"KERTOKAA LAPSENLAPSILLE LAULUIN..."
Olin viime lauantaina taas kotona. Isä on asunut siellä nyt lokakuun 19. päivä 2015 tasan kaksi vuotta yksin.
Isä oli tapansa mukaan laittanut CD:n soimaan ja nukahtanut iltapäiväunille. "Hoivatkaa, kohta poissa on veljet...", lauloi mieskuoro parhaillaan, kun menin pyytämään häntä iltapäiväkahville. Kuuntelin hiljaa isän, 91-vuotiaan rintamaveteraanin, vieressä tuota hänelle niin tärkeää laulua. Samalla muistin, miten sinä päivänä, jolloin äiti joutui lähtemään viimeisen kerran kotoa pois, isä lepäsi äidin vieressä sängyllä kuunnellen laulua: "Virta vei hänet pois/ enkä uskoa vois/ että armaan taas se tois..." Pian sen jälkeen äiti vietiin päivystyksen kautta hoito-osastolle. Vain kaksi päivää hän sai olla kotona viimeksi kertomani sairaalareissun jälkeen.
Isä kävi joka päivä äidin luona, kunnes 10. helmikuuta 2014 äiti nukkui rauhallisesti pois. Viikkoa aikaisemmin äiti täytti 94. Vanhempani ehtivät elää yhdessä yli 65 vuotta. Isä itki: nyt hän oli yksin. Omaishoito loppui.
Mieskuoro lauloi edelleen: "Kertokaa lapsenlapsille lauluin..."
Ennen kahvipöytään tuloa isä luki hymyillen kalenteristaan ääneen, että oli isovanhempien päivä. Isällä on viisi lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta. Elämä jatkuu!
maanantai 19. lokakuuta 2015
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
SUNNUNTAI 23.HELMIKUUTA 2014
Terveyskeskuksessa ja sairaalassa
Aioin keskiviikkoaamupäivänä lokakuun yhdeksäntenä aloittaa syksyn kuntosalikauden. Ehdittyäni kymmenisen minuuttia treenata kuulin naulakon alla laukussani soivan puhelimen. Isä kysyi, pääsenkö heti tulemaan, kun Tammikodista oli ilmoitettu, että äiti lähetetään terveyskeskukseen kuumeen vuoksi. Äidin intervalliviikko oli alkanut maanantaina. Jo viikonvaihteessa olimme siskoni kanssa huomanneet äidin olleen tavallista väsyneempi.
Vaatteiden vaihto, auton nokka omaa kotia kohti. Pari voileipää vahvistukseksi, evästä laukkuun. Pieni lenkki pikkukaverin kanssa, koska olin ottamassa sen mukaan. Lähtiessäni oli äidin lääkäriaikaan puolisentoista tuntia, joten oletin ehtiväni Tammikotiin ennen kuin taksi lähtee viemään äitiä terveyskeskukseen. (Peltipoliiseilta ei tullut jälkeenpäin laskua. Ilmeisesti ainakin niiden kohdilla pysyin sallitussa nopeudessa.)
Tammikodissa olin puoli tuntia ennen vastaanottoaikaa. Hämmästyksekseni hoitaja kertoi, että äiti oli viety jo tunti sitten. Paaritaksi oli tullut liian aikaisin. - Nopeasti takaisin samaa tietä, olinhan kymmenisen kilometriä sitten ajanut terveyskeskuksen ohi. Koiralle huikkaus: " Shhh... Odota hiljaa!" ja sisään vastaanottoon. Kysyessäni äitiä, minulle kerrottiin että äidin nimistä henkilöä ei ole tullut terveyskeskukseen. Lähistöllä ollut hoitaja kuuli tilanteen ja pyysi minut mukaansa. Hän tutki tietokoneelta äidin tietoja. Tuloilmoitusta ei löytynyt. Sitten hän hoksasi: "Taksi toi tänne jonkun. Kenetkähän se toi?" Seurasin hoitajaa, joka lähti käytävän vieressä olevia ovia kohti. Viileässä huoneessa oli paarisänky, jolla makasi äiti. Ilman minkäänlaista peittoa ja tyynyä, yllään Tammikodissa puetut ohuet fleesehousut (ei aluhousuja), nilkkasukat (nilkat paljaina) ja fleesejakku, jonka alla ohut puuvillapaita.
Kumarruin silittämään äidin hiuksia. Ensimmäiset sanani taisivat olla: "Ei mitään hätää enää äiti. Me löydettiin sut!" Äiti makasi selällään pää vähän takakenossa, suu auki, silmät puoliraollaan. Hengitys rohisi, suussakin limaa. Silmät kääntyivät hitaasti minua kohti, mikään muu paikka ei liikkunut. Huomautin hoitajalle, ettei äidillä ollut edes peittoa. Hoitaja poistui. Vieressä olleella tyhjällä sängyllä oli filtti, jota ilmeisesti käytetään kuljetusten aikana. Nappasin sen äidin suojaksi. Laitoin huoneen oven raolleen ja kävin taas takaa kurkkaamassa joko isää näkyisi, kun hän oli luvannut tulla mukaan lääkäriin. Hän ehtikin prikulleen ilmoitettuna aikana ja alkoi heti hoitaa äitiä. Puhtaalla nenäliinalla hän puhdisti limaa äidin suusta. - Isää odottaessani hoksasin pikkupöydällä valkoisen kirjekuoren, jonka päällä ei lukenut mitään. Epäilin sen liittyvän äitiin. Uskalsin ottaa sen käsiini. Kuori oli sulkematon. Sisältä löytyi Tammikodin sairaanhoitajan selostus syistä, miksi äiti oli lähetetty lääkärille. Kuorta ei selvästikään kukaan ollut tutkinut ennen minua. Varmaankin taksikuski oli sen vain pöydälle jättänyt.
Huoneeseen tuli toinen hoitaja iloisesti laboritoriokärry mukanaan. Sanoi tullessaan, että äiti just tuotiin. Olin kysymysmerkkinä. Johan itsekin olin ollut paikalla aika tovin ja Tammikodissa sanoivat taksin käyneen tunti ennen siellä poikkeamistani. Hoitaja otti näytteitä ja antoi vanupuikon, jolla voi puhdistaa limaa. Aioin yrittää antaa äidille myös vettä, kun huomasin pahvimukipinon pesualtaan vieressä, mutta hoitaja palasikin nopeasti mukanaan hyvin ystävällinen nuori mieslääkäri. Lääkäri kuunteli sydäntä ja keuhkoja, tunnusteli vatsaa. Sanoi sitten, että ainakin virtsatietulehdus on ja katetri pitää laittaa. Samaan hengenvetoon totesi isään ja minuun katsoen kirjoittavansa heti lähetteen ensiapuun.
Koska isä oli äidin luona, päätin tässä välissä käydä lenkittämässä pikkukaverin, joka kärsivällisesti odotti autossa. Ollessani vielä sillä reissulla isä soitti ja kertoi, että äitiä lähdettiin jo viemään ensiapuun. Syötinkin kaverini auton takapenkillä, kun en yhtään tiennyt, kuinka pitkäksi sen odotusaika venyisi. Sitten riensin ensiapuun, josta löysin isän ja äidin. Ensiavun lääkäri ei vielä ehtinyt tutkimaan äitiä. Äidin piti yhä odottaa. Nyt kuitenkin hoitaja oli lähellä. Omaisetkaan eivät saa viipyä ensiavussa kuin hetken, niinpä hoitaja antoi meille numeron, johon voi soittaa ja kysyä äidistä. Heillä oli meidän yhteystietomme.
Ajoimme isän kanssa peräkanaa kotiin. Viiden aikaan iltapäivällä isän puhelin soi. Lääkäri kysyi, elvytetäänkö äiti vielä, jos sydän sattuisi pysähtymään. Kuulin isän sanovan: "Onks siellä nyt semmonen tilanne? Kyllä kaikki tehdään. Mitä lapsetkin siitä ajattelisivat..." Kuuden aikaan illalla puolestani soitin hoitajalle kysyäkseni äidin voinnista. Hoitaja ilmoitti, että just nyt hän laittoi menemään tipan, jonka mukana on antibioottia ja suoloja. Hän kertoi myös, että äiti viedään sairaalan sisätautiosastolle. Itsekseni ihmettelin, miten on mahdollista, että äiti on lähetetty jo aamupäivällä lääkäriin kuumeen ja heikon yleisvoinnin vuoksi eikä hän ole koko päivänä saanut pisaraakaan nestettä ennen kuin nyt aloitettiin nesteytys.
Sairaalan vierasaika päättyy seitsemältä illalla. Niinpä pikkukaveri taas autoon ja peräkanaa isän kanssa ajamaan kohti sairaalaa. Sisääntuloaulassa näimmekin äitiä juuri vietävän osastolle ja pääsimme kertomaan hänelle, että mekin olemme täällä. Osastolla hoitaja työnsi äidin hetkeksi käytävän sivuun odottamaan. Kun isä kumartui juttelemaan äidille, äiti käänsi katseensa isään ja huulilla käväisi hymy. Paraneminen oli jo alkanut!
Vähän aikaa olimme äidin vieressä huoneessa, jonne hänet vietiin. Tuli turvallinen olo: äiti oli nyt sairaalahoidossa! Kello tulikin iltaseitsemän. Vilkuttelimme äidille ja lupasimme tulla seuraavana päivänä katsomaan. Parkkipaikalta isä lähti yksin kotiin ja minä kaverini kanssa ihan eri suuntaan omaan kotiimme.
Terveyskeskuksessa ja sairaalassa
Aioin keskiviikkoaamupäivänä lokakuun yhdeksäntenä aloittaa syksyn kuntosalikauden. Ehdittyäni kymmenisen minuuttia treenata kuulin naulakon alla laukussani soivan puhelimen. Isä kysyi, pääsenkö heti tulemaan, kun Tammikodista oli ilmoitettu, että äiti lähetetään terveyskeskukseen kuumeen vuoksi. Äidin intervalliviikko oli alkanut maanantaina. Jo viikonvaihteessa olimme siskoni kanssa huomanneet äidin olleen tavallista väsyneempi.
Vaatteiden vaihto, auton nokka omaa kotia kohti. Pari voileipää vahvistukseksi, evästä laukkuun. Pieni lenkki pikkukaverin kanssa, koska olin ottamassa sen mukaan. Lähtiessäni oli äidin lääkäriaikaan puolisentoista tuntia, joten oletin ehtiväni Tammikotiin ennen kuin taksi lähtee viemään äitiä terveyskeskukseen. (Peltipoliiseilta ei tullut jälkeenpäin laskua. Ilmeisesti ainakin niiden kohdilla pysyin sallitussa nopeudessa.)
Tammikodissa olin puoli tuntia ennen vastaanottoaikaa. Hämmästyksekseni hoitaja kertoi, että äiti oli viety jo tunti sitten. Paaritaksi oli tullut liian aikaisin. - Nopeasti takaisin samaa tietä, olinhan kymmenisen kilometriä sitten ajanut terveyskeskuksen ohi. Koiralle huikkaus: " Shhh... Odota hiljaa!" ja sisään vastaanottoon. Kysyessäni äitiä, minulle kerrottiin että äidin nimistä henkilöä ei ole tullut terveyskeskukseen. Lähistöllä ollut hoitaja kuuli tilanteen ja pyysi minut mukaansa. Hän tutki tietokoneelta äidin tietoja. Tuloilmoitusta ei löytynyt. Sitten hän hoksasi: "Taksi toi tänne jonkun. Kenetkähän se toi?" Seurasin hoitajaa, joka lähti käytävän vieressä olevia ovia kohti. Viileässä huoneessa oli paarisänky, jolla makasi äiti. Ilman minkäänlaista peittoa ja tyynyä, yllään Tammikodissa puetut ohuet fleesehousut (ei aluhousuja), nilkkasukat (nilkat paljaina) ja fleesejakku, jonka alla ohut puuvillapaita.
Kumarruin silittämään äidin hiuksia. Ensimmäiset sanani taisivat olla: "Ei mitään hätää enää äiti. Me löydettiin sut!" Äiti makasi selällään pää vähän takakenossa, suu auki, silmät puoliraollaan. Hengitys rohisi, suussakin limaa. Silmät kääntyivät hitaasti minua kohti, mikään muu paikka ei liikkunut. Huomautin hoitajalle, ettei äidillä ollut edes peittoa. Hoitaja poistui. Vieressä olleella tyhjällä sängyllä oli filtti, jota ilmeisesti käytetään kuljetusten aikana. Nappasin sen äidin suojaksi. Laitoin huoneen oven raolleen ja kävin taas takaa kurkkaamassa joko isää näkyisi, kun hän oli luvannut tulla mukaan lääkäriin. Hän ehtikin prikulleen ilmoitettuna aikana ja alkoi heti hoitaa äitiä. Puhtaalla nenäliinalla hän puhdisti limaa äidin suusta. - Isää odottaessani hoksasin pikkupöydällä valkoisen kirjekuoren, jonka päällä ei lukenut mitään. Epäilin sen liittyvän äitiin. Uskalsin ottaa sen käsiini. Kuori oli sulkematon. Sisältä löytyi Tammikodin sairaanhoitajan selostus syistä, miksi äiti oli lähetetty lääkärille. Kuorta ei selvästikään kukaan ollut tutkinut ennen minua. Varmaankin taksikuski oli sen vain pöydälle jättänyt.
Huoneeseen tuli toinen hoitaja iloisesti laboritoriokärry mukanaan. Sanoi tullessaan, että äiti just tuotiin. Olin kysymysmerkkinä. Johan itsekin olin ollut paikalla aika tovin ja Tammikodissa sanoivat taksin käyneen tunti ennen siellä poikkeamistani. Hoitaja otti näytteitä ja antoi vanupuikon, jolla voi puhdistaa limaa. Aioin yrittää antaa äidille myös vettä, kun huomasin pahvimukipinon pesualtaan vieressä, mutta hoitaja palasikin nopeasti mukanaan hyvin ystävällinen nuori mieslääkäri. Lääkäri kuunteli sydäntä ja keuhkoja, tunnusteli vatsaa. Sanoi sitten, että ainakin virtsatietulehdus on ja katetri pitää laittaa. Samaan hengenvetoon totesi isään ja minuun katsoen kirjoittavansa heti lähetteen ensiapuun.
Koska isä oli äidin luona, päätin tässä välissä käydä lenkittämässä pikkukaverin, joka kärsivällisesti odotti autossa. Ollessani vielä sillä reissulla isä soitti ja kertoi, että äitiä lähdettiin jo viemään ensiapuun. Syötinkin kaverini auton takapenkillä, kun en yhtään tiennyt, kuinka pitkäksi sen odotusaika venyisi. Sitten riensin ensiapuun, josta löysin isän ja äidin. Ensiavun lääkäri ei vielä ehtinyt tutkimaan äitiä. Äidin piti yhä odottaa. Nyt kuitenkin hoitaja oli lähellä. Omaisetkaan eivät saa viipyä ensiavussa kuin hetken, niinpä hoitaja antoi meille numeron, johon voi soittaa ja kysyä äidistä. Heillä oli meidän yhteystietomme.
Ajoimme isän kanssa peräkanaa kotiin. Viiden aikaan iltapäivällä isän puhelin soi. Lääkäri kysyi, elvytetäänkö äiti vielä, jos sydän sattuisi pysähtymään. Kuulin isän sanovan: "Onks siellä nyt semmonen tilanne? Kyllä kaikki tehdään. Mitä lapsetkin siitä ajattelisivat..." Kuuden aikaan illalla puolestani soitin hoitajalle kysyäkseni äidin voinnista. Hoitaja ilmoitti, että just nyt hän laittoi menemään tipan, jonka mukana on antibioottia ja suoloja. Hän kertoi myös, että äiti viedään sairaalan sisätautiosastolle. Itsekseni ihmettelin, miten on mahdollista, että äiti on lähetetty jo aamupäivällä lääkäriin kuumeen ja heikon yleisvoinnin vuoksi eikä hän ole koko päivänä saanut pisaraakaan nestettä ennen kuin nyt aloitettiin nesteytys.
Sairaalan vierasaika päättyy seitsemältä illalla. Niinpä pikkukaveri taas autoon ja peräkanaa isän kanssa ajamaan kohti sairaalaa. Sisääntuloaulassa näimmekin äitiä juuri vietävän osastolle ja pääsimme kertomaan hänelle, että mekin olemme täällä. Osastolla hoitaja työnsi äidin hetkeksi käytävän sivuun odottamaan. Kun isä kumartui juttelemaan äidille, äiti käänsi katseensa isään ja huulilla käväisi hymy. Paraneminen oli jo alkanut!
Vähän aikaa olimme äidin vieressä huoneessa, jonne hänet vietiin. Tuli turvallinen olo: äiti oli nyt sairaalahoidossa! Kello tulikin iltaseitsemän. Vilkuttelimme äidille ja lupasimme tulla seuraavana päivänä katsomaan. Parkkipaikalta isä lähti yksin kotiin ja minä kaverini kanssa ihan eri suuntaan omaan kotiimme.
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Sairaalassa
Isä oli sairaalassa tiistaista 6.12. lauantaihin 10.12.2011. Hänen lonkastaan ja reidestään otettiin useamman kerran uusintakuvat. Murtumia ei näkynyt. Jalka ei kuitenkaan sietänyt astumista. Liikkuminen oli jokseenkin mahdotonta, koska samanpuoleinen solisluu oli murtunut eikä isä voinut tukea sillä kädellä kyynärsauvaan. Hän yritti pitää sauvaa vasemmassa kädessä ja tukea sillä ristiin oikean jalan puolelle. Sekä käsi että jalka sattuivat kovin.
Verikokeiden tulokset olivat muuten normaalit, mutta munuaisarvo koholla. Sen arveltiin johtuvan "kuivahtaneisuudesta", nestevajauksesta. Siksi isä oli tiputuksessa. Nesteytyksen lisäksi annettiin kipulääkitystä.
Muististaan isä oli itsekin huolissaan jo sairaalassa. Sattui niin arvaamattomia muistihäiriöitä. Esimerkiksi kun siskoni oli miehensä kanssa isää katsomassa ja samalla lämmittämässä kotona, he lupasivat viedä myös laatikkoon tulleet postit. Siihen isä oli todennut, että kyllä hänen siskonsa (siis 85-vuotias tätini) ne vie. Täti asui aikaisemmin samassa talossa vanhempieni kanssa. Hän muutti kuitenkin jo 30 vuotta sitten muualle. Siskoni ihmeteltyä asiaa isä oli itsekin oikein pelästynyt, miten hän voi niin väärin muistaa.
Loppuviikolla neuvottelin puhelimitse useita kertoja sairaanhoitajan, fysioterapeutin, sosiaalihoitajan ja vanhustyön ohjaajan kanssa isän jatkohoidosta. Sairaalan sosiaalihoitaja suunnitteli, että isä siirrettäisiin sairaalasta toipumaan vanhainkodin palveluasuntoon. Me siskoni kanssa emme pitäneet ajatusta hyvänä. Isähän ei päässyt yksin liikkumaan ja muisti oli hyvin epävarmaa eikä siellä olisi ollut hoitajaa aina avuksi saatavilla.
Oman perheeni kanssa puhuttuani päätimme, että toisin isän meille, jos hän itse siihen suostuisi. Suostuihan hän, mutta halusi ensin päästä käymään kotona. Piti tarkastaa postit ja varmistaa, että talossa oli kaikki kunnossa. - Ja meillä olikin odottamassa varmasti paras hoitaja, kääpiövillis, isän hyvä kaveri!
Verikokeiden tulokset olivat muuten normaalit, mutta munuaisarvo koholla. Sen arveltiin johtuvan "kuivahtaneisuudesta", nestevajauksesta. Siksi isä oli tiputuksessa. Nesteytyksen lisäksi annettiin kipulääkitystä.
Muististaan isä oli itsekin huolissaan jo sairaalassa. Sattui niin arvaamattomia muistihäiriöitä. Esimerkiksi kun siskoni oli miehensä kanssa isää katsomassa ja samalla lämmittämässä kotona, he lupasivat viedä myös laatikkoon tulleet postit. Siihen isä oli todennut, että kyllä hänen siskonsa (siis 85-vuotias tätini) ne vie. Täti asui aikaisemmin samassa talossa vanhempieni kanssa. Hän muutti kuitenkin jo 30 vuotta sitten muualle. Siskoni ihmeteltyä asiaa isä oli itsekin oikein pelästynyt, miten hän voi niin väärin muistaa.
Loppuviikolla neuvottelin puhelimitse useita kertoja sairaanhoitajan, fysioterapeutin, sosiaalihoitajan ja vanhustyön ohjaajan kanssa isän jatkohoidosta. Sairaalan sosiaalihoitaja suunnitteli, että isä siirrettäisiin sairaalasta toipumaan vanhainkodin palveluasuntoon. Me siskoni kanssa emme pitäneet ajatusta hyvänä. Isähän ei päässyt yksin liikkumaan ja muisti oli hyvin epävarmaa eikä siellä olisi ollut hoitajaa aina avuksi saatavilla.
Oman perheeni kanssa puhuttuani päätimme, että toisin isän meille, jos hän itse siihen suostuisi. Suostuihan hän, mutta halusi ensin päästä käymään kotona. Piti tarkastaa postit ja varmistaa, että talossa oli kaikki kunnossa. - Ja meillä olikin odottamassa varmasti paras hoitaja, kääpiövillis, isän hyvä kaveri!
torstai 12. huhtikuuta 2012
Isän tapaturma
Ilmoitin isän päivän jälkeen lopettavani tämän blogin - ja sitten joulun aikaan isä pyysi: "Älä vaan lopeta sitä kirjottamista!"
Nyt flunssaa potiessani olen ajatellut, että saattaisin vielä jatkaa siitä, mihin marraskuussa jäin. Vallankin, kun joulukuun alussa isälle sattui tapaturma, josta seurasi kahden kuukauden sairasloma. Vähän tuosta sairaslomasta nipistettiin, että äiti pääsi kotiin viettämään 92-vuotissyntymäpäiväänsä helmikuun alussa.
Oli itsenäisyyspäivän aatto, maanantai 5.12.2011. Olen kirjoittanut kalenteriini, että "viime yönä satoi lunta maan valkoiseksi" ja "aamulla keittiön ikkunasta katsoessani iso punertavaturkkinen kettu jolkutteli kotikatua pitkin talomme ohi". (Nyt minäkin uskon naapureiden väitteen, että talomme takana olevassa metsikössä asustelee kettu. Ei se kyllä kolmejalkainen ollut, vaikka lapset semmoisesta ovat kertoneet.) Edellisen päivän olin ollut vanhempieni luona.
TAPATURMA
Isä oli käynyt tuona aattopäivänä asioilla kaupungissa ja kotonakin oli ollut hommia niin, että postinhaku oli jäänyt iltapäivän hämärään. Tie postilaatikolle oli jäinen. Isä oli levittänyt jään päälle sepeliä eikä hänen mieleensä ollut tullut, että polkupyörällä ajo tuolla kelillä olisi ollut jotenkin vaarallista. Postilaatikolle asti hän ei päässyt. Kaatui pyörällä ennen sitä. Jotenkin selvisi siitä pystyyn ja pyörään nojaten pääsi takaisin kotiin. Äidin viereen sänkyyn. Päästä tuli paljon verta. Isä yritti kuivata sitä pyyhkeeseen. Vuoto ei tyrehtynyt. Kuuden maissa alkuillalla hän sai soitettua siskolleni ja kerrottua tilanteen. Sisko soitti ambulanssin. Otti yhteyttä kotihoitoon toivoen, että sieltä joku ehtisi pian äidin luo. Sitten lähti ajamaan kotiin sen reilun tunnin matkan.
En enää muista, kumpi oli tullut ensin, ambulanssi vai kotihoito. Joka tapauksessa, kun siskoni ehti perille, ambulanssi oli jo käynyt ja kotihoitaja oli äidin kanssa.
YLLÄTYS
Siskoni oli soittanut ensiapuun ja kysynyt isän vointia. Hänelle oli kerrottu, että isä jää ainakin yöksi sairaalaan. - Yllättäin isä itse oli soittanut sairaalasta yhdentoista aikaan illalla. Pyytänyt laittamaan ulkovalot ja avaamaan oven lukosta, sillä hän oli tulossa kotiin!
Puoli kahdeltatoista yöllä taksi oli ajanut pihaan. Isä oli niin huonossa kunnossa, että taksikuski ei saanut autettua häntä pois autosta. Siskoni oli hakenut äidin pyörätuolin. Siihen hän ja kuljettaja yhdessä saivat nostettua isän ja vietyä sillä sänkyyn, takaisin äidin viereen. Äiti oli rauhallisena seurannut tilannetta, vaikka isä pää sidottuna oli kovin oudon näköinen. - Taksikuski oli katsellut vuorotellen äitiä ja isää ja kysynyt sitten, voiko hän nyt lähteä. Hän varmaan epäili, pärjääkö siskoni kahden niin huonokuntoisen vanhuksen kanssa yön yli.
Aamulla aikaisin siskoni lähetti tekstiviestin: "Isä tuli yöllä kotiin. En ymmärrä, miten hänet on voitu päästää niin huonokuntoisena..."
ITSENÄISYYSPÄIVÄ
Olimme jo ennen tapaturmaa sopineet, että menen vanhempiemme luo itsenäisyyspäiväksi. Lähdin tavallista aikaisemmin ja poikkesin mennessäni sairaalaan kysymään isän potilastietoja. Niitä ei oltu ehditty kirjoittaa. Isää hoitanut lääkäri oli vielä töissä ja hoitaja häneltä kysyttyään kertoi vain suullisesti, että isän oikea solisluu oli murtunut. Oikea lonkka ja reisi myös kuvattu. Niissä ei näkynyt murtumia. Isä ei kuitenkaan voinut yhtään astua oikealla jalalla. Päässä oli 13 (kolmetoista) tikkiä. Hän oli saanut myös aivotärähdyksen.
Lääkäri käski tuoda isän takaisin sairaalaan, mikäli tilanne näyttää niin vaativan.
Päästyäni kotiin ihan pelästyin isän nähdessäni. Hän istui äidin pyörätuolissa sairaalan paita päällään. Pää kokonaan valkoisen sukan sisään käärittynä, jotta paksut tukot ja siteet pysyivät paikoillaan. Samalta kai näyttivät aikoinaan useat sodassa haavoittuneet miehet.
Isä ei muistanut onnettomuudestaan oikeastaan mitään. Ei sitäkään, minä päivänä oli pyörällä kaatunut. Silmälasit, ne hyvät päivänvalossa tummenevat, olivat kadoksissa.
Hetken siskoni kanssa neuvoteltuamme ehdotimme, että isä vietäisiin takaisin sairaalaan ja äidille yritettäisiin saada hoitopaikka. Isä oli ensin lujasti vastaan. Oli sitä mieltä, että hän kyllä pärjää kotona. Vaikka ei pystynyt yhtään liikkumaan. Pyörätuolilla vietiin vessaankin.
Ei ollut mitään hoppua. Laitoin ruokaa. Söimme. Tosin äidin jouduin syöttämääm sängyssä, kun isä söi ruokapöydän vieressä äidin pyörätuolissa istuen. Isän oikea käsi oli silmukassa eikä hän olisi saanut käyttää sitä. Hän pystyi sillä kuitenkin syömään.
Vähitellen isä myönsi, että taitaa olla parempi palata sairaalaan. Kun lääkärikin niin oli sanonut.
Siskoni sai vanhustyönohjaajan puhelimeen itsenäisyyspäivästä huolimatta. Tämä oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen ja alkoi heti järjestämään hoitopaikkaa äidille. Äiti pääsikin vielä samana päivänä Tammikotiin.
Isä itse soitti taksin. Halusi, että he menevät äidin kanssa samalla autolla. Pyysi sitä varten invataksia ottamaan oman pyörätuolin mukaan, kun he molemmat äidin kanssa tarvitsivat sellaisen.
TARKKA KOIRA
Iltapäivällä kävin koiran kanssa kävelemässä ulkona. Kuljimme postilaatikolle päin. Tielle oli satanut uutta lunta. Yhtäkkiä koira alkoi kuoputtaa lunta ja nuuhkia maata. Lumen alta tuli näkyviin iso alue punaiseksi värjäytynyttä jäätä ja joku tummahko kappale. Kumartuessani katsomaan tarkemmin tunnistin siinä olevan pahasti vääntyneet silmälasien kehykset. Linsseistäkin jokunen palanen. Pikkukaveri oli löytänyt isän kaatumispaikan...
Invataksi tuli. Isä ja äiti molemmat työnnettiin pyörätuoleissa kyytiin. Isä sanoi, että ensin viedään äiti Tammikotiin, sitten hänet sairaalaan. Siskoni lähti yli yönkin kestäneen hoitorupeaman jälkeen ajamaan ensin Tammikotiin, jonne äiti oli menossa ja sieltä omaan kotiinsa. Minä ajelin suoraan sairaalan eteen odottamaan. Kun isää tuotiin ulos autosta kysyin, miten hän jaksoi matkan. "No, jotenkin", vastasi isä. Näki, että hänen oli ollut vaikea istua. Kipuja oli.
Taas mentiin ensiapuun. Kun isän paita riisuttiin tutkimuksia varten, huomattiin että koko hänen rintakehänsä oli tumman sinisenvioletti. Olikohan hän kaatuessaan lyönyt sen niin pahasti ohjaustankoon? Nyt lääkäri oli varma, että isä jäisi sisälle sairaalaan, todennäköisesti kirurgiselle osastolle.
Palasin takaisin kotiin lämmittämään leivinuunin ja järjestämään paikkoja, kun talo oli joksikin aikaa jäämässä ilman asukkaitaan. Kalenteriin olen merkinnyt, että omaan kotiin pikkukaverin kanssa ehdimme klo 22.30.
Nyt flunssaa potiessani olen ajatellut, että saattaisin vielä jatkaa siitä, mihin marraskuussa jäin. Vallankin, kun joulukuun alussa isälle sattui tapaturma, josta seurasi kahden kuukauden sairasloma. Vähän tuosta sairaslomasta nipistettiin, että äiti pääsi kotiin viettämään 92-vuotissyntymäpäiväänsä helmikuun alussa.
Oli itsenäisyyspäivän aatto, maanantai 5.12.2011. Olen kirjoittanut kalenteriini, että "viime yönä satoi lunta maan valkoiseksi" ja "aamulla keittiön ikkunasta katsoessani iso punertavaturkkinen kettu jolkutteli kotikatua pitkin talomme ohi". (Nyt minäkin uskon naapureiden väitteen, että talomme takana olevassa metsikössä asustelee kettu. Ei se kyllä kolmejalkainen ollut, vaikka lapset semmoisesta ovat kertoneet.) Edellisen päivän olin ollut vanhempieni luona.
TAPATURMA
Isä oli käynyt tuona aattopäivänä asioilla kaupungissa ja kotonakin oli ollut hommia niin, että postinhaku oli jäänyt iltapäivän hämärään. Tie postilaatikolle oli jäinen. Isä oli levittänyt jään päälle sepeliä eikä hänen mieleensä ollut tullut, että polkupyörällä ajo tuolla kelillä olisi ollut jotenkin vaarallista. Postilaatikolle asti hän ei päässyt. Kaatui pyörällä ennen sitä. Jotenkin selvisi siitä pystyyn ja pyörään nojaten pääsi takaisin kotiin. Äidin viereen sänkyyn. Päästä tuli paljon verta. Isä yritti kuivata sitä pyyhkeeseen. Vuoto ei tyrehtynyt. Kuuden maissa alkuillalla hän sai soitettua siskolleni ja kerrottua tilanteen. Sisko soitti ambulanssin. Otti yhteyttä kotihoitoon toivoen, että sieltä joku ehtisi pian äidin luo. Sitten lähti ajamaan kotiin sen reilun tunnin matkan.
En enää muista, kumpi oli tullut ensin, ambulanssi vai kotihoito. Joka tapauksessa, kun siskoni ehti perille, ambulanssi oli jo käynyt ja kotihoitaja oli äidin kanssa.
YLLÄTYS
Siskoni oli soittanut ensiapuun ja kysynyt isän vointia. Hänelle oli kerrottu, että isä jää ainakin yöksi sairaalaan. - Yllättäin isä itse oli soittanut sairaalasta yhdentoista aikaan illalla. Pyytänyt laittamaan ulkovalot ja avaamaan oven lukosta, sillä hän oli tulossa kotiin!
Puoli kahdeltatoista yöllä taksi oli ajanut pihaan. Isä oli niin huonossa kunnossa, että taksikuski ei saanut autettua häntä pois autosta. Siskoni oli hakenut äidin pyörätuolin. Siihen hän ja kuljettaja yhdessä saivat nostettua isän ja vietyä sillä sänkyyn, takaisin äidin viereen. Äiti oli rauhallisena seurannut tilannetta, vaikka isä pää sidottuna oli kovin oudon näköinen. - Taksikuski oli katsellut vuorotellen äitiä ja isää ja kysynyt sitten, voiko hän nyt lähteä. Hän varmaan epäili, pärjääkö siskoni kahden niin huonokuntoisen vanhuksen kanssa yön yli.
Aamulla aikaisin siskoni lähetti tekstiviestin: "Isä tuli yöllä kotiin. En ymmärrä, miten hänet on voitu päästää niin huonokuntoisena..."
ITSENÄISYYSPÄIVÄ
Olimme jo ennen tapaturmaa sopineet, että menen vanhempiemme luo itsenäisyyspäiväksi. Lähdin tavallista aikaisemmin ja poikkesin mennessäni sairaalaan kysymään isän potilastietoja. Niitä ei oltu ehditty kirjoittaa. Isää hoitanut lääkäri oli vielä töissä ja hoitaja häneltä kysyttyään kertoi vain suullisesti, että isän oikea solisluu oli murtunut. Oikea lonkka ja reisi myös kuvattu. Niissä ei näkynyt murtumia. Isä ei kuitenkaan voinut yhtään astua oikealla jalalla. Päässä oli 13 (kolmetoista) tikkiä. Hän oli saanut myös aivotärähdyksen.
Lääkäri käski tuoda isän takaisin sairaalaan, mikäli tilanne näyttää niin vaativan.
Päästyäni kotiin ihan pelästyin isän nähdessäni. Hän istui äidin pyörätuolissa sairaalan paita päällään. Pää kokonaan valkoisen sukan sisään käärittynä, jotta paksut tukot ja siteet pysyivät paikoillaan. Samalta kai näyttivät aikoinaan useat sodassa haavoittuneet miehet.
Isä ei muistanut onnettomuudestaan oikeastaan mitään. Ei sitäkään, minä päivänä oli pyörällä kaatunut. Silmälasit, ne hyvät päivänvalossa tummenevat, olivat kadoksissa.
Hetken siskoni kanssa neuvoteltuamme ehdotimme, että isä vietäisiin takaisin sairaalaan ja äidille yritettäisiin saada hoitopaikka. Isä oli ensin lujasti vastaan. Oli sitä mieltä, että hän kyllä pärjää kotona. Vaikka ei pystynyt yhtään liikkumaan. Pyörätuolilla vietiin vessaankin.
Ei ollut mitään hoppua. Laitoin ruokaa. Söimme. Tosin äidin jouduin syöttämääm sängyssä, kun isä söi ruokapöydän vieressä äidin pyörätuolissa istuen. Isän oikea käsi oli silmukassa eikä hän olisi saanut käyttää sitä. Hän pystyi sillä kuitenkin syömään.
Vähitellen isä myönsi, että taitaa olla parempi palata sairaalaan. Kun lääkärikin niin oli sanonut.
Siskoni sai vanhustyönohjaajan puhelimeen itsenäisyyspäivästä huolimatta. Tämä oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen ja alkoi heti järjestämään hoitopaikkaa äidille. Äiti pääsikin vielä samana päivänä Tammikotiin.
Isä itse soitti taksin. Halusi, että he menevät äidin kanssa samalla autolla. Pyysi sitä varten invataksia ottamaan oman pyörätuolin mukaan, kun he molemmat äidin kanssa tarvitsivat sellaisen.
TARKKA KOIRA
Iltapäivällä kävin koiran kanssa kävelemässä ulkona. Kuljimme postilaatikolle päin. Tielle oli satanut uutta lunta. Yhtäkkiä koira alkoi kuoputtaa lunta ja nuuhkia maata. Lumen alta tuli näkyviin iso alue punaiseksi värjäytynyttä jäätä ja joku tummahko kappale. Kumartuessani katsomaan tarkemmin tunnistin siinä olevan pahasti vääntyneet silmälasien kehykset. Linsseistäkin jokunen palanen. Pikkukaveri oli löytänyt isän kaatumispaikan...
Invataksi tuli. Isä ja äiti molemmat työnnettiin pyörätuoleissa kyytiin. Isä sanoi, että ensin viedään äiti Tammikotiin, sitten hänet sairaalaan. Siskoni lähti yli yönkin kestäneen hoitorupeaman jälkeen ajamaan ensin Tammikotiin, jonne äiti oli menossa ja sieltä omaan kotiinsa. Minä ajelin suoraan sairaalan eteen odottamaan. Kun isää tuotiin ulos autosta kysyin, miten hän jaksoi matkan. "No, jotenkin", vastasi isä. Näki, että hänen oli ollut vaikea istua. Kipuja oli.
Taas mentiin ensiapuun. Kun isän paita riisuttiin tutkimuksia varten, huomattiin että koko hänen rintakehänsä oli tumman sinisenvioletti. Olikohan hän kaatuessaan lyönyt sen niin pahasti ohjaustankoon? Nyt lääkäri oli varma, että isä jäisi sisälle sairaalaan, todennäköisesti kirurgiselle osastolle.
Palasin takaisin kotiin lämmittämään leivinuunin ja järjestämään paikkoja, kun talo oli joksikin aikaa jäämässä ilman asukkaitaan. Kalenteriin olen merkinnyt, että omaan kotiin pikkukaverin kanssa ehdimme klo 22.30.
tiistai 15. marraskuuta 2011
Oletteko te vieläkin täällä kaksin?
Ambulanssi tulikin nopeasti isänpäivän iltana. Nähtyään isän ambulanssin ensihoitaja kysyi: "Oletteko te vieläkin täällä kaksin?"
Olimme isän kanssa nostaneet äidin sängystä geriatriseen pyörätuoliin ruokailua varten, kun äiti isän häntä keittiöön työntäessä luiskahti tuolista lattialle. Olin jo pesuhuoneessa käsiäni pesemässä, kun kuulin isän puheesta jotain yllättävää tapahtuneen. Juoksin keittiöön, missä näin äidin makaavan pyörätuolin edessä selällään lattialla. Äiti ei valittanut. Katseli vain hiljaa. Näytti siltä, ettei hän ollut loukannut itseään. Niinpä nostimme hänet takaisin pyörätuoliin.
Äiti ei syönyt ihan niin hyvällä ruokahalulla kuin viime aikoina yleensä, aika paljon kuitenkin. Ruoan jälkeen hän istuskeli kahviin asti koko ajan jutellen, tosin katse oli hieman kärsivä. Kahvileivät maistuivat hänellekin.
Nostaessamme äitiä takaisin sänkyyn äiti valitti, kovinkin. Jonnekin sattui. Kun äiti sänkyyn päästyään oksensi ja alkuillalla vielä toisenkin kerran, aloin pelätä, että hän oli kuitenkin saanut aivotärähdyksen. Iltahoitajan kanssa huomasimme, että äidin toisessa sääressä oli ison iso mustelma. Emme uskaltaneet odottaa aamuun, vaan isä soitti ambulanssin.
Sairaalassa äiti pääsi heti tutkimuksiin. Me isän kanssa jäimme odottelemaan. Koska äiti oli rauhallinen ja tutkimukset näyttivät kestävän kauan, emme viipyneet pitkään. Lähtiessämme silittelin äidin käsivartta sanoen: "Hyvää yötä! Olet nyt tämän yön täällä ja sitten huomenna katsotaan." Äiti nyökkäsi ja hymyilikin.
Vielä kymmenen aikaan illalla tutkimukset olivat kesken, kun puhelimitse kyselin äidin vointia.
Maanantaiaamuna saimme tietää, että sydänfilmi oli hyvä, verikokeissa ei ollut mitään erikoista ja jalan vammakaan ei ollut mustelmaa pahempi. Äiti vaikutti normaalikuntoiselta, oli syönyt aamupalankin. Koska oli alkamassa intervalliviikko, tuttu invataksi haki äidin sairaalasta ja kävi poimimassa isän kotoa mukaan viemään äitiä Tammikotiin. Isä kertoi, että äiti istui autossa hyvin tyytyväisen oloisena.
Äiti onkin pitkään ollut enimmäkseen hyväntuulinen. Kotihoitajat ovat saaneet kirjoitella hoitovihkoon, että äiti on ollut juttelevainen ja iloinen, usein nauravainen. Samoin ovat kertoneet Tammikodin hoitajat.
*************************************************************************************
Kirjoittamiseni on koko ajan harventunut. Edellisestä kerrasta alkaa olla jo puoli vuotta. Monia mukavia hetkiä olisi ollut kerrottavana, aikaa vain on puuttunut. - On aika lopettaa blogi, omaishoito jatkuu...
Olimme isän kanssa nostaneet äidin sängystä geriatriseen pyörätuoliin ruokailua varten, kun äiti isän häntä keittiöön työntäessä luiskahti tuolista lattialle. Olin jo pesuhuoneessa käsiäni pesemässä, kun kuulin isän puheesta jotain yllättävää tapahtuneen. Juoksin keittiöön, missä näin äidin makaavan pyörätuolin edessä selällään lattialla. Äiti ei valittanut. Katseli vain hiljaa. Näytti siltä, ettei hän ollut loukannut itseään. Niinpä nostimme hänet takaisin pyörätuoliin.
Äiti ei syönyt ihan niin hyvällä ruokahalulla kuin viime aikoina yleensä, aika paljon kuitenkin. Ruoan jälkeen hän istuskeli kahviin asti koko ajan jutellen, tosin katse oli hieman kärsivä. Kahvileivät maistuivat hänellekin.
Nostaessamme äitiä takaisin sänkyyn äiti valitti, kovinkin. Jonnekin sattui. Kun äiti sänkyyn päästyään oksensi ja alkuillalla vielä toisenkin kerran, aloin pelätä, että hän oli kuitenkin saanut aivotärähdyksen. Iltahoitajan kanssa huomasimme, että äidin toisessa sääressä oli ison iso mustelma. Emme uskaltaneet odottaa aamuun, vaan isä soitti ambulanssin.
Sairaalassa äiti pääsi heti tutkimuksiin. Me isän kanssa jäimme odottelemaan. Koska äiti oli rauhallinen ja tutkimukset näyttivät kestävän kauan, emme viipyneet pitkään. Lähtiessämme silittelin äidin käsivartta sanoen: "Hyvää yötä! Olet nyt tämän yön täällä ja sitten huomenna katsotaan." Äiti nyökkäsi ja hymyilikin.
Vielä kymmenen aikaan illalla tutkimukset olivat kesken, kun puhelimitse kyselin äidin vointia.
Maanantaiaamuna saimme tietää, että sydänfilmi oli hyvä, verikokeissa ei ollut mitään erikoista ja jalan vammakaan ei ollut mustelmaa pahempi. Äiti vaikutti normaalikuntoiselta, oli syönyt aamupalankin. Koska oli alkamassa intervalliviikko, tuttu invataksi haki äidin sairaalasta ja kävi poimimassa isän kotoa mukaan viemään äitiä Tammikotiin. Isä kertoi, että äiti istui autossa hyvin tyytyväisen oloisena.
Äiti onkin pitkään ollut enimmäkseen hyväntuulinen. Kotihoitajat ovat saaneet kirjoitella hoitovihkoon, että äiti on ollut juttelevainen ja iloinen, usein nauravainen. Samoin ovat kertoneet Tammikodin hoitajat.
*************************************************************************************
Kirjoittamiseni on koko ajan harventunut. Edellisestä kerrasta alkaa olla jo puoli vuotta. Monia mukavia hetkiä olisi ollut kerrottavana, aikaa vain on puuttunut. - On aika lopettaa blogi, omaishoito jatkuu...
perjantai 20. toukokuuta 2011
Intervalliviikko
Olen ollut kuumeessa, kurkku, pää, niska, lihakset ja nivelet kipeät, maha sekaisin. - Onneksi äiti ja isä ovat saaneet olla tämän talven ja kevään terveitä!
Viime lauantaina kävin taas kotona tavanomaisissa intervalliviikon puuhissa ja myös äitiä katsomassa Tammikodissa. Äiti istui tyytyväisen oloisena oleskelutilassa katselemassa televisiota kahden muun vanhuksen kanssa. Heistä toinen, 95-vuotias, kyllä nukkui pyörätuolissaan ja toisenkin silmät lopahtivat aina välillä kiinni. Äiti oli heistä kolmesta selvästi virkein.Heti minut huomattuaan hän alkoi kysellä Pappasta. Ihmetteli varmaan, miksi isä ei tullut.
Isällä oli viime intervalliviikollakin paljon töitä kotona.Perjantain hän oli ollut koko päivän auttamassa miehiä, jotka upottivat kaapelia tieltä talolle. Se oli ollutkin rankka päivä aamusta iltaan. Sitten yöllä isän jalat ja kädet olivat krampanneet niin, ettei hän saanut nukuttua. Alkuviikolla isä oli mm. vaihtanut kuivurin ylimmän kerroksen ikkunan uuteen ehjään ja korjannut sikalan piipun. Siskoni päivitteli, ettei isä ollenkaan huomaa, kuinka vanha hän jo on, kun kiipeää vielä yksikseen katollekin. - Töistään huolimatta isä on kuitenkin jokseenkin joka päivä käynyt äidin luona.
Edellinen, pääsiäisenä päättynyt intervalliviikko, jätti ikävän muiston. Joku, luultavasti saman huoneen toinen intervallipotilas, oli viimeisenä hoitoyönä pahoinpidellyt äidin. Äidin kasvot olivat aivan tumman violetit mustelmista, päässä oli mustelmien lisäksi haavoja. Mustelmia oli ilmeisesti vartalossakin, koska kotihoitaja oli seuraavan perjantain kylvetyksen jälkeen kirjoittanut hoitovihkoon, että mustelmia oli todella paljon. Eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut! Ei edes yöhoitaja. Kotihoitaja oli myös soittanut Tammikotiin ja "moittinut", kun tämmöistä pääsee tapahtumaan.
Isältä ja siskoltani kysyttiin, haluammeko tehdä asiasta ilmoituksen poliisille. Emme halunneet. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä kenellekään. Kun huoneessa oli vain dementikkopotilaita, eivät he osanneet kertoa, mitä oli tapahtunut. Tuskin enää aamulla muistivatkaan. Se hieman ihmetyttää, ettei yöhoitaja kuullut mitään. Talo ei ole suuri ja äidin on täytynyt huutaa kivusta...
Tammikoti tuntuu tuosta tapahtumasta huolimatta edelleen hyvältä intervallipaikalta. Siellä on aina kodikas tunnelma ja äiti näyttää viihtyvän. Sinne on mukava vierailijankin mennä.
Viime lauantaina kävin taas kotona tavanomaisissa intervalliviikon puuhissa ja myös äitiä katsomassa Tammikodissa. Äiti istui tyytyväisen oloisena oleskelutilassa katselemassa televisiota kahden muun vanhuksen kanssa. Heistä toinen, 95-vuotias, kyllä nukkui pyörätuolissaan ja toisenkin silmät lopahtivat aina välillä kiinni. Äiti oli heistä kolmesta selvästi virkein.Heti minut huomattuaan hän alkoi kysellä Pappasta. Ihmetteli varmaan, miksi isä ei tullut.
Isällä oli viime intervalliviikollakin paljon töitä kotona.Perjantain hän oli ollut koko päivän auttamassa miehiä, jotka upottivat kaapelia tieltä talolle. Se oli ollutkin rankka päivä aamusta iltaan. Sitten yöllä isän jalat ja kädet olivat krampanneet niin, ettei hän saanut nukuttua. Alkuviikolla isä oli mm. vaihtanut kuivurin ylimmän kerroksen ikkunan uuteen ehjään ja korjannut sikalan piipun. Siskoni päivitteli, ettei isä ollenkaan huomaa, kuinka vanha hän jo on, kun kiipeää vielä yksikseen katollekin. - Töistään huolimatta isä on kuitenkin jokseenkin joka päivä käynyt äidin luona.
Edellinen, pääsiäisenä päättynyt intervalliviikko, jätti ikävän muiston. Joku, luultavasti saman huoneen toinen intervallipotilas, oli viimeisenä hoitoyönä pahoinpidellyt äidin. Äidin kasvot olivat aivan tumman violetit mustelmista, päässä oli mustelmien lisäksi haavoja. Mustelmia oli ilmeisesti vartalossakin, koska kotihoitaja oli seuraavan perjantain kylvetyksen jälkeen kirjoittanut hoitovihkoon, että mustelmia oli todella paljon. Eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut! Ei edes yöhoitaja. Kotihoitaja oli myös soittanut Tammikotiin ja "moittinut", kun tämmöistä pääsee tapahtumaan.
Isältä ja siskoltani kysyttiin, haluammeko tehdä asiasta ilmoituksen poliisille. Emme halunneet. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä kenellekään. Kun huoneessa oli vain dementikkopotilaita, eivät he osanneet kertoa, mitä oli tapahtunut. Tuskin enää aamulla muistivatkaan. Se hieman ihmetyttää, ettei yöhoitaja kuullut mitään. Talo ei ole suuri ja äidin on täytynyt huutaa kivusta...
Tammikoti tuntuu tuosta tapahtumasta huolimatta edelleen hyvältä intervallipaikalta. Siellä on aina kodikas tunnelma ja äiti näyttää viihtyvän. Sinne on mukava vierailijankin mennä.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Isä, 87-vuotias omaishoitaja
Helmikuun lopulla isä täytti 87 vuotta. - Puhutaan ja kirjoitetaan, että jopa kahdeksankymppiset omaishoitajat hoitavat kotona perheenjäseniään, useimmiten aviopuolisoaan. Omien vanhempieni kohdalla voidaan todeta "pyöristetysti", että yhdeksänkymppinen isäni hoitaa yhdeksänkymppistä äitiäni.
Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna olin taas molempina päivinä kotona auttelemassa. Lauantai oli aurinkoinen päivä. Isä on laittanut linnuille talipalloja roikkumaan vuorimännyn oksasta makuuhuoneen ikkunan taakse. Äiti seuraili sängyssä maatessaan lintujen hyörinää: pikkuvarpusia, sinitiaisia ja talitiaisia. Komea käpytikkakoiraskin kävi nakuttelemassa rautahäkkyrässä olleita herkkuja. Isoja paloja se niistä irti saikin, muttei sentään saanut vietyä kokonaisia palloja.
Kun sunnuntaina ruoan jälkeen nostimme isän kanssa äidin pyörätuolista sängyn laidalle istumaan, äiti ei ollenkaan suostunut hellittämään isän villaliivin pielestä. Niinpä isä istahti äidin viereen. Äiti katseli isää niin kauniisti silmiin ja jutteli hiljakseen isälle pitkään, pitkään... Isä hymyili takaisin ja nyökytteli. Taas tuntui siltä, että äiti kyllä tiesi, mitä hän halusi sanoa. Me emme vain ymmärtäneet. Tuo tilanne kuitenkin kertoi paljon äidin ja isän välillä yhä edelleen olevasta läheisyydestä!
Viikon 10 äiti oli Tammikodissa. Kävin keskiviikkona kotona tavanomaisissa intervalliviikon askareissa ja myös äitiä katsomassa. Kun äiti huomasi minun tulevan ovesta, hän toisteli hymyillen moneen kertaan: "Oi voi, voi, voi...", ei suinkaan valittaen vaan ikäänkuin iloisesti yllättyen.
Intervalliviikon sunnuntaina isä jaksoi taas ajella meille, kun oli hyvä kuiva talvikeli. Hän sai mukaansa kotiin kauramannapuuroa ja mansikkakiisseliä. Ne kun ovat jo pitkään olleet äidin iltaruokina.
Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna olin taas molempina päivinä kotona auttelemassa. Lauantai oli aurinkoinen päivä. Isä on laittanut linnuille talipalloja roikkumaan vuorimännyn oksasta makuuhuoneen ikkunan taakse. Äiti seuraili sängyssä maatessaan lintujen hyörinää: pikkuvarpusia, sinitiaisia ja talitiaisia. Komea käpytikkakoiraskin kävi nakuttelemassa rautahäkkyrässä olleita herkkuja. Isoja paloja se niistä irti saikin, muttei sentään saanut vietyä kokonaisia palloja.
Kun sunnuntaina ruoan jälkeen nostimme isän kanssa äidin pyörätuolista sängyn laidalle istumaan, äiti ei ollenkaan suostunut hellittämään isän villaliivin pielestä. Niinpä isä istahti äidin viereen. Äiti katseli isää niin kauniisti silmiin ja jutteli hiljakseen isälle pitkään, pitkään... Isä hymyili takaisin ja nyökytteli. Taas tuntui siltä, että äiti kyllä tiesi, mitä hän halusi sanoa. Me emme vain ymmärtäneet. Tuo tilanne kuitenkin kertoi paljon äidin ja isän välillä yhä edelleen olevasta läheisyydestä!
Viikon 10 äiti oli Tammikodissa. Kävin keskiviikkona kotona tavanomaisissa intervalliviikon askareissa ja myös äitiä katsomassa. Kun äiti huomasi minun tulevan ovesta, hän toisteli hymyillen moneen kertaan: "Oi voi, voi, voi...", ei suinkaan valittaen vaan ikäänkuin iloisesti yllättyen.
Intervalliviikon sunnuntaina isä jaksoi taas ajella meille, kun oli hyvä kuiva talvikeli. Hän sai mukaansa kotiin kauramannapuuroa ja mansikkakiisseliä. Ne kun ovat jo pitkään olleet äidin iltaruokina.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Vielä helmikuuta
la 5.2.2011
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!
la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.
ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".
Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.
la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.
la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!
la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.
ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".
Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.
la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.
la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
91 v.
Helmikuun 3.päivä äiti täytti 91 vuotta. Diakonissa oli tulossa onnittelemaan aamupäivällä kymmenen ja kahdentoista välillä. Menin sitä varten kotiin jo aamulla niin aikaisin, että aamuhoitajat olivat vasta lähdössä pois. Olin juuri kääntynyt isommalta tieltä kotiin päin, kun huomasin auton lähtevän pihasta. Niinpä peruutin takaisin isolle tielle, että reitti oli vapaa. Kotihoitajalla oli varmaan kiireempi kuin minulla.
Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.
Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.
Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.
Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.
Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...
Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.
Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.
Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.
Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.
Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...
maanantai 31. tammikuuta 2011
Koodeja ja pölykeriä
ke 5.1.2011 Kotona ja Tammikodissa
Mitä merkillistä on liimattu keittiön ovipieleen? Huomiota herättävä lappu, jossa valkoisella pohjalla arvoituksellisia mustia kuvioita. Ei isällä ole tapana liimailla mitään oviin. - Isä selittämään, että se on kotihoidon koodi. Vuoden alusta lähtien jokainen kotihoitaja kuvaa koodin puhelimellaan aina sisään astuessaan ja taas pois lähtiessään. - Kaivan silmälasit laukustani. Totta! Yläreunassa lukee: "Tämä on kotihoidon tunnus. Ei saa irrottaa." Alapuolella äidin nimi. Vai niin! Ja kuinka monta työtuntia menee siihen, kun kunnan (oikeasti kaupungin) jokaisen kotihoitajan puhelimesta nuo tiedot puretaan ja tilastoidaan tai mitä niille sitten tehdäänkin. Eikö sillä rahalla jo olisi palkattu lisää ainakin yksi kotihoitaja. Nyt hoitajien on mennen tullen etsittävä puhelimensa ja kuvattava, vaikka sinä aikana voisi antaa edes pari silitystä olalle.
Tammikodissa äidin luona. Lähellä pyörätuolissa istuva pyytää, että hoitajat auttaisivat hänet sänkyyn lepäämään, kun lonkkaan jo sattuu tämä pitkä istuminen. Hoitaja toteaa ohi pyyhältäessään: "Ei ehditä nyt, kun on niin paljon hoidettavia ja roskapussitkin on vielä viemättä." "Voi kauhistus! Ei sitten..." , alistuu väsynyt istuja.
Mitä on tapahtunut vuoden vaihteessa? Tammikodinkin ennen niin rauhallinen ja leppoisa ilmapiiri on muuttunut. Säästöjäkö, henkilökunnan vähentämistä? Äiti kuitenkin tyytyväisen oloinen.
ke 12.01.2011
Kotihoidon ohjaaja soittaa ja kysyy, mitä mieltä olen isän jaksamisesta. Olisiko parempi, että äiti olisi pidempiä aikoja hoidossa Tammikodissa. Puhun isän kanssa puhelimessa. "Jos kotihoitajat ei enää ehtis käymään", miettii isä. Isä kuitenkin sanoo, että hänestä on mukavampi, kun äiti on kotona ja samoin varmaan äidin mielestä. Soitan kotihoidon ohjaajalle takaisin ja sovitaan , että jatketaan entiseen tapaan: kaksi viikkoa kotona ja yksi intervallihoidossa.
Isällä kova työ lumen tähden. Linkoaa traktorilla isolta tieltä kotiin ja naapuriin sekä pihan useita kertoja päivässä. Vielä iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä, jotta kotihoitajat pääsisivät aamulla autoillaan pihaan. AUTOILLAAN ! Kotihoitajat tulevat nyt kahdella autolla. Toinen toisesta paikasta ja toinen toisesta. Sitten välillä joutuvat odottelemaan, että työparikin ehtii paikalle. Mitenhän paljon kuluja lisää kahden auton ylläpito ja kulutus verrattuna mahdolliseen ajan säästöön? - "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..."
la 15.1.2011 Kotona
Äidiltä otettu katetri pois jatkuvan tukkeutumisen takia. Helpottaa varmaan äidin oloa eikä isän tarvitse olla koko ajan ihmeissään, miten saisi katetrin taas toimimaan. Osaisinpa vaan hoitaa vaipanvaihdon, pesun yms. nopeammin, etten hermostuttaisi äitiä...
ke 26.1.2011 Tammikodissa ja kotona
Mitä merkillisiä kasoja tuossa seinän vieressä pyörii? Lasken lautasen kädestäni äidin sängyn vieressä olevalle pienelle pöydälle ja katson tarkemmin. Juu-u, valtavia "villakoirakasoja". Tekisi mieli hakea imuri. Parissa minuutissa ne olisivat pois. Toivottavasti tässä kolmen hengen intervallihuoneessa ei ole pölyallergikkoa.
Syötän äitiä: pinaattikeittoa, kolme puolikasta keitettyä kananmunaa, grahamlihapiirakka, lasillinen piimää ja lasillinen maitoa. Väkisinkin tulee mieleen kouluateriat. Aivan samanlainen ruoka oli koulussa usein maanantaisin. Tosin kananmunan puolikkaita sai ottaa vain yhden.
Hoitaja sanoi, että äiti saa nyt syödä sängyllä, koska iltapäivällä on ehtoollishartaus. He nostavat äidin silloin pyörätuoliin ja vievät yhteiseen tilaan. Muistan vastaavan tilaisuuden syksyltä pyhäinpäivän edeltä. Kokisipa äiti tämänpäiväisen tilaisuuden yhtä mieluisana! Hoitajat ovat tänään Tammikodissa hyväntuulisia, samoin äiti.
Isompiakaan teitä ei ole saatu pidettyä ajokunnossa. Isä on eilen Tammikodissa käydessään jäänyt autollaan kiinni lumikinokseen. Onneksi paikalle tullut pakettiauto on pysähtynyt auttamaan ja vetänyt isän auton irti lumesta, niin että isä on päässyt jatkamaan matkaa...
Mitä merkillistä on liimattu keittiön ovipieleen? Huomiota herättävä lappu, jossa valkoisella pohjalla arvoituksellisia mustia kuvioita. Ei isällä ole tapana liimailla mitään oviin. - Isä selittämään, että se on kotihoidon koodi. Vuoden alusta lähtien jokainen kotihoitaja kuvaa koodin puhelimellaan aina sisään astuessaan ja taas pois lähtiessään. - Kaivan silmälasit laukustani. Totta! Yläreunassa lukee: "Tämä on kotihoidon tunnus. Ei saa irrottaa." Alapuolella äidin nimi. Vai niin! Ja kuinka monta työtuntia menee siihen, kun kunnan (oikeasti kaupungin) jokaisen kotihoitajan puhelimesta nuo tiedot puretaan ja tilastoidaan tai mitä niille sitten tehdäänkin. Eikö sillä rahalla jo olisi palkattu lisää ainakin yksi kotihoitaja. Nyt hoitajien on mennen tullen etsittävä puhelimensa ja kuvattava, vaikka sinä aikana voisi antaa edes pari silitystä olalle.
Tammikodissa äidin luona. Lähellä pyörätuolissa istuva pyytää, että hoitajat auttaisivat hänet sänkyyn lepäämään, kun lonkkaan jo sattuu tämä pitkä istuminen. Hoitaja toteaa ohi pyyhältäessään: "Ei ehditä nyt, kun on niin paljon hoidettavia ja roskapussitkin on vielä viemättä." "Voi kauhistus! Ei sitten..." , alistuu väsynyt istuja.
Mitä on tapahtunut vuoden vaihteessa? Tammikodinkin ennen niin rauhallinen ja leppoisa ilmapiiri on muuttunut. Säästöjäkö, henkilökunnan vähentämistä? Äiti kuitenkin tyytyväisen oloinen.
ke 12.01.2011
Kotihoidon ohjaaja soittaa ja kysyy, mitä mieltä olen isän jaksamisesta. Olisiko parempi, että äiti olisi pidempiä aikoja hoidossa Tammikodissa. Puhun isän kanssa puhelimessa. "Jos kotihoitajat ei enää ehtis käymään", miettii isä. Isä kuitenkin sanoo, että hänestä on mukavampi, kun äiti on kotona ja samoin varmaan äidin mielestä. Soitan kotihoidon ohjaajalle takaisin ja sovitaan , että jatketaan entiseen tapaan: kaksi viikkoa kotona ja yksi intervallihoidossa.
Isällä kova työ lumen tähden. Linkoaa traktorilla isolta tieltä kotiin ja naapuriin sekä pihan useita kertoja päivässä. Vielä iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä, jotta kotihoitajat pääsisivät aamulla autoillaan pihaan. AUTOILLAAN ! Kotihoitajat tulevat nyt kahdella autolla. Toinen toisesta paikasta ja toinen toisesta. Sitten välillä joutuvat odottelemaan, että työparikin ehtii paikalle. Mitenhän paljon kuluja lisää kahden auton ylläpito ja kulutus verrattuna mahdolliseen ajan säästöön? - "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..."
la 15.1.2011 Kotona
Äidiltä otettu katetri pois jatkuvan tukkeutumisen takia. Helpottaa varmaan äidin oloa eikä isän tarvitse olla koko ajan ihmeissään, miten saisi katetrin taas toimimaan. Osaisinpa vaan hoitaa vaipanvaihdon, pesun yms. nopeammin, etten hermostuttaisi äitiä...
ke 26.1.2011 Tammikodissa ja kotona
Mitä merkillisiä kasoja tuossa seinän vieressä pyörii? Lasken lautasen kädestäni äidin sängyn vieressä olevalle pienelle pöydälle ja katson tarkemmin. Juu-u, valtavia "villakoirakasoja". Tekisi mieli hakea imuri. Parissa minuutissa ne olisivat pois. Toivottavasti tässä kolmen hengen intervallihuoneessa ei ole pölyallergikkoa.
Syötän äitiä: pinaattikeittoa, kolme puolikasta keitettyä kananmunaa, grahamlihapiirakka, lasillinen piimää ja lasillinen maitoa. Väkisinkin tulee mieleen kouluateriat. Aivan samanlainen ruoka oli koulussa usein maanantaisin. Tosin kananmunan puolikkaita sai ottaa vain yhden.
Hoitaja sanoi, että äiti saa nyt syödä sängyllä, koska iltapäivällä on ehtoollishartaus. He nostavat äidin silloin pyörätuoliin ja vievät yhteiseen tilaan. Muistan vastaavan tilaisuuden syksyltä pyhäinpäivän edeltä. Kokisipa äiti tämänpäiväisen tilaisuuden yhtä mieluisana! Hoitajat ovat tänään Tammikodissa hyväntuulisia, samoin äiti.
Isompiakaan teitä ei ole saatu pidettyä ajokunnossa. Isä on eilen Tammikodissa käydessään jäänyt autollaan kiinni lumikinokseen. Onneksi paikalle tullut pakettiauto on pysähtynyt auttamaan ja vetänyt isän auton irti lumesta, niin että isä on päässyt jatkamaan matkaa...
maanantai 3. tammikuuta 2011
Joulun aikaa kotona
Jouluaaton vietimme oman perheeni kanssa vanhempieni luona. Menin kotiin aamulla yksin valmistelemaan jouluateriaa, miesväki tuli perässä. Menomatkalla poikkesin kirkolle sytyttämään kynttilän isovanhempieni haudalle.
Viime vuoden jouluaaton äiti jaksoi hyvin. Katseli iloisena poikien touhuja eikä olisi millään malttanut mennä illalla sänkyyn. - Nyt äiti väsyi ja oli kärsimätön, vaikka olikin välillä pitkällään lepäämässä. Ehdotin isälle, että olisi annettu äidin levätä rauhassa lahjojen jaon ajan ja viety sitten äidin lahjat makuuhuoneeseen avattavaksi. Isän mielestä oli kuitenkin tärkeää, että äiti oli muiden mukana. - Kesken lahjojen avaamisen jouduimme viemään äidin sänkyyn, kun hän alkoi ihan huutaa väsymystään. Hän rauhoittui heti, kun pääsi makuulle. Tuossa tilanteessa huomasin, miten paljon äidin vointi on vuoden aikana heikentynyt.
Miesväki lähti omaan kotiin jo alkuillalla. Minä jäin vielä tiskaamaan, syöttämään äidille iltapuuron ja laittamaan hänet yökuntoon. Päästyäni oman kotini kotikadulle edessäni aukesi yllättäen sunnattoman kaunis näky. Meidän kulmakunta on ollut koko syksyn pimeänä ilman katuvaloja lähikadun tietöiden tähden. Nyt katu oli valaistu jäälyhdyin. Kummallakin puolella katua jokaisen talon kohdalla oli useita lyhtyjä, joissa paloivat joulunpunaiset kynttilät. Kävelin vielä iltamyöhällä jäälyhtykujaa pitkin kotikatumme kauneutta ihaillen. Joulupäivänä kuulin, että lyhdyt oli tehnyt ja sytyttänyt naapurimme nuori isäntä kaverinsa kanssa, joka asuu kadun toisessa päässä. Hieno joululahja meille muille! Lyhdyt valaisivat vielä joulupäiväaamuna, sammuivat päivän mittaan, mutta iltapäivän hämärissä ympäristötaideteoksen tekijät sytyttivät niihin uudet kynttilät.
Joulupäivänä oli siskoni miehensä ja poikansa perheen kanssa vanhempieni luona. Äiti oli silloin
ollut hyväntuulinen. Myös sunnuntaina, tapaninpäivänä, kun olin yksin käymässä kotona, äiti oli rauhallinen. Silloin oli sakea lumipyry ja keli aamulla kehno. Lähdinkin ajelemaan takaisin omaan kotiin jo, kun olimme syöneet ja olin saanut tiskattua ja keitettyä iltapuuron seuraavaksi viikoksi. Niin ehdin omaan kotiin ennen pilkkopimeää.
Heti maanantaiaamupäivällä isä soitti ja kysyi, voisinko tulla viemään äitiä röntgeniin. Oli ilmoitettu, että äidin ollessa sairaalassa marraskuussa jalan tutkimusten tähden hänellä oli ollut huonetoverina tuberkuloosipotilas. Nyt täytyi varmistaa, ettei äiti ollut saanut tartuntaa. (Ensin tuntui ihan mahdottomalta, että nykyaikana voi tulla eteen vielä tällainenkin tilanne!) Kävimme äidin kanssa röntgenissä keskiviikkona. Silloinkin oli monin paikoin tuiskannut teille kinoksia. Kun väistin kotitiellä kelkkailijaa, autoni meinasi vetää väkisin poikittain palatessani takaisin ajourille. Samoin invataksi oli jäänyt kiinni kinokseen edellisen kyyditettävän luota lähtiessään, niin että saimme odotella sitä arvioitua pidempään. Isä soitti sairaalaan ja selvisi, että kunhan ehdimme sinne ennen kolmea iltapäivällä, äiti pääsee kuviin. - Kun puimme äidille ulkovaatteita reissua varten, taksikuski muistutti, että laitetaan vielä filtti äidin jalkojen suojaksi, koska taksi on aina lähtiessä kylmä. Taas oli mukava huomata, miten hyvin autoilijakin huolehtii kuljetettavistaan!
Taksikuski myös vei äidin pyörätuolilla autoon. Minä vain hyppäsin sivuovesta sisään äitiä vastaan. Isä tuli perässä omalla autolla. Hän kävi samalla kaupassa. Äiti oli niin matkat kuin röntgenissäolonkin rauhallinen. Kuvat otettiin äidin istuessa pyörätuolissa. Kun takaisin tultuamme saimme laitettua äidin sänkyyn, hän nukahti heti. Autonkuljettaja jäi isän kanssa joulukahville. Kahvipöydän katettuani ja kahvit kaadettuani lähdin takaisin omaan kotiin, koska kääpiövillakoirani odotteli siellä yksin. Nätisti se oli ollut, vaikka iltapäivälenkille pääsy venyikin myöhäiseen.
Uudenvuodenpäivänä siskoni oli kotona. Menomatka sinne oli ollut auraamattomien teiden takia hankala. Äiti oli ollut levoton eikä ruokakaan ollut maistunut normaalisti. Syykin selvisi myöhemmin. Katetri oli taas tukossa. Isä oli seuraillut tilannetta illan. Koska äiti oli jatkuvasti valittanut, isä oli soittanut kahdeltatoista yöllä kotihoidon yöpartiolle. Hoitajat olivat tulleet yhden aikaan ja saaneet katetrin toimimaan. Äiti ja isä olivat päässeet nukkumaan vasta kahdelta yöllä. Niinpä isä lepäsi makuuhuoneessa äidin vieressä, kun sunnuntaiaamuna pikkukaverini kanssa ehdin heidän luokseen. Kuuntelivat radiosta jumalanpalvelusta.
Äiti oli koko sunnuntaipäivän rauhallinen poikkeuksellisesta yöstä huolimatta. Isä sen sijaan valitteli selkäänsä. Kertoi, ettei uudenvuodenaattoaamuna meinannut päästä ylös sängystä selkäkivun takia. Kipu oli tuntunut jo parina päivänä aikaisemmin lievempänä ja tuntui onneksi eilen olevan menossa ohi. Mietimme, voisiko selkä olla rasittunut tai jotenkin loukkaantunut jatkuvasta lämmityspuiden pilkkomisesta ja kantamisesta. Isä oli sitä mieltä, ettei se johdu ainakaan siitä, että hän on viime aikoina istunut aika paljon traktorissa teitä lingotessaan. - Sanotaan, että stressikin voi aiheuttaa selkäkipua...
Viime vuoden jouluaaton äiti jaksoi hyvin. Katseli iloisena poikien touhuja eikä olisi millään malttanut mennä illalla sänkyyn. - Nyt äiti väsyi ja oli kärsimätön, vaikka olikin välillä pitkällään lepäämässä. Ehdotin isälle, että olisi annettu äidin levätä rauhassa lahjojen jaon ajan ja viety sitten äidin lahjat makuuhuoneeseen avattavaksi. Isän mielestä oli kuitenkin tärkeää, että äiti oli muiden mukana. - Kesken lahjojen avaamisen jouduimme viemään äidin sänkyyn, kun hän alkoi ihan huutaa väsymystään. Hän rauhoittui heti, kun pääsi makuulle. Tuossa tilanteessa huomasin, miten paljon äidin vointi on vuoden aikana heikentynyt.
Miesväki lähti omaan kotiin jo alkuillalla. Minä jäin vielä tiskaamaan, syöttämään äidille iltapuuron ja laittamaan hänet yökuntoon. Päästyäni oman kotini kotikadulle edessäni aukesi yllättäen sunnattoman kaunis näky. Meidän kulmakunta on ollut koko syksyn pimeänä ilman katuvaloja lähikadun tietöiden tähden. Nyt katu oli valaistu jäälyhdyin. Kummallakin puolella katua jokaisen talon kohdalla oli useita lyhtyjä, joissa paloivat joulunpunaiset kynttilät. Kävelin vielä iltamyöhällä jäälyhtykujaa pitkin kotikatumme kauneutta ihaillen. Joulupäivänä kuulin, että lyhdyt oli tehnyt ja sytyttänyt naapurimme nuori isäntä kaverinsa kanssa, joka asuu kadun toisessa päässä. Hieno joululahja meille muille! Lyhdyt valaisivat vielä joulupäiväaamuna, sammuivat päivän mittaan, mutta iltapäivän hämärissä ympäristötaideteoksen tekijät sytyttivät niihin uudet kynttilät.
Joulupäivänä oli siskoni miehensä ja poikansa perheen kanssa vanhempieni luona. Äiti oli silloin
ollut hyväntuulinen. Myös sunnuntaina, tapaninpäivänä, kun olin yksin käymässä kotona, äiti oli rauhallinen. Silloin oli sakea lumipyry ja keli aamulla kehno. Lähdinkin ajelemaan takaisin omaan kotiin jo, kun olimme syöneet ja olin saanut tiskattua ja keitettyä iltapuuron seuraavaksi viikoksi. Niin ehdin omaan kotiin ennen pilkkopimeää.
Heti maanantaiaamupäivällä isä soitti ja kysyi, voisinko tulla viemään äitiä röntgeniin. Oli ilmoitettu, että äidin ollessa sairaalassa marraskuussa jalan tutkimusten tähden hänellä oli ollut huonetoverina tuberkuloosipotilas. Nyt täytyi varmistaa, ettei äiti ollut saanut tartuntaa. (Ensin tuntui ihan mahdottomalta, että nykyaikana voi tulla eteen vielä tällainenkin tilanne!) Kävimme äidin kanssa röntgenissä keskiviikkona. Silloinkin oli monin paikoin tuiskannut teille kinoksia. Kun väistin kotitiellä kelkkailijaa, autoni meinasi vetää väkisin poikittain palatessani takaisin ajourille. Samoin invataksi oli jäänyt kiinni kinokseen edellisen kyyditettävän luota lähtiessään, niin että saimme odotella sitä arvioitua pidempään. Isä soitti sairaalaan ja selvisi, että kunhan ehdimme sinne ennen kolmea iltapäivällä, äiti pääsee kuviin. - Kun puimme äidille ulkovaatteita reissua varten, taksikuski muistutti, että laitetaan vielä filtti äidin jalkojen suojaksi, koska taksi on aina lähtiessä kylmä. Taas oli mukava huomata, miten hyvin autoilijakin huolehtii kuljetettavistaan!
Taksikuski myös vei äidin pyörätuolilla autoon. Minä vain hyppäsin sivuovesta sisään äitiä vastaan. Isä tuli perässä omalla autolla. Hän kävi samalla kaupassa. Äiti oli niin matkat kuin röntgenissäolonkin rauhallinen. Kuvat otettiin äidin istuessa pyörätuolissa. Kun takaisin tultuamme saimme laitettua äidin sänkyyn, hän nukahti heti. Autonkuljettaja jäi isän kanssa joulukahville. Kahvipöydän katettuani ja kahvit kaadettuani lähdin takaisin omaan kotiin, koska kääpiövillakoirani odotteli siellä yksin. Nätisti se oli ollut, vaikka iltapäivälenkille pääsy venyikin myöhäiseen.
Uudenvuodenpäivänä siskoni oli kotona. Menomatka sinne oli ollut auraamattomien teiden takia hankala. Äiti oli ollut levoton eikä ruokakaan ollut maistunut normaalisti. Syykin selvisi myöhemmin. Katetri oli taas tukossa. Isä oli seuraillut tilannetta illan. Koska äiti oli jatkuvasti valittanut, isä oli soittanut kahdeltatoista yöllä kotihoidon yöpartiolle. Hoitajat olivat tulleet yhden aikaan ja saaneet katetrin toimimaan. Äiti ja isä olivat päässeet nukkumaan vasta kahdelta yöllä. Niinpä isä lepäsi makuuhuoneessa äidin vieressä, kun sunnuntaiaamuna pikkukaverini kanssa ehdin heidän luokseen. Kuuntelivat radiosta jumalanpalvelusta.
Äiti oli koko sunnuntaipäivän rauhallinen poikkeuksellisesta yöstä huolimatta. Isä sen sijaan valitteli selkäänsä. Kertoi, ettei uudenvuodenaattoaamuna meinannut päästä ylös sängystä selkäkivun takia. Kipu oli tuntunut jo parina päivänä aikaisemmin lievempänä ja tuntui onneksi eilen olevan menossa ohi. Mietimme, voisiko selkä olla rasittunut tai jotenkin loukkaantunut jatkuvasta lämmityspuiden pilkkomisesta ja kantamisesta. Isä oli sitä mieltä, ettei se johdu ainakaan siitä, että hän on viime aikoina istunut aika paljon traktorissa teitä lingotessaan. - Sanotaan, että stressikin voi aiheuttaa selkäkipua...
perjantai 17. joulukuuta 2010
Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen...
Sairaalatutkimuksista huolimatta ei selvinnyt, mikä äidin jalkaa vaivaa. Keuhkokuvien tuloksista emme saaneet mitään tietoa. Varmaan olisi kerrottu, jos olisi löytynyt jotain poikkeavaa. Käydessäni kotona sunnuntaina 21.11. jalka näytti olevan parempi. Koska tiedettiin, ettei jalassa ole ainakaan tukosta, äitikin pääsi taas pöydän viereen syömään. Maanantaina 22.11. alkoi jälleen intervalliviikko.
Keskiviikkona olin kotona isän luona ja sen jälkeen Tammikodissa äitiä katsomassa. Kuinka ollakaan hoidokit istuivat nytkin yhteisessä tilassa ja kanttori laulatti adventti- ja joululauluja sekä laulujen välissä luki adventtiin liittyviä Raamatun tekstejä. - Oli adventtihartauden aika! Pöydissä loistivat kynttilät, lamppuihin oli ripustettu tupsupunatulkkuja. Lopuksi kanttori pyysi ehdottamaan toivelauluja. Pyydettiin laulua aasista ja sen jälkeen kynttilänsytytyslaulua. Niin soivat iloisesti "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" ja "Nyt sytytämme kynttilän" tilaisuuden päätteeksi. Tai... kenties laulut vielä jatkuivat. Jouduin vaan tuossa vaiheessa lähtemään pois. Äiti jäi rauhallisena ja hyväntuulisena istumaan pöytään. Nyökkäili minulle, kun vilkutin hänelle ennen kuin hävisin nurkan taakse.
Äidin jalka ei ole vieläkään parantunut. Lisäksi virtsatietulehdukset ovat toistuneet ja isä on joutunut käymään useamman kerran äidin kanssa päivystyksessä sen tähden. Niillä reissuilla on aina vaihdettu katetri. Niin kävi itsenäisyyspäivän iltanakin. Ja äidille määrättiin (kuinkahan mones?) antibioottikuuri. Kotihoitajat lupasivat vihdoin viedä tulehduksen estolääkityspyynnön kotisairaanhoitajan hoidettavaksi.
Lauantaina 11.12. äidin vointi oli muuten hyvä, mutta jalka oli turvoksissa ja punoittikin. Kirjoitin kotihoitovihkoon pyynnön, että kotihoitajat kertoisivat jalankin tilanteesta sairaanhoitajalle, joka pitää yhteyttä lääkäriin. - Ja asiat ovat hoituneet! Äiti on parhaillaan Tammikodissa intervallihoidossa tämän viikon. Tiistaina oli lääkäri käynyt ja kirjoittanut reseptin estolääkityksestä sekä tutkinut jalkaa. Jalan tähden oli myös otettu verikokeet. Niiden tuloksista ei vielä toissapäivänä tiedetty, kun kävin äitiä katsomassa.
Keskiviikkona 15.12. oli pakko pysähtyä Tammikodin ovelle ennen kuin astuin sisään. Molemmin puolin ulko-ovea roikkuivat ihmeellisen näköiset tulet. Liekit nousivat ikään kuin padoista ja niitä verhosivat valkeat hunnut. Virtuaalitulet! En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia. Turvallisuuden tähden ovat hyvin paikallaan juuri tällaisissa tiloissa.
Päästyäni sisään tulvahtivat vastaani lapsuusajoilta tutut joululaulut. Väki istui juhlapöydissä - oli jouluaterian hetki! Vaikka tulin ihan eri aikaan kuin tavallisesti, tulin jälleen keskelle juhlaa!
Hoitaja oli juuri tuomassa äidille tarjottimella ruokaa. Niin sain istua syöttämään äidille porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot, rosollit, kotijuustot, lihapullat... ja jälkiruoaksi luumukiisselin kermavaahtoineen. Ruokailu kestikin vielä tavallista pidempään. Pääruoan ja jälkiruoan välissä jouduin käymään pikimin lämmittämässä autoa, ettei pikkukaverini olisi paleltunut odottaessaan.
Nautin suunnattomasti Tammikodin aina ystävällisestä ja kodikkaasta hengestä. Mieli on varmaan ihan jokaisella "niin hyvä, lämmin, hellä" kuin joululaulussa sanotaan. Kiitos tunnelmasta henkilökunnalle! Hoitajat huomioivat kaikki talossa olevat, niin hoidokit kuin vierailijatkin, tavalla joka ilahduttaa ja lämmittää...
Keskiviikkona olin kotona isän luona ja sen jälkeen Tammikodissa äitiä katsomassa. Kuinka ollakaan hoidokit istuivat nytkin yhteisessä tilassa ja kanttori laulatti adventti- ja joululauluja sekä laulujen välissä luki adventtiin liittyviä Raamatun tekstejä. - Oli adventtihartauden aika! Pöydissä loistivat kynttilät, lamppuihin oli ripustettu tupsupunatulkkuja. Lopuksi kanttori pyysi ehdottamaan toivelauluja. Pyydettiin laulua aasista ja sen jälkeen kynttilänsytytyslaulua. Niin soivat iloisesti "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" ja "Nyt sytytämme kynttilän" tilaisuuden päätteeksi. Tai... kenties laulut vielä jatkuivat. Jouduin vaan tuossa vaiheessa lähtemään pois. Äiti jäi rauhallisena ja hyväntuulisena istumaan pöytään. Nyökkäili minulle, kun vilkutin hänelle ennen kuin hävisin nurkan taakse.
Äidin jalka ei ole vieläkään parantunut. Lisäksi virtsatietulehdukset ovat toistuneet ja isä on joutunut käymään useamman kerran äidin kanssa päivystyksessä sen tähden. Niillä reissuilla on aina vaihdettu katetri. Niin kävi itsenäisyyspäivän iltanakin. Ja äidille määrättiin (kuinkahan mones?) antibioottikuuri. Kotihoitajat lupasivat vihdoin viedä tulehduksen estolääkityspyynnön kotisairaanhoitajan hoidettavaksi.
Lauantaina 11.12. äidin vointi oli muuten hyvä, mutta jalka oli turvoksissa ja punoittikin. Kirjoitin kotihoitovihkoon pyynnön, että kotihoitajat kertoisivat jalankin tilanteesta sairaanhoitajalle, joka pitää yhteyttä lääkäriin. - Ja asiat ovat hoituneet! Äiti on parhaillaan Tammikodissa intervallihoidossa tämän viikon. Tiistaina oli lääkäri käynyt ja kirjoittanut reseptin estolääkityksestä sekä tutkinut jalkaa. Jalan tähden oli myös otettu verikokeet. Niiden tuloksista ei vielä toissapäivänä tiedetty, kun kävin äitiä katsomassa.
Keskiviikkona 15.12. oli pakko pysähtyä Tammikodin ovelle ennen kuin astuin sisään. Molemmin puolin ulko-ovea roikkuivat ihmeellisen näköiset tulet. Liekit nousivat ikään kuin padoista ja niitä verhosivat valkeat hunnut. Virtuaalitulet! En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia. Turvallisuuden tähden ovat hyvin paikallaan juuri tällaisissa tiloissa.
Päästyäni sisään tulvahtivat vastaani lapsuusajoilta tutut joululaulut. Väki istui juhlapöydissä - oli jouluaterian hetki! Vaikka tulin ihan eri aikaan kuin tavallisesti, tulin jälleen keskelle juhlaa!
