Kävin viime lauantaina kotona intervalliviikon huoltoreissulla: ruokakaupassa käynti, lakanoiden pesu, sänkyvaatteiden tuuletus, pölyjen pyyhkiminen (isä oli jo imuroinut), ruokailu ja iltapäiväkahvit. Verannan ikkunan alla kukkivat vielä neilikat ja toissavuotinen äitienpäiväruusu huolimatta jo olleista pakkasöistä.
Omaan kotiin tulomatkalla kiersin Tammikodin kautta. Hoitaja oli juuri syöttämässä äidille ohrapuuroa oleskelu- ja ruokailutilassa. Tunnelma oli rauhallinen. Jotkut hoidokit söivät itse. Kaksi hoitajaa syöttivät heitä, joilta ei syöminen itsekseen enää onnistu. Sänkypotilaat odottivat omissa huoneissaan.
Äidin ilme muuttui mielestäni pettyneeksi, kun hän huomasi minut. Ajattelin, että hän odotti isän tulevan katsomaan. Hän söi kuitenkin puuronsa loppuun. Istuuduin äidin viereen juttelemaan. Äiti katsoi suoraan silmiini ja kertoili asioitaan, joista joitain ymmärsin, toisista en saanut selvää. Vähitellen äiti alkoi vaikuttaa kärsimättömältä. Kysyin, haluaisiko hän lepäämään. Äiti nyökkäsi ja vastasi: "Juu." Hoitajat olivat jo lähteneet syöttämään huoneissa olevia. Odottelin, kunnes toinen hoitajista tuli ruokailuhuoneeseen. Hän lähti avukseni viemään äitiä sänkyyn. Pitkäkseen päästyään äiti huokaisi ja painoi silmät kiinni. Hän oli väsynyt istuttuaan pitkään. Halatessani häntä lupasin, että isä tulee seuraavana päivänä jo aamupäivällä äidin luo. Isä oli menossa sunnuntaina siskolleni ja Tammikoti onkin sopivasti matkan varrella.
Jälleen tuntui hyvältä nähdä hoitajien lämmin suhtautuminen hoidettaviin. Saisipa kaikki hoitoa tarvitsevat muuallakin samanlaisen kohtelun...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti