävällisiä ja huolehtivaisia! Toisinaan tulee kuitenkin eteen ihmeteltävää. Niin nytkin. Äitiä oli alettu jo syöttämään ja häntä syötettiin makuulla, pääpuoli vain hiukan kohotettuna. Ihan pelästyin: tuossa asennossahan ruoka menee helposti "väärään kurkkuun" ja aiheuttaa haittaa hengityselimille, keuhkoillekin. Lupasin jatkaa syöttämistä. Ensi töikseni säädin äidin sängyn niin, että äiti istui. Pinaattikeitto ei kuitenkaan siitä maistuvammaksi tullut. Tuputettuani sitä aikani äiti tuuppasi keittokulhoa niin, että iso osa sisällöstä läikähti peitolle. Sain sen sentään käsipyyhepaperilla aika hyvin kuivattua. Jälkiruokana ollut kiisseli maistui melkein kokonaan ja maitokin mukavasti, kun annoin äidin pitää nokkamukia "väärinpäin" omassa kädessä.

Vein sinikeltaisen kukkakimpun aurinkoisen päivän ja naapurimaan Victorian ja Danielin kunniaksi, vaikka nuo värit eivät äidin omimpia värejä olekaan. Iloisena äiti niitä katseli. Keltainen gerbera loistikin kuin aurinko kimpun keskellä.

Vähän aikaa syömisen jälkeen ehdin antaa äidin istua ja juttelin hänen kanssaan. Tuli sellainen olo kuin äidillä olisi ollut jotakin vaivaa. - Harmi, kun täytyi lähteä niin pian. Koira odotti autossa ja oli kuuma hellepäivä.

Omaan kotiin ajellessä toivoin, että intervallipaikka jo pian vaihtuisi. Illalla isälle soittaessani hän kertoi, että hänelle olikin ilmoitettu paikan voivan vaihtua jo ennen syksyä. Sitä jäämme odottelemaan...

Kolhut

Huomenna sitten taas alkaa äidin intervalliviikko. Valitettavasti viime intervallilla saadut kolhut eivät ole vielä parantuneet. Käden haava oli perjantaina vuotanut vähän, kun Tuulensuun hoitajat kävivät "saunottamassa" äidin. Otsan ja ohimon iso mustelma (verenpurkauma) on ehtinyt vain jonkun verran pienentyä. Vähitellen äidin ruokahalu on onneksi palautunut lääkekuurin loputtua keskiviikkona ja muutenkin hän vaikutti tänään virkeämmältä kuin viikko sitten. Jaksoi oikein topakasti komentaa koiraakin. - Toivottavasti juhannusviikon intervallijakso hoito-osastolla sujuu hyvin!

Kiitos!

Luin eilen kotona käydessä sairaanhoitajan selostusta äidin sairaudesta: "Täysin toisten hoidettava", kyllä, "kestokatetri", kyllä, "vatsa toimitetaan", kyllä, "nostetaan sängystä pyörätuoliin ja takaisin", kyllä, "syötetään", kyllä mutta leivät äiti syö ja maidot sekä mehut juo itse, "ei puhu", niin mutta sanoo sanoja ja pieniä lauseita... Pitkästä aikaa hoito-osastolta oli laitettu joku paperi mukaan äidin kotiutuessa ja se oli edellä olevan kaltainen! Oli kuin olisin lukenut selostusta jostain esineestä. Moneen kohtaan teki mieli sanoa vastaan.