Hoitaja oli juuri tuomassa äidille tarjottimella ruokaa. Niin sain istua syöttämään äidille porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot, rosollit, kotijuustot, lihapullat... ja jälkiruoaksi luumukiisselin kermavaahtoineen. Ruokailu kestikin vielä tavallista pidempään. Pääruoan ja jälkiruoan välissä jouduin käymään pikimin lämmittämässä autoa, ettei pikkukaverini olisi paleltunut odottaessaan.
Nautin suunnattomasti Tammikodin aina ystävällisestä ja kodikkaasta hengestä. Mieli on varmaan ihan jokaisella "niin hyvä, lämmin, hellä" kuin joululaulussa sanotaan. Kiitos tunnelmasta henkilökunnalle! Hoitajat huomioivat kaikki talossa olevat, niin hoidokit kuin vierailijatkin, tavalla joka ilahduttaa ja lämmittää...
torstai 18. marraskuuta 2010
Juhlahetket jatkuivat, mutta äiti joutui sairaalaan tutkimuksiin
Pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina isä sekä siskoni miehensä kanssa vierailivat meillä. Hyvin harvoin tapaamme näin yhdessä, koska viikonloppuisin yleensä toinen meistä on lauantaina vanhempiemme luona, toinen sunnuntaina. Ja sitten viikonvaihde onkin jo ohi. Intervalliviikkojen sunnuntaisin taas isä useimmiten käy jomman kumman luona. Äidin ja isän tasavuosisyntymäpäivinä sentään olemme yrittäneet järjestää niin , että olemme molemmat yhdessä kotona. - Oli siis harvinainen juhlapäivä!
Isänpäiväsunnuntaina olin vanhempieni luona. Heti keittiöön astuttuani huomasin, että piirongin päällä oli samanlainen isänpäiväkortti Pappalle kuin olin itsekin tuomassa. Niin kävi viime vuonnakin: olimme molemmat "tytöt" valinneet isälle onnitteluiksi samanlaiset Mauri Kunnaksen piirtämät kortit!
Äitiä emme saaneet tuoda pöydän viereen isänpäiväkahvillekaan, vaan kun olimme isän kanssa kahvitelleet, veimme äidille kakkukahvit sänkyyn. Äidin jalka oli perjantaista asti ollut "kovin kipiä", niin kuin Petri oli kotihoitovihkoon kirjoittanut. Äidin suosikkihoitaja Petri oli jo perjantaina pesutouhuissa huomannut, että äidin oikeaan jalkaan sattui. Tuo jalka on pitkään ollut nilkasta turvonnut, mutta viime perjantai-iltapäivänä se oli paksu polveen asti.
Lauantaina siskoni sanoi äidin valittaneen kovin, kun hänet nostettiin pyörätuoliin ja myös istuessa. Ruokakaan ei ollut maistunut. Petri oli käynyt äitiä hoitamassa myös lauantai-iltana ja arvellut, että kipu johtuisi lonkasta. Oli epäillyt, että siinä olisi murtuma. Sunnuntaiaamuna Petrin taas käydessä jalka oli turvoksissa kokonaan, reidestäkin. Alettiin pelätä tukosta jalassa. Äitiä ei enää nostettu pyörätuoliin. Aamupuuron Petri oli syöttänyt sängyssä eikä päivävaatteita vaihdettu, ettei jalkaa rasitettaisi.
Kun sunnuntaina päivällä olin laittamassa ruokaa pöytään, Petri soitti isälle ja kysyi, miltä äidin olo vaikuttaa. Tuntuu hienolta, että kotihoitaja huolehtii näin hyvin hoidokeistaan! - Äiti ei valittanut jalkaa, kun emme nostaneet häntä pyörätuoliin. Nostimme vain sängyn pääpuolta niin, että saimme syötettyä äidille päiväruoan. Äiti söi ja joi ihan hyvin. Kovin yskäinen hän oli. Hengitys kuului rohisevan.
Maanantaina kotihoito otti yhteyttä kotisairaanhoitajaan , joka lupasi tulla lääkärin kanssa tiistaina katsomaan äitiä kotiin. Lääkäri kirjoitti lähetteen tutkimuksiin sairaalaan, jonne isä veikin äidin heti tiistai-iltapäivänä. Äidin ja isän oltua poliklinikalla kolme tuntia, kerrottiin että äiti joutuu jäämään sairaalaan tutkimuksia varten.
Soitettuani keskiviikkoaamuna sairaalaan lähdin kotiin laittamaan isälle ruokaa ja katsomaan äitiä. Kun ehdimme äidin luo, hoitaja oli juuri juottamassa häntä. Äiti oli rauhallisen oloinen. Oli tehty ultraäänitutkimus . Jalassa ei nyt ollut tukosta. Vanhan (yli kymmenen vuotta sitten olleen) tukoksen jäljet näkyivät nilkassa. Suonet ovat kuitenkin ahtaat. Tutkimuksia siis jatkettiin vielä. Äidille oli laitettu tippa riittävän nesteen saannin varmistamiseksi. Lisäksi oli otettu keuhkoista röntgenkuva. Tulosta ei vielä tiedetty.
Kävin äidin luona uudelleen lähdettyäni kohti omaa kotia. Äiti oli jo väsähtänyt. Silmät painuivat välillä kiinni kesken juttelumme. Hän jaksoi kuitenkin nostaa päätään ja nyökätä, kun ovelta vilkutin hänelle. - Huomenna hän pääsee kotiin. Silloin saamme tietää, löytyikö syy jalan kipeytymiseen ja mitä näkyi keuhkojen röntgenkuvissa...
Isänpäiväsunnuntaina olin vanhempieni luona. Heti keittiöön astuttuani huomasin, että piirongin päällä oli samanlainen isänpäiväkortti Pappalle kuin olin itsekin tuomassa. Niin kävi viime vuonnakin: olimme molemmat "tytöt" valinneet isälle onnitteluiksi samanlaiset Mauri Kunnaksen piirtämät kortit!
Äitiä emme saaneet tuoda pöydän viereen isänpäiväkahvillekaan, vaan kun olimme isän kanssa kahvitelleet, veimme äidille kakkukahvit sänkyyn. Äidin jalka oli perjantaista asti ollut "kovin kipiä", niin kuin Petri oli kotihoitovihkoon kirjoittanut. Äidin suosikkihoitaja Petri oli jo perjantaina pesutouhuissa huomannut, että äidin oikeaan jalkaan sattui. Tuo jalka on pitkään ollut nilkasta turvonnut, mutta viime perjantai-iltapäivänä se oli paksu polveen asti.
Lauantaina siskoni sanoi äidin valittaneen kovin, kun hänet nostettiin pyörätuoliin ja myös istuessa. Ruokakaan ei ollut maistunut. Petri oli käynyt äitiä hoitamassa myös lauantai-iltana ja arvellut, että kipu johtuisi lonkasta. Oli epäillyt, että siinä olisi murtuma. Sunnuntaiaamuna Petrin taas käydessä jalka oli turvoksissa kokonaan, reidestäkin. Alettiin pelätä tukosta jalassa. Äitiä ei enää nostettu pyörätuoliin. Aamupuuron Petri oli syöttänyt sängyssä eikä päivävaatteita vaihdettu, ettei jalkaa rasitettaisi.
Kun sunnuntaina päivällä olin laittamassa ruokaa pöytään, Petri soitti isälle ja kysyi, miltä äidin olo vaikuttaa. Tuntuu hienolta, että kotihoitaja huolehtii näin hyvin hoidokeistaan! - Äiti ei valittanut jalkaa, kun emme nostaneet häntä pyörätuoliin. Nostimme vain sängyn pääpuolta niin, että saimme syötettyä äidille päiväruoan. Äiti söi ja joi ihan hyvin. Kovin yskäinen hän oli. Hengitys kuului rohisevan.
Maanantaina kotihoito otti yhteyttä kotisairaanhoitajaan , joka lupasi tulla lääkärin kanssa tiistaina katsomaan äitiä kotiin. Lääkäri kirjoitti lähetteen tutkimuksiin sairaalaan, jonne isä veikin äidin heti tiistai-iltapäivänä. Äidin ja isän oltua poliklinikalla kolme tuntia, kerrottiin että äiti joutuu jäämään sairaalaan tutkimuksia varten.
Soitettuani keskiviikkoaamuna sairaalaan lähdin kotiin laittamaan isälle ruokaa ja katsomaan äitiä. Kun ehdimme äidin luo, hoitaja oli juuri juottamassa häntä. Äiti oli rauhallisen oloinen. Oli tehty ultraäänitutkimus . Jalassa ei nyt ollut tukosta. Vanhan (yli kymmenen vuotta sitten olleen) tukoksen jäljet näkyivät nilkassa. Suonet ovat kuitenkin ahtaat. Tutkimuksia siis jatkettiin vielä. Äidille oli laitettu tippa riittävän nesteen saannin varmistamiseksi. Lisäksi oli otettu keuhkoista röntgenkuva. Tulosta ei vielä tiedetty.
Kävin äidin luona uudelleen lähdettyäni kohti omaa kotia. Äiti oli jo väsähtänyt. Silmät painuivat välillä kiinni kesken juttelumme. Hän jaksoi kuitenkin nostaa päätään ja nyökätä, kun ovelta vilkutin hänelle. - Huomenna hän pääsee kotiin. Silloin saamme tietää, löytyikö syy jalan kipeytymiseen ja mitä näkyi keuhkojen röntgenkuvissa...
tiistai 16. marraskuuta 2010
Juhlahetkiä
Lauantaina 30.10. olin juuri saapumassa ruokakauppaan matkalla vanhempieni luo, kun serkkuni soitti kysyäkseen äidin vointia. Pyysin häntä tulemaan iltapäivällä äitiä katsomaan. Niin hän tulikin! Isä oli iloinen, kun sai hauskaa juttuseuraa ja äitikin näytti virkistyvän kuunnellessaan kahvipöydässä toisten puheita.
Seuraavan viikon maanantaina äidillä alkoi taas intervalliviikko Tammikodissa. Kävin keskiviikkona siivoilemassa kotona ja omaan kotiin lähtiessäni kiersin äidin luona. Kun astuin Tammikodin ovesta sisään, huomasin heti, että oli alkamassa joku yhteinen tilaisuus. Ruokailutilassa oli hoidokeita istumassa pyörätuoleissa ja toisia tavallisilla tuoleilla pöytien ääressä. Hoitaja käänteli juuri äidin pyörätuolia niin että hän näkisi hyvin, mitä tapahtuu. Riensin äidin luo vauhdilla samalla nyökkäillen muille lähellä oleville hyvänpäivän. Riisuin sateen kasteleman anorakkini ja huomasin lenkkareidenikin olevan kurassa.
Kääntyessäni katsomaan toiseen suuntaan näin papin, joka seisoi juhlavassa virka-asussaan valmiina virsikirja kädessään. Hänen takanaan pikkupöydällä paloi kynttilä, kaunis kukkakimppu loisti maljakossa ja vieressä oli ehtoollispikarit sekä liinalla peitetyt viinimalja ja ehtoollisleipälautanen. Seinällä olevalla ilmoitustaululla muistutettiin, että keskiviikkona 3.11. vietetään ehtoollishartautta. - Häpesin. Olinhan rynnännyt kuin tuulispää hartaana odottavan juhlaväen keskelle.
Soittimen takana oli tyhjä paikka. Hetken kuluttua pappi alkoi selittämään, että kanttori on kyllä tulossa. Ulkona vihmova sade nyt viivästyttää hänen pääsyään perille. Äitiä vastapäätä istunut mies ehdotti, että laulettaisiin vaan jo ilmoitettu alkuvirsi, kun se oli niin tuttukin, että se osataan ilman säestystä. Pappi suostui ajatukseen. Otin pöydällä vapaana olevan virsikirjan, etsin virren ja ojensin kirjaa äidille. Ja äiti tarttui tottuneesti kirjan kulmasta kiinni! Kun näytin hänelle, missä kohtaa virttä oltiin menossa, äiti katsoi minua totisena ja sanoi:"En mää osaa."
Vielä pari vuotta sitten äiti lauloi mielellään kotona erään lähihoitajan kanssa tuttuja lauluja. Isä aina ihmetteli, miten hyvin äiti vielä muisti sanatkin, sävelestä puhumattakaan. Myös hoitaja oli äänialaltaan altto niin kuin äitikin ja isä kertoi heidän ääniensä sopineen hyvin yhteen. - Nyt äiti selvästi nautti, kun sai olla yhdessä toisten kanssa ja ainakin kuunnella laulua.
Virren päätyttyä kanttorikin ehti paikalle. Pappi puhui lyhyesti pyhäinpäivästä, jota vietettiin seuraavana lauantaina. Äiti kuunteli rauhallisesti, kääntyi välillä katsomaan minua ja hymyili. Laulettiin taas. Ja kaikki oli äidille niin tuttua...
Pappi lähti avustajan kanssa jakamaan ehtoollista. Kun hän tuli äidin kohdalle, äiti otti leivän ja viinin vastaan hyvin luontevasti ja nyökkäsikin vielä papille ikään kuin kiittäen. Kun ruokailutilassa olleet olivat saaneet ehtoollisen, pappi jatkoi sen jakamista sänkypotilaille heidän huoneissaan. Kanttori soitti koko ajan virsisävelmiä. Tunnelma oli harras ja samalla hyvin levollinen. Luettiin vielä yhteen ääneen Isä meidän -rukous. Pappi siunasi juhlaväen Herran siunauksella ja kanttori ehdotti loppuvirreksi Päivä vain ja hetki kerrallansa. Hartauden päätteeksi tarjottiin mustikkapullakahvit.
Tunsin suurta iloa siitä, että äiti sai kokea tämän ehtoollishartauden!
Kahvin aikaan äiti selvästi alkoi väsyä ja veinkin hänet omaan huoneeseensa, jonne heti ilmaantui kaksi hoitajaa nostamaan häntä sänkyyn. Toivottelin äidille hyvää viikon jatkoa.
Äidillä on muuten Tammikodissa erinomaisen hyvä pyörätuoli. Siinä on korkea selkänoja, istuma-asentoa saa säädettyä myös lepoasentoon ja se on niin ihanan pehmeä. Hyvillä mielin lähdin ajelemaan omaan kotiin. Pikkukaverinikin oli autossa ihan rauhallisena, vaikka olikin odotellut takaisin tuloani yli tunnin...
Seuraavan viikon maanantaina äidillä alkoi taas intervalliviikko Tammikodissa. Kävin keskiviikkona siivoilemassa kotona ja omaan kotiin lähtiessäni kiersin äidin luona. Kun astuin Tammikodin ovesta sisään, huomasin heti, että oli alkamassa joku yhteinen tilaisuus. Ruokailutilassa oli hoidokeita istumassa pyörätuoleissa ja toisia tavallisilla tuoleilla pöytien ääressä. Hoitaja käänteli juuri äidin pyörätuolia niin että hän näkisi hyvin, mitä tapahtuu. Riensin äidin luo vauhdilla samalla nyökkäillen muille lähellä oleville hyvänpäivän. Riisuin sateen kasteleman anorakkini ja huomasin lenkkareidenikin olevan kurassa.
Kääntyessäni katsomaan toiseen suuntaan näin papin, joka seisoi juhlavassa virka-asussaan valmiina virsikirja kädessään. Hänen takanaan pikkupöydällä paloi kynttilä, kaunis kukkakimppu loisti maljakossa ja vieressä oli ehtoollispikarit sekä liinalla peitetyt viinimalja ja ehtoollisleipälautanen. Seinällä olevalla ilmoitustaululla muistutettiin, että keskiviikkona 3.11. vietetään ehtoollishartautta. - Häpesin. Olinhan rynnännyt kuin tuulispää hartaana odottavan juhlaväen keskelle.
Soittimen takana oli tyhjä paikka. Hetken kuluttua pappi alkoi selittämään, että kanttori on kyllä tulossa. Ulkona vihmova sade nyt viivästyttää hänen pääsyään perille. Äitiä vastapäätä istunut mies ehdotti, että laulettaisiin vaan jo ilmoitettu alkuvirsi, kun se oli niin tuttukin, että se osataan ilman säestystä. Pappi suostui ajatukseen. Otin pöydällä vapaana olevan virsikirjan, etsin virren ja ojensin kirjaa äidille. Ja äiti tarttui tottuneesti kirjan kulmasta kiinni! Kun näytin hänelle, missä kohtaa virttä oltiin menossa, äiti katsoi minua totisena ja sanoi:"En mää osaa."
Vielä pari vuotta sitten äiti lauloi mielellään kotona erään lähihoitajan kanssa tuttuja lauluja. Isä aina ihmetteli, miten hyvin äiti vielä muisti sanatkin, sävelestä puhumattakaan. Myös hoitaja oli äänialaltaan altto niin kuin äitikin ja isä kertoi heidän ääniensä sopineen hyvin yhteen. - Nyt äiti selvästi nautti, kun sai olla yhdessä toisten kanssa ja ainakin kuunnella laulua.
Virren päätyttyä kanttorikin ehti paikalle. Pappi puhui lyhyesti pyhäinpäivästä, jota vietettiin seuraavana lauantaina. Äiti kuunteli rauhallisesti, kääntyi välillä katsomaan minua ja hymyili. Laulettiin taas. Ja kaikki oli äidille niin tuttua...
