Juhlahetket jatkuivat, mutta äiti joutui sairaalaan tutkimuksiin

Pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina isä sekä siskoni miehensä kanssa vierailivat meillä. Hyvin harvoin tapaamme näin yhdessä, koska viikonloppuisin yleensä toinen meistä on lauantaina vanhempiemme luona, toinen sunnuntaina. Ja sitten viikonvaihde onkin jo ohi. Intervalliviikkojen sunnuntaisin taas isä useimmiten käy jomman kumman luona. Äidin ja isän tasavuosisyntymäpäivinä sentään olemme yrittäneet järjestää niin , että olemme molemmat yhdessä kotona. - Oli siis harvinainen juhlapäivä!

Isänpäiväsunnuntaina olin vanhempieni luona. Heti keittiöön astuttuani huomasin, että piirongin päällä oli samanlainen isänpäiväkortti Pappalle kuin olin itsekin tuomassa. Niin kävi viime vuonnakin: olimme molemmat "tytöt" valinneet isälle onnitteluiksi samanlaiset Mauri Kunnaksen piirtämät kortit!

Äitiä emme saaneet tuoda pöydän viereen isänpäiväkahvillekaan, vaan kun olimme isän kanssa kahvitelleet, veimme äidille kakkukahvit sänkyyn. Äidin jalka oli perjantaista asti ollut "kovin kipiä", niin kuin Petri oli kotihoitovihkoon kirjoittanut. Äidin suosikkihoitaja Petri oli jo perjantaina pesutouhuissa huomannut, että äidin oikeaan jalkaan sattui. Tuo jalka on pitkään ollut nilkasta turvonnut, mutta viime perjantai-iltapäivänä se oli paksu polveen asti.

Lauantaina siskoni sanoi äidin valittaneen kovin, kun hänet nostettiin pyörätuoliin ja myös istuessa. Ruokakaan ei ollut maistunut. Petri oli käynyt äitiä hoitamassa myös lauantai-iltana ja arvellut, että kipu johtuisi lonkasta. Oli epäillyt, että siinä olisi murtuma. Sunnuntaiaamuna Petrin taas käydessä jalka oli turvoksissa kokonaan, reidestäkin. Alettiin pelätä tukosta jalassa. Äitiä ei enää nostettu pyörätuoliin. Aamupuuron Petri oli syöttänyt sängyssä eikä päivävaatteita vaihdettu, ettei jalkaa rasitettaisi.

Kun sunnuntaina päivällä olin laittamassa ruokaa pöytään, Petri soitti isälle ja kysyi, miltä äidin olo vaikuttaa. Tuntuu hienolta, että kotihoitaja huolehtii näin hyvin hoidokeistaan! - Äiti ei valittanut jalkaa, kun emme nostaneet häntä pyörätuoliin. Nostimme vain sängyn pääpuolta niin, että saimme syötettyä äidille päiväruoan. Äiti söi ja joi ihan hyvin. Kovin yskäinen hän oli. Hengitys kuului rohisevan.

Maanantaina kotihoito otti yhteyttä kotisairaanhoitajaan , joka lupasi tulla lääkärin kanssa tiistaina katsomaan äitiä kotiin. Lääkäri kirjoitti lähetteen tutkimuksiin sairaalaan, jonne isä veikin äidin heti tiistai-iltapäivänä. Äidin ja isän oltua poliklinikalla kolme tuntia, kerrottiin että äiti joutuu jäämään sairaalaan tutkimuksia varten.

Soitettuani keskiviikkoaamuna sairaalaan lähdin kotiin laittamaan isälle ruokaa ja katsomaan äitiä. Kun ehdimme äidin luo, hoitaja oli juuri juottamassa häntä. Äiti oli rauhallisen oloinen. Oli tehty ultraäänitutkimus . Jalassa ei nyt ollut tukosta. Vanhan (yli kymmenen vuotta sitten olleen) tukoksen jäljet näkyivät nilkassa. Suonet ovat kuitenkin ahtaat. Tutkimuksia siis jatkettiin vielä. Äidille oli laitettu tippa riittävän nesteen saannin varmistamiseksi. Lisäksi oli otettu keuhkoista röntgenkuva. Tulosta ei vielä tiedetty.

Kävin äidin luona uudelleen lähdettyäni kohti omaa kotia. Äiti oli jo väsähtänyt. Silmät painuivat välillä kiinni kesken juttelumme. Hän jaksoi kuitenkin nostaa päätään ja nyökätä, kun ovelta vilkutin hänelle. - Huomenna hän pääsee kotiin. Silloin saamme tietää, löytyikö syy jalan kipeytymiseen ja mitä näkyi keuhkojen röntgenkuvissa...