Äiti kotiutui hoito-osastolta viime viikolla kahteenkin kertaan. Ensin maanantaina päättyi intervallijakso. Kotona äiti ei kuitenkaan ollut oikein kunnossa. Oli muutakin kuin vasemmalla puolella otsassa ja ohimolla suuri mustelma sekä oikeassa käsivarressa iso haava, joista ei ollut laitettu mukaan mitään mainintaa. Niitä ei vielä sunnuntai-iltana isän käydessä äitiä katsomassa ollut. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä äiti oli valittanut jatkuvasti. Isä oli huomannut jo aikaisemmin, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Katetripussin kanssa oli koko alkuviikon ollut ongelmia. Torstaina kotihoitajat totesivat äidillä olevan virtsatietulehduksen. He järjestivät heti lääkityksen ja hienosti huolehtivat asian eteenpäin. Iltapäivällä ihan yllättäin oli kotihoitaja poikennut ylimääräisenkin kerran katsomassa, mikä oli äidin tilanne. Ja katsonut viisaammaksi viedä äiti takaisin terveyskeskukseen. Niinpä isä vei äidin ambulanssilla ensin päivystykseen, jossa odottivat puolitoista tuntia, että pääsivät lääkärin luo ja sieltä sitten osastolle.

Lauantaina siskoni kävi isän kanssa hakemassa äidin takaisin kotiin. Tulehdus ja lääkitys ovat selvästi vaikuttaneet äidin yleiskuntoon. Kaksi viikkoa sitten hän oli iloinen, virkeä ja hyväkuntoinen, eilen väsynyt ja hiljainen. - Kuitenkin hän taas lähtiessäni nosti päänsä sängyltä ja sanoi selkeästi: "Kiitos!" - Hyvä, että äiti on taas kotona...

Hoito-osasto suljetaan

Viime maanantaista kaksi viikkoa sitten (samana päivänä kun isä viimeksi haki äidin kotiin intervallihoidosta) oli aamupäivällä soitettu isälle ja kerrottu, että hoito-osasto suljetaan syksyllä. Jatkossa äidin intervallipaikaksi tulisi joko keskustassa oleva iso vanhainkoti tai kauempana oleva pieni Tammikoti. Oli kysytty isän mielipidettä asiasta. Tammikodin asukkaiden tiedetään pitävän hoitopaikastaan. Isä kallistui kuitenkin vanhainkodin puolelle, koska hänellä olisi silloin mahdollisuus toimittaa muitakin asioita samalla kun käy äitiä katsomassa. Nyt sitten vaan odotetaan, mitä viranomaiset päättävät.

Hoitajat olivat maanantaina 31. toukokuuta päiväruoan aikaan kirjoittaneet äidin kotihoitovihkoon: "Päiväruoka tuotu ja syötetty. Alli lähtee intervallille. Hiukan oli ärhäkkäällä päällä". Matkan terveyskeskukseen äiti oli kuitenkin ollut rauhallinen. Sen sijaan illalla isän ollessa jugurttia syöttämässä äiti oli tuiskinut ja huiskinut niin, että isältä oli lentänyt silmälasitkin päästä. Isän oli täytynyt lopettaa syöttäminen kesken.

Tiistaina kävin kotona tuulettamassa ja vaihtamassa petivaatteet. Isä oli jo ehtinyt imuroida. Oli erinomaisen kaunis kesäpäivä. Koira katseli ihmeissään tervapääskyjä, jotka suihkivat salamasyöksyjä matalalle ihan päätä hipoen. Taisi vähän pelätäkin.

Keittiön pöydällä maljakossa oli suuri kimppu voikukkia. Siskoni kävi sunnuntaina vanhempiemme luona. Iltapäivällä oli vieraillut äitiä ja isää ilahduttamassa myös siskon poika 6- ja 8-vuotiaine lapsineen (äidin ja isän lapsenlapsenlapset). Syksyllä eskarin aloittava tyttö oli tuonut kukat. Lapset tekevät mielellään isopappan kanssa oikeita töitä, ajavat nurmikkoa, linkoavat lunta jne. - Lähdettyäni kotoa äidin luo isä aloitti jälleen ruohonleikkuun, etteivät voikukat ehtisi hahtuville asti ja levittäisi siemeniään ympäriinsä.

Hoito-osastolla äiti oli kovin totinen. Silmät näyttivät itkuisiltakin. Hänet oli tyynyjen avulla tuettu makaamaan kyljellään. Kotona hän haluaa olla sängyssä aina selällään. Kukatkaan eivät nyt häntä kiinnostaneet niin kuin tavallisesti. Äiti puhui kuiskaten, hiljaa ja hitaasti. Erotin sanoja: ei olis täälä, pääsis... Arvelin hänen tarkoittavan, että hän haluaisi kotiin. Vakuuttelin, että hän on täällä vain muutamia päiviä ja sitten pääsee kotiin. Lähtöä hankkiessani erotin sanan "tuuks". Varmaan äidin piti kysyä, tuunko taas. Lupasin, että ainakin sitten kun hän on kotona, tulen. Illalla isä oli oikein laskenut äidin kanssa, että vain viisi päivää ja sitten äiti pääsee kotiin. Ja keskiviikkona isän käydessä äiti olikin jo ollut iloisempi. Illalla oli syönyt jugurtinkin.

Lapseksi jälleen

Huomenna äidillä alkaa taas intervallihoitoviikko. Kaksi kotiviikkoa tuntuvat menneen yhdessä hujauksessa. Eilen äiti oli hyvin rauhallinen ja virkeä ja kaikin tavoin hyväkuntoisen oloinen. Posketkin näyttivät pyöreämmiltä.

Alzheimerin taudin alkuvaiheessa äiti laihtui todella paljon. Piti hankkia kaikkien vaatteiden tilalle uudet. Sitten keuhkokuumeen aikana hän pieneni ihan olemattomaksi (47 kg). Serkkuni sanoi käytyään äitiä katsomassa, että äiti oli kuin ruoho tai heinä. Samalla kerralla serkkuni oli kysynyt, että jos äiti olisi lintu, mikä lintu hän haluaisi olla: punatulkku, talitiainen vai mikä. Hyvin heikkonakin äiti oli osannut vastata: "Se punanen". Sitten kun äiti toipui ja tiputuksena annettu ravintoliuos vaihdettiin tavalliseksi ruoaksi, alkoi hän taas vahvistua ja saada kilojakin lisää.

Ruoanlaiton lomassa eilen kävin monta kertaa äitiä vilkaisemassa. Koko ajan hän oli hereillä. Katseli välillä makuuhuoneen ikkunasta sateisen harmaata lauantaipäivää, välillä jutteli itsekseen. Ruokapöytään päästyään hän haukkasi heti valmiiksi laittamaani voileipää. Äiti jaksoi syödä lihasoppalautasen ihan tyhjäksi. Kun nostin lusikan lautaselta hänen suuhunsa, myös hänen oma oikea kätensä kulki samaa liikerataa aivan kuin hänellä olisi ollut näkymätön lusikka kädessään. Yritin antaakin lusikan äidin käteen, mutta hän ei saanut siitä otetta. Syksyllä, vai oliko jo kesällä, kotihoitajat "yllyttivät" äitiä syömään itse. Äiti oppikin uudelleen pitämään lusikan kädessään ja viemään lautaselta suuhunsa. Jonkin aikaa ruokailu sujui näin hienosti! Jonnekin tuo taito on taas vaan unohtunut. Veiköhän sen talven sairastelut...

Äidin puhe on viime viikkoina ollut selkeämpää. Hän on sanonut sanoja ja pieniä lauseita ihan oikeinkin. Mitä hän tarkoittaa, joutuu kuitenkin usein arvaamaan pelkästä alkukirjaimesta tai rauniosanasta, jossa äänteet vaihtavat paikkaa ja tavut menevät sekaisin tai niitä puuttuu. Ja välillä sanat ovat täysin kadoksissa.

Välillä mietin, mihin piiloutuvat ne kaikki taidot - ja se elämänkokemus! On niin vaikea hyväksyä, että ne pyyhkiytyisivät kokonaan pois...

Palatessani omaan kotiin satoi rankasti. Tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat täysillä. Silti oli ajoittain mahdotonta erottaa edes autojonossa edellä ajavan perää. Olisipa maanantaina siellä kotikulmilla selkeä ja lämpimämpi sää, kun isä vie taas äidin invataksilla hoito-osastolle...

Kotihoito

Eilen lauantaina 22.5. olin taas vanhempieni luona. Aamupuuro omassa kodissa. Illalla valmistellut ja jääkaappiin pakatut ruoat kylmälaukkuun. Kylmälaukku, toinen ruokakassi sekä koira tamineineen autoon ja matkalle. Autojonoja molempiin suuntiin. Poliisit pysäyttämässä vastaantulevia. Onneksi sillä puolella, ettei lisää viivytystä... Vähän ennen kotia poikkesin ostamaan maitoa.

Heti avattuani keittiön oven koira ryntäsi kohti makuuhuonetta, pysähtyi. Missä pappa (isä)? Kiepsahti ympäri, kipitti televisiokamariin. Alkoi riehakas tanssi pappan ympärillä. - Oi sitä jälleennäkemisen riemua!

Hiivin hiljaa makuukamariin siltä varalta, jos äiti nukkuisi. Äiti katseli sängystä ikkunaan päin eikä huomannut tuloani ennen kuin olin ihan vieressä, silitin olkapäätä ja tervehdin: "Hei, äiti!" Äiti käänsi päänsä ja alkoi kovasti jutella. Yhtään oikeaa sanaa en erottanut. Äidin pöydällä oli maljakossa ne ruusut, jotka hänelle helatorstaina vein. Olivat hoito-osastolta laittaneet mukaan. Kerroin äidille meneväni keittiöön laittamaan ruokaa, että päästään syömään. Äiti nyökytteli ymmärtäväisesti.

Kun äiti on kotona, käy kunnan kotihoito maanantaista torstaihin kolme kertaa päivässä äitiä hoitamassa. Aamu- ja päiväkäynneillä on yleensä kaksi hoitajaa, illalla yksi. Aamupuuhina aamupesu, päivävaatteiden pukeminen, aamupuuron syöttäminen sekä lääkkeiden anto. Päivällä hoitajat tuovat tullessaan ruoan ja syöttävät äidille. Ilta-askareina iltapuuron syöttäminen ja äidin yökuntoon laitto: päivävaatteiden riisuminen, hampaiden pesu, vaipan vaihto jne.

Iltapäivisin isä tarjoilee kahvia sekä mehua ja kahvileipiä äidille sängyssä. Kotiin saatiin lainaksi sairaalasänky, jota on helppo nostaa ja laskea ja siirrellä. Siitä myös saa pääpuolen ylös ja alas. Äiti nostetaan sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista takaisin sänkyyn. Vielä syksyllä hän aina välillä otti "omille jaloilleen" (seisoi) hetken pyörätuoliin siirrettäessä, mutta pitkään aikaan se ei ole enää onnistunut.

Perjantaisin kotihoito käy vain aamulla ja päivällä. Silloin tulee iltapäivällä Tuulensuun yksityisestä hoitokodista hoitajat kylvettämään äidin. Isä lämmittää sähkösaunan, päästää sieltä lämpöä pesuhuoneeseen. Äiti pestään pesutuolissa, joka myös on lainassa.

Kylvetyksen jälkeen hoitajat pukevat äidin yökuntoon ja jäävät vielä iltapäiväkahville isän ja äidin kanssa. Äitikin istuu mielellään kahvilla oikein keittiön pöydän vieressä toisten juttelua kuunnellen. Tuulensuulaisilla ei ole yhtä kiire kuin kunnan kotihoitajilla, jotka eivät ehdi esim. päiväruoan aikaan olemaan niin pitkään, että äiti ehtisi syödä aterialla voileivän,vaan heidän on riennettävä jo seuraavan hoidettavan luo. - Isä syöttää perjantai-iltaisin iltapuuron äidille sängyssä.

Myös lauantai- ja sunnuntaiaamuisin ja -iltaisin käy Tuulensuusta hoitaja. Viikonvaihteen päiväajat hoitelemme me siskoni kanssa, samoin juhlapyhät. Sovimme joka viikonloppu erikseen, kumpi menee lauantaina, toinen sitten sunnuntaina.