Pappi lähti avustajan kanssa jakamaan ehtoollista. Kun hän tuli äidin kohdalle, äiti otti leivän ja viinin vastaan hyvin luontevasti ja nyökkäsikin vielä papille ikään kuin kiittäen. Kun ruokailutilassa olleet olivat saaneet ehtoollisen, pappi jatkoi sen jakamista sänkypotilaille heidän huoneissaan. Kanttori soitti koko ajan virsisävelmiä. Tunnelma oli harras ja samalla hyvin levollinen. Luettiin vielä yhteen ääneen Isä meidän -rukous. Pappi siunasi juhlaväen Herran siunauksella ja kanttori ehdotti loppuvirreksi Päivä vain ja hetki kerrallansa. Hartauden päätteeksi tarjottiin mustikkapullakahvit.
Tunsin suurta iloa siitä, että äiti sai kokea tämän ehtoollishartauden!
Kahvin aikaan äiti selvästi alkoi väsyä ja veinkin hänet omaan huoneeseensa, jonne heti ilmaantui kaksi hoitajaa nostamaan häntä sänkyyn. Toivottelin äidille hyvää viikon jatkoa.
Äidillä on muuten Tammikodissa erinomaisen hyvä pyörätuoli. Siinä on korkea selkänoja, istuma-asentoa saa säädettyä myös lepoasentoon ja se on niin ihanan pehmeä. Hyvillä mielin lähdin ajelemaan omaan kotiin. Pikkukaverinikin oli autossa ihan rauhallisena, vaikka olikin odotellut takaisin tuloani yli tunnin...
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Paljon, paljon juomista - ja harjalintu!
Sumuinen oli viime sunnuntaiaamu, kun ajelin koirakaverini kanssa vanhempieni luo. Äitikin oli uninen. Jouduttiin herättämään syömään ja herättämään taas kahville. Väsymystä lisäsi varmaan antibioottikuuri, joka äidillä jälleen on virtsatietulehdukseen. Viime viikolla kotona katetriletku alkoi olla sakkainen ja kun pussiin ei enää tullut mitään, isä kävi (monennenkohan kerran) päivystyksessä äidin kanssa. Äiti oli ollut koko ajan ihan rauhallinen ja selvästi ymmärtänyt, mistä on kyse.
Kotona on puhuttu paljon juomisen tärkeydestä tulehdusten estämiseksi. Äiti on ottanut puheista hyvin vaarin. Niin ruoan kuin kahvinkin aikaan hän joi useamman lasillisen maitoa ja mehua - ja aina kun lasi tuli tyhjäksi hymyili iloisesti. Hän tietää, että me toiset olemme tyytyväisiä, kun hän itse huolehtii juomisestaan.
Hauskan yllätyksen päivään toi harjalintu. Katselin keittiön ikkunan takana olevan lintulaudan kuhinaa: talitiaisia, sinitiaisia, varpusia... Sitten katseeni osui maahan. "Ja mikä toi on? Ihan kuin joku tropiikin lintu!" oli ensimmäinen ajatukseni. Vinkkasin hiljaa isänkin katsomaan. Outo oli ilmestys molemmille. Hetken pähkäiltyäni jostain muistin kätköistä välähti: harjalintu! En ollut moista ennen luonnossa nähnyt, kirjoissa kylläkin. Hain isän vanhan Valittujen Palojen Lintukirjan ja etsin siitä harjalinnun. Kyllä, se se oli!
Lintu tepasteli ihan rauhassa lintulaudan alla ja söi ilmeisesti maahan pudonneita jyviä. Jatkoi siitä matkaa eteenpäin talon seinän viertä koko ajan maata nokkien. Isä otti siitä kuvia. Sitten kääpiövillakoirakin tuli ikkunan viereen ihmettelemään, mitä merkillistä siellä on. Oudon siivekkään huomattuaan se haukahti kovalla kimeällä äänellään. Sitä lintu pelästyi ja lähti lentoon. Harjalinnun lentokin oli kovin erikoisen näköistä. Se piti siivet koko ajan levällään ja ikään kuin leijaili eteenpäin.
Lähtiessäni kerroin äidille, että tulen taas katsomaan. Äiti nosti päänsä tyynyltä kysyen:"Tänne?" Sain vastata, että kyllä, tänne. Äiti taisi muistaa, että viimeksi kävin häntä katsomassa Tammikodissa...
Kotona on puhuttu paljon juomisen tärkeydestä tulehdusten estämiseksi. Äiti on ottanut puheista hyvin vaarin. Niin ruoan kuin kahvinkin aikaan hän joi useamman lasillisen maitoa ja mehua - ja aina kun lasi tuli tyhjäksi hymyili iloisesti. Hän tietää, että me toiset olemme tyytyväisiä, kun hän itse huolehtii juomisestaan.
Hauskan yllätyksen päivään toi harjalintu. Katselin keittiön ikkunan takana olevan lintulaudan kuhinaa: talitiaisia, sinitiaisia, varpusia... Sitten katseeni osui maahan. "Ja mikä toi on? Ihan kuin joku tropiikin lintu!" oli ensimmäinen ajatukseni. Vinkkasin hiljaa isänkin katsomaan. Outo oli ilmestys molemmille. Hetken pähkäiltyäni jostain muistin kätköistä välähti: harjalintu! En ollut moista ennen luonnossa nähnyt, kirjoissa kylläkin. Hain isän vanhan Valittujen Palojen Lintukirjan ja etsin siitä harjalinnun. Kyllä, se se oli!
Lintu tepasteli ihan rauhassa lintulaudan alla ja söi ilmeisesti maahan pudonneita jyviä. Jatkoi siitä matkaa eteenpäin talon seinän viertä koko ajan maata nokkien. Isä otti siitä kuvia. Sitten kääpiövillakoirakin tuli ikkunan viereen ihmettelemään, mitä merkillistä siellä on. Oudon siivekkään huomattuaan se haukahti kovalla kimeällä äänellään. Sitä lintu pelästyi ja lähti lentoon. Harjalinnun lentokin oli kovin erikoisen näköistä. Se piti siivet koko ajan levällään ja ikään kuin leijaili eteenpäin.
Lähtiessäni kerroin äidille, että tulen taas katsomaan. Äiti nosti päänsä tyynyltä kysyen:"Tänne?" Sain vastata, että kyllä, tänne. Äiti taisi muistaa, että viimeksi kävin häntä katsomassa Tammikodissa...
maanantai 18. lokakuuta 2010
Intervalliviikon reissu
Kävin viime lauantaina kotona intervalliviikon huoltoreissulla: ruokakaupassa käynti, lakanoiden pesu, sänkyvaatteiden tuuletus, pölyjen pyyhkiminen (isä oli jo imuroinut), ruokailu ja iltapäiväkahvit. Verannan ikkunan alla kukkivat vielä neilikat ja toissavuotinen äitienpäiväruusu huolimatta jo olleista pakkasöistä.
Omaan kotiin tulomatkalla kiersin Tammikodin kautta. Hoitaja oli juuri syöttämässä äidille ohrapuuroa oleskelu- ja ruokailutilassa. Tunnelma oli rauhallinen. Jotkut hoidokit söivät itse. Kaksi hoitajaa syöttivät heitä, joilta ei syöminen itsekseen enää onnistu. Sänkypotilaat odottivat omissa huoneissaan.
Äidin ilme muuttui mielestäni pettyneeksi, kun hän huomasi minut. Ajattelin, että hän odotti isän tulevan katsomaan. Hän söi kuitenkin puuronsa loppuun. Istuuduin äidin viereen juttelemaan. Äiti katsoi suoraan silmiini ja kertoili asioitaan, joista joitain ymmärsin, toisista en saanut selvää. Vähitellen äiti alkoi vaikuttaa kärsimättömältä. Kysyin, haluaisiko hän lepäämään. Äiti nyökkäsi ja vastasi: "Juu." Hoitajat olivat jo lähteneet syöttämään huoneissa olevia. Odottelin, kunnes toinen hoitajista tuli ruokailuhuoneeseen. Hän lähti avukseni viemään äitiä sänkyyn. Pitkäkseen päästyään äiti huokaisi ja painoi silmät kiinni. Hän oli väsynyt istuttuaan pitkään. Halatessani häntä lupasin, että isä tulee seuraavana päivänä jo aamupäivällä äidin luo. Isä oli menossa sunnuntaina siskolleni ja Tammikoti onkin sopivasti matkan varrella.
Jälleen tuntui hyvältä nähdä hoitajien lämmin suhtautuminen hoidettaviin. Saisipa kaikki hoitoa tarvitsevat muuallakin samanlaisen kohtelun...
Omaan kotiin tulomatkalla kiersin Tammikodin kautta. Hoitaja oli juuri syöttämässä äidille ohrapuuroa oleskelu- ja ruokailutilassa. Tunnelma oli rauhallinen. Jotkut hoidokit söivät itse. Kaksi hoitajaa syöttivät heitä, joilta ei syöminen itsekseen enää onnistu. Sänkypotilaat odottivat omissa huoneissaan.
Äidin ilme muuttui mielestäni pettyneeksi, kun hän huomasi minut. Ajattelin, että hän odotti isän tulevan katsomaan. Hän söi kuitenkin puuronsa loppuun. Istuuduin äidin viereen juttelemaan. Äiti katsoi suoraan silmiini ja kertoili asioitaan, joista joitain ymmärsin, toisista en saanut selvää. Vähitellen äiti alkoi vaikuttaa kärsimättömältä. Kysyin, haluaisiko hän lepäämään. Äiti nyökkäsi ja vastasi: "Juu." Hoitajat olivat jo lähteneet syöttämään huoneissa olevia. Odottelin, kunnes toinen hoitajista tuli ruokailuhuoneeseen. Hän lähti avukseni viemään äitiä sänkyyn. Pitkäkseen päästyään äiti huokaisi ja painoi silmät kiinni. Hän oli väsynyt istuttuaan pitkään. Halatessani häntä lupasin, että isä tulee seuraavana päivänä jo aamupäivällä äidin luo. Isä oli menossa sunnuntaina siskolleni ja Tammikoti onkin sopivasti matkan varrella.
Jälleen tuntui hyvältä nähdä hoitajien lämmin suhtautuminen hoidettaviin. Saisipa kaikki hoitoa tarvitsevat muuallakin samanlaisen kohtelun...
torstai 14. lokakuuta 2010
Tammikodissa
Äiti on parhaillaan kolmatta kertaa Tammikodissa intervallijaksolla. Hän on ollut siellä iloinen, juttelevainen ja hyväntuulinen. Myös eilen illalla isän käydessä katsomassa oli ollut kovin nauravainen ja hauskalla tuulella, vaikka olikin vaihdettu huoneeseen, jossa tällä hetkellä ei ollut muita. Syynä vaihtoon oli ollut, että edellisiltana huonekaveri oli suuttunut, kun äiti oli "pitänyt ääntä", vaikka hän olisi nukkunut. Äiti juttelee usein hiljaa itsekseenkin. Toisaalta hän taas häiriintyy kovasta äänestä, jos huoneessa on esim. muilla vieraita. Hän kurtistaa silloin otsaansa ja puistelee päätään. Vieraat eivät vaan taida ymmärtää äidin eleitä.
Viime intervallijakson aikana (20. - 27.9.) isä kävi meillä sunnuntaina. Hän poikkesi tänne tullessaan Tammikodissa. Äiti olikin ollut tyytyväisenä katselemassa jumalanpalvelusta televisiosta oleskelutilassa yhdessä muiden kanssa. Paluumatkalla poiketessaan isä oli löytänyt äidin taas istumasta muiden seurassa. Tammikodissa näytetään huolehdittavan siitä, ettei kukaan tunne itseään yksinäiseksi. Hoitajat tuntuvat suhtautuvan hoidettaviin kuin perheenjäseniin.
Harmillista on ollut, että viime aikoina äitiä ovat kiusanneet virtsatietulehdukset. Viime viikollakin isä joutui käymään sen tähden äidin kanssa päivystyksessä. Kotihoitajat soittivat sinne etukäteen ja kertoivat tilanteesta. Niinpä äiti otettiin sisään heti, kun ehtivät paikalle. Toistuviin tulehduksiin syynä on ilmeisesti katetri.
Ajellessani viime sunnuntaina vanhempieni luota omaan kotiin ajattelin vanhainkodin ohi mennessäni, istuukohan lippalakkipäinen mies taas yksin käytävän päässä... Käykö kukaan edes taputtamassa olalle tai kysymässä, mitä kuuluu?
Viime intervallijakson aikana (20. - 27.9.) isä kävi meillä sunnuntaina. Hän poikkesi tänne tullessaan Tammikodissa. Äiti olikin ollut tyytyväisenä katselemassa jumalanpalvelusta televisiosta oleskelutilassa yhdessä muiden kanssa. Paluumatkalla poiketessaan isä oli löytänyt äidin taas istumasta muiden seurassa. Tammikodissa näytetään huolehdittavan siitä, ettei kukaan tunne itseään yksinäiseksi. Hoitajat tuntuvat suhtautuvan hoidettaviin kuin perheenjäseniin.
Harmillista on ollut, että viime aikoina äitiä ovat kiusanneet virtsatietulehdukset. Viime viikollakin isä joutui käymään sen tähden äidin kanssa päivystyksessä. Kotihoitajat soittivat sinne etukäteen ja kertoivat tilanteesta. Niinpä äiti otettiin sisään heti, kun ehtivät paikalle. Toistuviin tulehduksiin syynä on ilmeisesti katetri.
Ajellessani viime sunnuntaina vanhempieni luota omaan kotiin ajattelin vanhainkodin ohi mennessäni, istuukohan lippalakkipäinen mies taas yksin käytävän päässä... Käykö kukaan edes taputtamassa olalle tai kysymässä, mitä kuuluu?
torstai 9. syyskuuta 2010
Vanhainkodin alamäki
Vanhainkoti on taantunut kolmenkymmenen vuoden aikana! Äiti oli siellä ensimmäisen kerran intervallissa maanantaista 19.7. maanantaihin 26.7.2010. Kävin isän kanssa yhdessä äitiä katsomassa tuon viikon torstaina.
Oli kova helleviikko. Kun ehdimme perille, totesimme tyhjän pyörätuolin ulko-oven tönkkänä toimittavan ilmanvaihdon virkaa. Tuoli täytyi siirtää pois, että pääsimme sisään ja asetella sitten taas takaisin, jotta ovi ei olisi mennyt perässämme kiinni. Päästyämme käytävän puolelle huomasin heti äidin oleskelutilassa pyörätuolissa kummallisessa asennossa. Kiirehdin hänen luokseen. Äidin niska oli retkahtanut pahasti taaksepäin. Pyörätuolissa ei ole niskatukea. Mehu oli kaatuneena ja sukat mehusta ihan märkinä. Pöydän ääressä istui yksi toinen potilas, hoitajia ei paikalla. Äiti nukkui. Silittelin äidin käsivartta ja juttelin hänelle niin, että sain hänet hereille. Mutta äiti ei saanutkaan liikutettua päätään. Niska oli jäykistynyt. Isä nosti hitaasti ja varovaisesti äidin pään pystyyn. Kello oli puoli viiden paikkeilla. Äidin oli täytynyt istua paikallaan niska retkahtaneena pitkään. Lähdimme viemään äitiä sänkyyn lepäämään. Jostain siihen samalla hetkellä ilmestyi nuori tyttö, joka ilmoittikin tulleensa juuri äitiä hakemaan. Perässämme äitiä sänkyyn laittamaan riensi myös oikein hoitajan puvussa ollut vanhempi nainen. Hän tokaisi tiukasti ja tylysti minulle:"Oletteko käynyt täällä joka päivä?" Kerroin anteeksipyytävästi olevani tällä viikolla vasta ensimmäistä kertaa, kun minulla on niin pitkä matka. Isä kiirehti siihen puolustautumaan, että hän on käynyt joka päivä, johon hoitaja totesi isän nähneensäkin. (Isä kävi kaksi kertaa päivässä.)
Entä sänky? Isä kertoi, että aluksi äiti oli ollut viereisessä sängyssä, jossa oli vain toinen laita. Sänky oli aseteltu laidaton puoli seinään kiinni, jottei siltä puolelta pääsisi putoamaan. Mutta kun se jäljellä oleva laita oli rikki niin, ettei sitä saanut laskettua, äiti oli siirretty sänkyyn, jossa patja ja sänky olivat ihan eri paria. Molemmilla puolilla patjan ja sängyn laidan välillä oli isot tyhjät tilat, joista äiti olisi voinut pudota ja loukata itsensä! Lähdin etsimään hoitajaa pyytääkseni täkkejä tai muuta patjan ja sängyn laitojen väliin. Ei hoitajia löytynyt yhtään mistään. Toinen sängyssä ollut hoidokki huoneessa alkoi kutsua hoitajaa auttamaan peittoa päälle, kun hän ei itse saanut. Huone oli varjon puolella ja ikkunat auki (onneksi sillä helteellä). Ymmärsin jo, että hoitajan saaminen avuksi on siinä talossa erittäin vaikeaa ja kävin auttamassa peiton päälle. Sain kauniit kiitokset. Samalla tulin vilkaisseeksi ympärilleni ja huomasin kaikkien huoneen sänkyjen olleen erilaisia. Varmaan jostain kerättyjä vanhoja.
