Tuntui siltä kuin olisi tapahtunut ihme!

Jäin viimeksi juhannusviikon keskiviikkoon! Helteet eivät ole sentään uuvuttaneet. Pikemminkin olen ollut niin jatkuvassa liikkeessä, ettei ole ollut tilaisuutta istahtaa kirjoittamaan.

Tuona juhannusviikon keskiviikkona kävin siis kotona ja äidin luona hoito-osastolla. Torstai- iltana isä soitti tultuaan äitiä katsomasta ja kertoi tämän olleen niin väsynyt, ettei kunnolla herännyt edes hoitajan ravistelusta. Oli kuitenkin vähän raottanut silmiään ja tarttunut isän käteenkin. Huolestuin, mutta en halunnut huolestuttaa isää...

Seuraavana päivänä, juhannusaattona, isä lähti siskoni luokse niin kuin oli etukäteen sopinut. Päivällä hänelle oli soitettu hoito-osastolta, että äiti on laitettu tiputukseen. Isä lähti pian sen jälkeen ajamaan takaisin äitiä katsomaan. Äiti oli vain nukkunut. Ei ollut jaksanut raottaakaan silmiään. Ehdittyään kotiin illalla isä soitti ääni melkein sortuen, että äiti ei jaksanut herätä.

Otin puhelun hoito-osastolle vielä yhdeksän maissa illalla kysyäkseni paremmin tilanteesta. Valmistauduin lähtemään saman tien äidin luo. Hoitaja kertoi rauhallisesti, että äiti on todellakin niin väsynyt, että vain nukkuu. Suun kautta ei ole mennyt mitään. Kuume on ollut korkea (jopa 39 astetta) ja tulehdusarvo myös. Tiputuksessa annetaan antibioottia ja nesteytystä.
Kun pohdin ääneen, lähtisinkö vielä illalla katsomaan, hoitaja sanoi tilanteen olevan vakavan, mutta he osastolla kuitenkin uskovat, että se pysyisi samanlaisena yön yli. Siirsin lähtöni aamuun.

Valvoin yön. Mieheni suostui aamulla lähtemään kuskikseni. Istuin äidin viereen, silittelin. Äiti nukkui liikahtamatta. Hengitys kuulosti tavallista nopeammalta. Hoitaja tuli katsomaan. Hän sanoi äidin hengityksen rohisevan niin, että todennäköisesti on kyseessä keuhkokuume. Että on tavallista, kun on ikää paljon ja muutakin, tulee keuhkokuume. Kysyin, onko äidillä mitään mahdollisuutta vielä tästä kuntoutua. En tainnut saada vastausta. Jutellessamme äidin silmät kuitenkin vähän aukenivat ja näytti siltä kuin hymykin olisi häivähtänyt suupielissä. Sitten luomet taas painuivat kiinni.

Mieheni odotti koiran kanssa autossa kauan. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä käymään isän luona. Söimme yhdessä yksinkertaisen juhannusaterian ja joimme kahvit. Sen jälkeen palasin äidin luo. Äiti nukkui edelleen samassa asennossa kuin aamupäivälläkin. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi suoraan silmiini, totisena ja RAUHALLISENA. Mitään muuta paikkaa hän ei yhtään liikauttanut eikä edes yrittänyt sanoa mitään, mutta katsoi pitkään...
Sopersin, että Taivaan Isä suojelee ja varjelee sua täälläkin ihan niin kuin kotonakin.

Välillä äiti nukahteli, välillä taas katsoi suoraan silmiin. Omiin silmiini nousi kyyneleet. Äidin nukkuessa pidempään yritin useampia kertoja nousta ja lähteä, mutta tuolin kolahtaessa äiti aina avasi silmänsä ja istuin takaisin. Istuin kädet ristissä toivoen, että hän vielä paranisi. Lopulta osasin nousta herättämättä häntä, mutta en saanutkaan lähdettyä, vaan palasin käytävältä takaisin pariinkin kertaan. Hoitajan kanssa sovittiin vielä, että he soittavat vaikka yöllä, jos äidin voinnissa tapahtuu muutosta.

Sunnuntaina,kun siskoni oli poikiensa kanssa äitiä katsomassa, äiti oli ollut edelleen yhtä väsynyt. Avannut kuitenkin välillä silmänsä ja katsellut poikia. - Kun siskoni oli äidin luona vielä illemmalla, hän soitti sieltä. Oli alkanut tapahtua muutos: äiti oli liikuttanut ja jopa nostanut vähän päätään ja yrittänyt katsoa, mitä ympärillä tapahtuu. Niiden muutamien iltapäivän tuntien aikana äiti näytti alkaneen parantua! Kuume oli laskenut. Oliko antibiootti alkanut vaikuttaa? Vai oliko äidin oma vastustuskyky voittamassa?

Palasin hoito-osastolle maanantaina aamupäivällä ja oli aivan uskomatonta, mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Lauantaista, juhannuspäivästä, jolloin istuin nukkuvan äidin vieressä, oli kulunut vain yksi päivä. Nyt äiti oli hereillä jo mennessäni, hymyili huomatessaan tutun tulijan. Jutellessani hänelle, hän välillä nosti päätään tyynyltä ja katsoi tuimasti vastapäätä ollutta potilasta, joka kirjan sivuja käännellessään rapisteli.

Seuraavat päivät äiti toipui hyvää vauhtia ja oli iloinen ja tyytyväinen. Tiistaina tulehdusarvo oli enää 14, kun se viikonloppuna oli ollut 140. Keskiviikkona otettiin tiputus pois. Odottelimme jo, että äiti pääsisi viikonlopuksi kotiin, mutta hänen oikea kätensä oli turvoksissa ja lääkäri halusi katsoa sitä vielä viikonlopun yli. Maanantaina 5. heinäkuuta haimme äidin kotiin. Kyyneleet tulivat taas väkisin silmiini, kun kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Vaikka juhannusviikolla jo odottelin intervallipaikan vaihtumista, olin nyt suunnattoman kiitollinen siitä, että tämä intervalli oli vielä hoito-osastolla. Siellä on aina lääkäri lähellä, jos vointi äkkinäisestikin huononee.

Äidin käsi ei ole kuitenkaan parantunut. Se oli tänään erittäin turvonnut ja kipeä. Kämmenselässä ja kyynärvarressa oli myös isot kellukat. Tein huivista kolmioliinan kättä tukemaan. Jo kotiintulon jälkeisenä keskiviikkona kotihoitajat arvelivat, että siinä voisi olla murtuma. Isä kävi äidin kanssa terveyskeskuksessa. Lääkäri ei kuvauttanut kättä, vaan oli sitä mieltä, että kyseessä on tiputuksesta johtuva verisuonitulehdus. Lääkkeeksi määrättiin voidetta.

Nyt äiti on ollut kotona kaksi viikkoa. Huomenna alkaa taas uusi intervalli ja se on jo vanhainkodilla. Isä yrittää selvittää, onko sinne mahdollisuutta saada heti huomenna lääkäriä kättä katsomaan vai pitäisikö käydä äidin kanssa terveyskeskuksessa ennen uuteen intervallipaikkaan menoa. Helposti ei siis tämäkään intervalli ala...