Kaikki äitiä hoitavat kotihoitajat ovat reippaita, iloisia ja puheliaita. Huonoina päivinäkin he saavat isän sanoin "höpötyksellään" äidin paremmalle mielelle ja myöntymään syömisiin ja pukemisiin. Äidin hoidon lisäksi he tuovat isälle tärkeitä ihmiskontakteja. Erityisesti Tuulensuusta käyvä mieshoitaja näyttää ystävystyneenkin isän kanssa. Äidin hän on valloittanut täysin!

Eilen syötyämme (tunnin ajan) äiti halusi heti ruokalevolle. Sinä aikana, kun tiskasin, keitin iltapuuron, nostin pyykit yms. isä teki koiran kanssa reilun tunnin lenkin, poikkesivat jokirannassakin. Molemmat tullessa janoisia. Koira kellahti kyljelleen keittiön matolle, isä huokasi: "oh-hoh, oikein väsyttää" ja nukahti äidin vieressä olevaan omaan sänkyynsä.

Laittelin iltapäiväkahvit pöytään. Äidillekin maistuivat kahvileivät oikein hyvin mehun kanssa. Äiti saa itse syötyä leivät ja juotua vasemmalla kädellään. Kysyessäni äidiltä, tulisiko hän käymään ulkona, sain jyrkän vastauksen: "Älä semmosta!" Hän meni mieluummin lepäämään.

Isä lähti kahvin jälkeen ajamaan nurmikoita. Koira katseli ikkunasta. Kirjoittelin äidin kotihoitovihkoon, tiskasin taas ja keräilin tavaroita autoon vietäväksi. Kävin sitten kertomassa äidille, että lähden ajelemaan omaan kotiin, mutta tulen taas... ja isä jää kotiin hänen kanssaan.

Koira ja tavarat autoon, isä vielä koiraa silittelemään. Sitten matkaan. Omaan kotiin ehdin puoli kuudelta alkuillasta. Tavallisesti ryhdyn heti tultuani laittamaan iltaruokaa nälkäisinä odottaville kotolaisille, eilen en jaksanut. Olisi pitänyt mennä edellisenä iltana aikaisemmin yöunille...

Isän vierailu

Isä kävi meillä eilen lauantaina 15. toukokuuta pitkän tauon jälkeen. Edellisen kerran hän kävi uudenvuodenpäivänä.

Isä ehti tänne puoli kahdentoista aikaan. Kädet ja jalat olivat krampanneet vielä alkuyön ja hän oli saanut nukuttua vasta kahden jälkeen aamuyöllä. Eilen hän oli polttanut risuja ja puutyömaan roskia.

Ruokailtiin, kahviteltiin ja istuttiin pihakeinussa. Siinä keinuessa muisteltiin, että äiti oli meillä isän mukana viimeksi suunnilleen kaksi vuotta sitten. Äiti käveli silloin itse rollaattorin avulla ja isä sai autettua hänet autoon ja autosta pois. Rollaattori kulki mukana takakontissa. Äiti jaksoi silloin vielä istua autossa tuon tunnin matkan.

Tänä talvena äiti ja isä saivat sekä kausi-influenssa- että sikainfluenssarokotuksen - ja molemmat sairastuivat helmikuussa korkeakuumeiseen flunssaan! Äidillä oli kuumetta lähes 39 astetta sunnuntaina pari päivää ennen 90-vuotispäiviään helmikuun kolmantena. Kuume laski onneksi pian ja niinpä hän jaksoi jo keskiviikkona istua kahvipöydässä syntymäpäivävieraiden kanssa. Rohiseva yskä kuitenkin jatkui. Lääkäri kävi kotona perjantaina ja määräsi antibioottikuurin. Seuraavana maanantaina äidillä alkoikin taas intervallijakso hoito-osastolla.

Isä oli vähän salaa tuntenut itsensä sairaaksi jo syntymäpäiväviikolla. Joutui sitten antamaan periksi taudille. Kuume nousi 39 asteeseen ja isä meni niin heikkoon kuntoon, että keskiviikkona helmikuun 10. päivänä hänet vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen. Hänkin joutui jäämään hoito-osastolle yhtaikaa äidin kanssa. Saatuaan nesteytystä ja lääkitystä hän toipui nopeasti niin, että jaksoi käydä syöttämässä äitiä tämän huoneessa - tippateline mukanaan, koska oli itse tiputuksessa!

