Lapseksi jälleen

Huomenna äidillä alkaa taas intervallihoitoviikko. Kaksi kotiviikkoa tuntuvat menneen yhdessä hujauksessa. Eilen äiti oli hyvin rauhallinen ja virkeä ja kaikin tavoin hyväkuntoisen oloinen. Posketkin näyttivät pyöreämmiltä.

Alzheimerin taudin alkuvaiheessa äiti laihtui todella paljon. Piti hankkia kaikkien vaatteiden tilalle uudet. Sitten keuhkokuumeen aikana hän pieneni ihan olemattomaksi (47 kg). Serkkuni sanoi käytyään äitiä katsomassa, että äiti oli kuin ruoho tai heinä. Samalla kerralla serkkuni oli kysynyt, että jos äiti olisi lintu, mikä lintu hän haluaisi olla: punatulkku, talitiainen vai mikä. Hyvin heikkonakin äiti oli osannut vastata: "Se punanen". Sitten kun äiti toipui ja tiputuksena annettu ravintoliuos vaihdettiin tavalliseksi ruoaksi, alkoi hän taas vahvistua ja saada kilojakin lisää.

Ruoanlaiton lomassa eilen kävin monta kertaa äitiä vilkaisemassa. Koko ajan hän oli hereillä. Katseli välillä makuuhuoneen ikkunasta sateisen harmaata lauantaipäivää, välillä jutteli itsekseen. Ruokapöytään päästyään hän haukkasi heti valmiiksi laittamaani voileipää. Äiti jaksoi syödä lihasoppalautasen ihan tyhjäksi. Kun nostin lusikan lautaselta hänen suuhunsa, myös hänen oma oikea kätensä kulki samaa liikerataa aivan kuin hänellä olisi ollut näkymätön lusikka kädessään. Yritin antaakin lusikan äidin käteen, mutta hän ei saanut siitä otetta. Syksyllä, vai oliko jo kesällä, kotihoitajat "yllyttivät" äitiä syömään itse. Äiti oppikin uudelleen pitämään lusikan kädessään ja viemään lautaselta suuhunsa. Jonkin aikaa ruokailu sujui näin hienosti! Jonnekin tuo taito on taas vaan unohtunut. Veiköhän sen talven sairastelut...

Äidin puhe on viime viikkoina ollut selkeämpää. Hän on sanonut sanoja ja pieniä lauseita ihan oikeinkin. Mitä hän tarkoittaa, joutuu kuitenkin usein arvaamaan pelkästä alkukirjaimesta tai rauniosanasta, jossa äänteet vaihtavat paikkaa ja tavut menevät sekaisin tai niitä puuttuu. Ja välillä sanat ovat täysin kadoksissa.

Välillä mietin, mihin piiloutuvat ne kaikki taidot - ja se elämänkokemus! On niin vaikea hyväksyä, että ne pyyhkiytyisivät kokonaan pois...

Palatessani omaan kotiin satoi rankasti. Tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat täysillä. Silti oli ajoittain mahdotonta erottaa edes autojonossa edellä ajavan perää. Olisipa maanantaina siellä kotikulmilla selkeä ja lämpimämpi sää, kun isä vie taas äidin invataksilla hoito-osastolle...