Isä pääsi kotiin seuraavana maanantaina ja meni heti linkoamaan traktorilla lumisia teitä, vaikka kovin kiellettiin. Seurauksena kuumeen nousu uudelleen ja isä petiin kotona. Kotisairaanhoitaja alkoi käydä isän vointia seuraamassa.

Äidin piti päästä kotiin tiistaina, heti isän jälkeen, mutta hoito-osastolla riehunut Noro-virus ehti tarttua äitiinkin ja äiti oli pahan vatsataudin kourissa kolme päivää. Tosin tuo isän sairastuminen uudelleen olisi myös pitkittänyt äidin kotiin pääsyä. Äiti tuli sitten kotiin seuraavana maanantaina 22. helmikuuta oltuaan hoito-osastolla kaksi viikkoa. Siihen mennessä isäkin oli taas kuntoutunut niin, että jaksoi hoitaa äitiä kotona. - Ja lauantaina 27.2. isän täyttäessä 86 vuotta äitikin istui hymyilevänä kahvipöydässä onnittelemaan tulleiden sotaveteraanien vierailun ajan.

Eilen isä lähti ajelemaan kotiin päin iltapäivällä kolmen jälkeen. Laitoin hänen mukaansa äidille ensi viikolle keittämäni iltapuuron ja sen lisukkeeksi mehukiisselin sekä isälle itselleenkin vähän evästä.

Paluumatkalla isä poikkesi äidin luona terveyskeskuksessa. Maanantaina äiti pääseekin taas kotiin. Isä hakee hänet invataksilla. Mukava, kun näyttää olevan lämmintä, niin ettei äidillekään tarvitse pukea ulkovaatteita kotimatkaa varten...

Arkipyhä

Äiti on nyt maanantaista 10.5. maanantaihin 17.5. intervallihoidossa terveyskeskuksen hoito-osastolla. Helmikuusta vuosi sitten äiti sairastui vaikeaan keuhkokuumeeseen ja oli sen vuoksi hoidettavana hoito-osastolla kaksi ja puoli kuukautta. Äidin toivuttua aloitettiin tämä käytäntö: kaksi viikkoa kotona ja viikko hoito-osastolla. Tarkoituksena on antaa isälle levähdystauko.

Tänään, helatorstaina, kävin jälleen kotona. (Edellisen kerran olen ollut siellä viime sunnuntaina.) Lähdin ajelemaan sinne vähän ennen kymmentä aamulla seuranani kääpiövillakoira, josta on tullut myös isälle tärkeä lemmikki. Matkalla kuuntelin jumalanpalveluksen radiosta niin kuin kotonani on ollut tapana. Pappi puhui sanan arkipyhä kummallisesta yhdistelmästä: miten samaan sanaan voi mahduttaa arjen ja pyhän. Pysähtyessäni kotini pihaan soi jumalanpalveluksen päätteeksi iki-ihana Ave Maria. En malttanut heti sammuttaa autoa, että sain kuunnella sitä vähän pidempään. Isä tuli jo ulko-ovella vastaan. Oli ollut lakaisemassa eteisen rapuilta roskia ennen tuloamme.

Tavaroiden purku autosta, ruokatarvikkeet kylmään ja sitten sieppaamaan lakanat ja tyynyliinat äidin ja isän pedeiltä, jotta ehtisivät pyöriä "pitkän pesuohjelman". Siivousvaatteiden vaihto ja tyynyt, peitot, filtit sekä matot ulos pudisteltaviksi ja tuulettumaan.

Olipa ihana tuuletuspäivä: leivoset lauloivat, kuovit kuikuilivat, västäräkki pomppi pihalla, ilmassa lämmin keväisen pellon tuoksu. Ei yhtään haitannut, että siihen sekaantui joen takaa isoista sikaloista tuulen tuoma aromi. Se vaan kuuluu siihen maalaismaisemaan. Jostain pääni sopukoista alkoi soidakin rallatus: "--Kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa-aa-aa. Maalaismaisemaa en saata unohtaa-aa-aa ..."

Kahdeltatoista istuimme ruokapöytään isän kanssa. Keitin jo eilen illalla omassa kodissa keiton valmiiksi, niin ei mennyt tänään ruoan laittoon aikaa. Kun äiti on kotona, tuodaan ruokapalvelusta muina päivinä paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin yksi ateria kerran päivässä. Sen äiti ja isä jakavat. Isä on sitä mieltä, että jos tuotaisiin kaksi, menisi paljon ruokaa hukkaan. Kun äiti on hoito-osastolla, laitamme siskoni kanssa isälle viikon varrelle mikrossa lämmitettävää ruokaa. Aamupuuron ja kahvit isä keittää aina itse.

Siinä syödessämme isä kertoili puusavotastaan, jonka hän oli eilen sinnikkäästi tehnyt loppuun, vaikka väsynytkin oli. Isojen pöllien halkaisu käsipelein oli niin kovaa työtä, että isän jalat ja kädet ovat krampanneet öisin. Hän on joutunut sen tähden nousemaan taas takaa ylös sängystä ja nukkuminen on jäänyt huonoksi. Siitä huolimatta hän oli eilenkin heti työn lopetettuaan puoli seitsemältä illalla jaksanut lähteä ajamaan terveyskeskukseen (noin kolmentoista kilometrin päähän) äitiä katsomaan ja syöttämään iltajugurtin. Isä ajaa vielä autoa, pitkiäkin matkoja.

Imurointi, pölyjen pyyhkiminen, puhtaat lakanat ja tyynyliinat raikkaisiin petivaatteisiin.
Isä sinä aikana koiraa ulkoiluttamassa. Sitten olikin pesukone jo saanut oman työnsä valmiiksi. Siis isän kanssa lakanoita vetämään ja vinttikamariin kuivumaan viemään. Vielä yhteinen kahvihetki.

Kotoa äidin luo, kukkakioskin kautta. Vein neljä vaaleanpunaista ruusua, koska äidin äitienpäiväksi saamat kukat ovat siellä kotona eikä hän niitä nyt näe. Kun astuin äidin huoneeseen, muut asukit lepäilivät hiljaa, mutta äiti jutteli itsekseen silmät iloisina! Äiti oli sängyssä ihan vinossa, peiton hän oli rullannut kasaan rinnalleen, toinen pitkävartinen sairaalasukka oli melkein pois jalasta ja housun lahje kerällä polven korkeudella, käsissä mustelmia ja poskessa pieni haava, josta rupi oli mennyt rikki. Mustelmat johtuvat varmaan siitä, että hän käsillään touhutessaan kolauttelee niitä sängyn laitoihin. Laitoin kukat maljakkoon. Äiti katseli niitä ja mielestäni sanoi tykkäävänsä niistä, vaikka hänen puheestaan oli tavallistakin vaikeampaa saada selvää, kun hänellä ei ollut hampaita suussa. Autoin äidin suoraan, korjasin sukan kunnolla jalkaan ja peiton päälle. - Ja taas minusta tuntui, että äiti ymmärsi, mitä hänelle puhuin. Edellisellä intervallihoitokerralla lääkäri oli lopettanut äidin Alzheimer-lääkityksen.
Kuitenkin äiti on ollut virkeämpi ja viime sunnuntaina puhui selviä kahden sanan lauseita oikeissa tilanteissa. Esim. kun ruokapöydässä kysyin, saako hän pureskeltua lihaa, hän vastasi: "Mää koitan." Välillä oli vaihe, jolloin ei tahtonut löytyä yhtään oikeaa sanaa.

Silittelin hiuksia ja poskea, juteltiin. Kun lähdin, vilkutin vielä ovelta äidille ja hän vilkutti takaisin ja näytti sanovan hei, hei!

Omaan kotiin ajellessa radiossa soi klassinen musiikki, niin hyvää juuri siihen tilanteeseen...