Yritin jälleen etsiä hoitajia. Turhaan. Palattuani äidin luo alkoi jostain kuulua kovaa huutoa: "Paljonko kello on?" ja "Koska ruoka tulee?". Huuto kuulosti tulevan ihan läheltä ja toistui toistumistaan. Vilkaisin käytävään. Huoneen oven takana käytävän päässä istui pyörätuolissa mies lippalakki päässä, selkä käytävään päin, kasvot kohti päädyn ikkunaa, jonka takana kasvoi isoja puita. Autojen hurina kuului niiden takana olevalta tieltä. Pyörätuolin pöytälevyllä oli kaatunut kahvimuki. Miehen vaatteet olivat kahvista märät ja lattialla oli kahvilammikko.
Myös vastapäisen huoneen ovi oli selällään asti auki, jolloin näiden kahden huoneen ovet muodostivat käytävään seinän niin, ettei miestä voinut nähdä. Miehellä oli pieni kolo käytävän päässä. Kävin kertomassa hänelle, että kello on viisi.
Monenkohan kerran kuljin käytävää edestakaisin, kun lopulta toisesta kerroksesta tuli hoitaja alas ja sain pysähdytettyä hänet. Hän tuli tuomaan täkkejä äidin sängyn "paikkaamiseksi" ja saatiin uudet sukatkin, jotka vaihdoin äidille märkien tilalle.
Vaikealta tuntui äiti tähän taloon jättää. Lähtiessä vilkaisin miestä käytävän päässä. Hän oli nukahtanut pyörätuoliin. Heti ulos ovesta ehdittyämme (järjesteltyämme ensin sen pyörätuolin taas paikoilleen oven tönköksi) aloimme isän kanssa puhua, että äidin intervallijaksot pitää saada siirrettyä muualle. Mietittiin, mitä muita mahdollisuuksia olisi. Isä alkoi kysellä asiasta heti perjantaina. Seuraavan viikon alussa, kun äiti oli jo kotona, isälle luvattiinkin, että äiti pääsee Tammikotiin. Kuitenkin vasta elokuun 30. päivä alkavalle intervallijaksolle, joten yksi viikko vanhainkodissa oli vielä edessä.
Siskoni kävi hakemassa isän kanssa äidin kotiin tältä ensimmäiseltä vanhainkodin viikolta. Hän kertoi äidin olleen suunnattoman iloinen, kun pääsi kotiin. Hän kertoi myös, että mies siellä käytävän päässä oli huutanut kovalla äänellä moneen kertaan: "Avatkaa ovi sieltä toisesta päästä!" Siskoni mukaan käytävä oli hyvin tunkkainen ja ihan pissanhajuinen.
Mummuni, isän äiti, oli muutaman kuukauden syksyllä 1978 tässä samassa vanhainkodissa. Muistikuvani siltä ajalta on, että talo oli silloin puhdas ja siisti. Kun meni mummua katsomaan, hoitaja tuli heti ystävällisesti kertomaan, mitä mummulle kuuluu. Äiti oli nyt samassa käytävässä kuin mummu silloin. Silloin kukaan ei huutanut hoitajia. Hoitajat olivat läsnä. Oletettavasti heitä oli enemmän kuin nyt. Varmaan myös siistijöitä ja muuta henkilökuntaa.
Iloinen asia kuitenkin oli, että äidin käsi parani tuon ensimmäisen vanhainkodin viikon aikana. Se ei sittenkään ollut murtunut. Toisen vanhainkodin intervalliviikon jälkeen (9.8. - 16.8.2010) äidin käsivarressa oli vertavuotava iso haava. Sitä ei oltu hoidettu millään tavalla eikä siitä kerrottu mitään. Kotihoitajat saivat sen kuitenkin hyvin paranemaan. Äidin käsivarret olivat myös tuon intervallin jäljiltä suurilla mustelmilla. Niidenkään alkuperää ei tiedetä. Tuon viikon jälkeen äiti oli koko kaksi viikkoa kotona poikkeuksellisen hymyileväinen, hyväntuulinen, kärsivällinen ja rauhallinen.
Viime viikon äiti olikin sitten intervallissa Tammikodissa. Kävin myös siellä häntä katsomassa isän kanssa. Tunnelma oli aivan erilainen kuin vanhainkodissa. Rauhallinen ja leppoisa. Luulen, että hoidokit tuntevat olonsa siellä turvalliseksi. Hoitajia tuskin sielläkään on enempää kuin vanhainkodissa. Tämän viikon maanantaina äiti tuli taas kotiin. Oikea nilkka oli aluksi tavallista enemmän paisunut, mutta toissayönä se oli jo laskenut. Nyt kuitenkin saamme olla rauhallisella mielellä, kun tiedämme, että äiti saa jatkossakin olla intervallijaksot Tammikodissa.
Oli kova helleviikko. Kun ehdimme perille, totesimme tyhjän pyörätuolin ulko-oven tönkkänä toimittavan ilmanvaihdon virkaa. Tuoli täytyi siirtää pois, että pääsimme sisään ja asetella sitten taas takaisin, jotta ovi ei olisi mennyt perässämme kiinni. Päästyämme käytävän puolelle huomasin heti äidin oleskelutilassa pyörätuolissa kummallisessa asennossa. Kiirehdin hänen luokseen. Äidin niska oli retkahtanut pahasti taaksepäin. Pyörätuolissa ei ole niskatukea. Mehu oli kaatuneena ja sukat mehusta ihan märkinä. Pöydän ääressä istui yksi toinen potilas, hoitajia ei paikalla. Äiti nukkui. Silittelin äidin käsivartta ja juttelin hänelle niin, että sain hänet hereille. Mutta äiti ei saanutkaan liikutettua päätään. Niska oli jäykistynyt. Isä nosti hitaasti ja varovaisesti äidin pään pystyyn. Kello oli puoli viiden paikkeilla. Äidin oli täytynyt istua paikallaan niska retkahtaneena pitkään. Lähdimme viemään äitiä sänkyyn lepäämään. Jostain siihen samalla hetkellä ilmestyi nuori tyttö, joka ilmoittikin tulleensa juuri äitiä hakemaan. Perässämme äitiä sänkyyn laittamaan riensi myös oikein hoitajan puvussa ollut vanhempi nainen. Hän tokaisi tiukasti ja tylysti minulle:"Oletteko käynyt täällä joka päivä?" Kerroin anteeksipyytävästi olevani tällä viikolla vasta ensimmäistä kertaa, kun minulla on niin pitkä matka. Isä kiirehti siihen puolustautumaan, että hän on käynyt joka päivä, johon hoitaja totesi isän nähneensäkin. (Isä kävi kaksi kertaa päivässä.)
Entä sänky? Isä kertoi, että aluksi äiti oli ollut viereisessä sängyssä, jossa oli vain toinen laita. Sänky oli aseteltu laidaton puoli seinään kiinni, jottei siltä puolelta pääsisi putoamaan. Mutta kun se jäljellä oleva laita oli rikki niin, ettei sitä saanut laskettua, äiti oli siirretty sänkyyn, jossa patja ja sänky olivat ihan eri paria. Molemmilla puolilla patjan ja sängyn laidan välillä oli isot tyhjät tilat, joista äiti olisi voinut pudota ja loukata itsensä! Lähdin etsimään hoitajaa pyytääkseni täkkejä tai muuta patjan ja sängyn laitojen väliin. Ei hoitajia löytynyt yhtään mistään. Toinen sängyssä ollut hoidokki huoneessa alkoi kutsua hoitajaa auttamaan peittoa päälle, kun hän ei itse saanut. Huone oli varjon puolella ja ikkunat auki (onneksi sillä helteellä). Ymmärsin jo, että hoitajan saaminen avuksi on siinä talossa erittäin vaikeaa ja kävin auttamassa peiton päälle. Sain kauniit kiitokset. Samalla tulin vilkaisseeksi ympärilleni ja huomasin kaikkien huoneen sänkyjen olleen erilaisia. Varmaan jostain kerättyjä vanhoja.
Yritin jälleen etsiä hoitajia. Turhaan. Palattuani äidin luo alkoi jostain kuulua kovaa huutoa: "Paljonko kello on?" ja "Koska ruoka tulee?". Huuto kuulosti tulevan ihan läheltä ja toistui toistumistaan. Vilkaisin käytävään. Huoneen oven takana käytävän päässä istui pyörätuolissa mies lippalakki päässä, selkä käytävään päin, kasvot kohti päädyn ikkunaa, jonka takana kasvoi isoja puita. Autojen hurina kuului niiden takana olevalta tieltä. Pyörätuolin pöytälevyllä oli kaatunut kahvimuki. Miehen vaatteet olivat kahvista märät ja lattialla oli kahvilammikko.
Myös vastapäisen huoneen ovi oli selällään asti auki, jolloin näiden kahden huoneen ovet muodostivat käytävään seinän niin, ettei miestä voinut nähdä. Miehellä oli pieni kolo käytävän päässä. Kävin kertomassa hänelle, että kello on viisi.
Monenkohan kerran kuljin käytävää edestakaisin, kun lopulta toisesta kerroksesta tuli hoitaja alas ja sain pysähdytettyä hänet. Hän tuli tuomaan täkkejä äidin sängyn "paikkaamiseksi" ja saatiin uudet sukatkin, jotka vaihdoin äidille märkien tilalle.
Vaikealta tuntui äiti tähän taloon jättää. Lähtiessä vilkaisin miestä käytävän päässä. Hän oli nukahtanut pyörätuoliin. Heti ulos ovesta ehdittyämme (järjesteltyämme ensin sen pyörätuolin taas paikoilleen oven tönköksi) aloimme isän kanssa puhua, että äidin intervallijaksot pitää saada siirrettyä muualle. Mietittiin, mitä muita mahdollisuuksia olisi. Isä alkoi kysellä asiasta heti perjantaina. Seuraavan viikon alussa, kun äiti oli jo kotona, isälle luvattiinkin, että äiti pääsee Tammikotiin. Kuitenkin vasta elokuun 30. päivä alkavalle intervallijaksolle, joten yksi viikko vanhainkodissa oli vielä edessä.
Siskoni kävi hakemassa isän kanssa äidin kotiin tältä ensimmäiseltä vanhainkodin viikolta. Hän kertoi äidin olleen suunnattoman iloinen, kun pääsi kotiin. Hän kertoi myös, että mies siellä käytävän päässä oli huutanut kovalla äänellä moneen kertaan: "Avatkaa ovi sieltä toisesta päästä!" Siskoni mukaan käytävä oli hyvin tunkkainen ja ihan pissanhajuinen.
Mummuni, isän äiti, oli muutaman kuukauden syksyllä 1978 tässä samassa vanhainkodissa. Muistikuvani siltä ajalta on, että talo oli silloin puhdas ja siisti. Kun meni mummua katsomaan, hoitaja tuli heti ystävällisesti kertomaan, mitä mummulle kuuluu. Äiti oli nyt samassa käytävässä kuin mummu silloin. Silloin kukaan ei huutanut hoitajia. Hoitajat olivat läsnä. Oletettavasti heitä oli enemmän kuin nyt. Varmaan myös siistijöitä ja muuta henkilökuntaa.
Iloinen asia kuitenkin oli, että äidin käsi parani tuon ensimmäisen vanhainkodin viikon aikana. Se ei sittenkään ollut murtunut. Toisen vanhainkodin intervalliviikon jälkeen (9.8. - 16.8.2010) äidin käsivarressa oli vertavuotava iso haava. Sitä ei oltu hoidettu millään tavalla eikä siitä kerrottu mitään. Kotihoitajat saivat sen kuitenkin hyvin paranemaan. Äidin käsivarret olivat myös tuon intervallin jäljiltä suurilla mustelmilla. Niidenkään alkuperää ei tiedetä. Tuon viikon jälkeen äiti oli koko kaksi viikkoa kotona poikkeuksellisen hymyileväinen, hyväntuulinen, kärsivällinen ja rauhallinen.
Viime viikon äiti olikin sitten intervallissa Tammikodissa. Kävin myös siellä häntä katsomassa isän kanssa. Tunnelma oli aivan erilainen kuin vanhainkodissa. Rauhallinen ja leppoisa. Luulen, että hoidokit tuntevat olonsa siellä turvalliseksi. Hoitajia tuskin sielläkään on enempää kuin vanhainkodissa. Tämän viikon maanantaina äiti tuli taas kotiin. Oikea nilkka oli aluksi tavallista enemmän paisunut, mutta toissayönä se oli jo laskenut. Nyt kuitenkin saamme olla rauhallisella mielellä, kun tiedämme, että äiti saa jatkossakin olla intervallijaksot Tammikodissa.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Tuntui siltä kuin olisi tapahtunut ihme!
Jäin viimeksi juhannusviikon keskiviikkoon! Helteet eivät ole sentään uuvuttaneet. Pikemminkin olen ollut niin jatkuvassa liikkeessä, ettei ole ollut tilaisuutta istahtaa kirjoittamaan.
Tuona juhannusviikon keskiviikkona kävin siis kotona ja äidin luona hoito-osastolla. Torstai- iltana isä soitti tultuaan äitiä katsomasta ja kertoi tämän olleen niin väsynyt, ettei kunnolla herännyt edes hoitajan ravistelusta. Oli kuitenkin vähän raottanut silmiään ja tarttunut isän käteenkin. Huolestuin, mutta en halunnut huolestuttaa isää...
Seuraavana päivänä, juhannusaattona, isä lähti siskoni luokse niin kuin oli etukäteen sopinut. Päivällä hänelle oli soitettu hoito-osastolta, että äiti on laitettu tiputukseen. Isä lähti pian sen jälkeen ajamaan takaisin äitiä katsomaan. Äiti oli vain nukkunut. Ei ollut jaksanut raottaakaan silmiään. Ehdittyään kotiin illalla isä soitti ääni melkein sortuen, että äiti ei jaksanut herätä.
Otin puhelun hoito-osastolle vielä yhdeksän maissa illalla kysyäkseni paremmin tilanteesta. Valmistauduin lähtemään saman tien äidin luo. Hoitaja kertoi rauhallisesti, että äiti on todellakin niin väsynyt, että vain nukkuu. Suun kautta ei ole mennyt mitään. Kuume on ollut korkea (jopa 39 astetta) ja tulehdusarvo myös. Tiputuksessa annetaan antibioottia ja nesteytystä.
Kun pohdin ääneen, lähtisinkö vielä illalla katsomaan, hoitaja sanoi tilanteen olevan vakavan, mutta he osastolla kuitenkin uskovat, että se pysyisi samanlaisena yön yli. Siirsin lähtöni aamuun.
Valvoin yön. Mieheni suostui aamulla lähtemään kuskikseni. Istuin äidin viereen, silittelin. Äiti nukkui liikahtamatta. Hengitys kuulosti tavallista nopeammalta. Hoitaja tuli katsomaan. Hän sanoi äidin hengityksen rohisevan niin, että todennäköisesti on kyseessä keuhkokuume. Että on tavallista, kun on ikää paljon ja muutakin, tulee keuhkokuume. Kysyin, onko äidillä mitään mahdollisuutta vielä tästä kuntoutua. En tainnut saada vastausta. Jutellessamme äidin silmät kuitenkin vähän aukenivat ja näytti siltä kuin hymykin olisi häivähtänyt suupielissä. Sitten luomet taas painuivat kiinni.
Mieheni odotti koiran kanssa autossa kauan. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä käymään isän luona. Söimme yhdessä yksinkertaisen juhannusaterian ja joimme kahvit. Sen jälkeen palasin äidin luo. Äiti nukkui edelleen samassa asennossa kuin aamupäivälläkin. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi suoraan silmiini, totisena ja RAUHALLISENA. Mitään muuta paikkaa hän ei yhtään liikauttanut eikä edes yrittänyt sanoa mitään, mutta katsoi pitkään...
Sopersin, että Taivaan Isä suojelee ja varjelee sua täälläkin ihan niin kuin kotonakin.
Välillä äiti nukahteli, välillä taas katsoi suoraan silmiin. Omiin silmiini nousi kyyneleet. Äidin nukkuessa pidempään yritin useampia kertoja nousta ja lähteä, mutta tuolin kolahtaessa äiti aina avasi silmänsä ja istuin takaisin. Istuin kädet ristissä toivoen, että hän vielä paranisi. Lopulta osasin nousta herättämättä häntä, mutta en saanutkaan lähdettyä, vaan palasin käytävältä takaisin pariinkin kertaan. Hoitajan kanssa sovittiin vielä, että he soittavat vaikka yöllä, jos äidin voinnissa tapahtuu muutosta.
Sunnuntaina,kun siskoni oli poikiensa kanssa äitiä katsomassa, äiti oli ollut edelleen yhtä väsynyt. Avannut kuitenkin välillä silmänsä ja katsellut poikia. - Kun siskoni oli äidin luona vielä illemmalla, hän soitti sieltä. Oli alkanut tapahtua muutos: äiti oli liikuttanut ja jopa nostanut vähän päätään ja yrittänyt katsoa, mitä ympärillä tapahtuu. Niiden muutamien iltapäivän tuntien aikana äiti näytti alkaneen parantua! Kuume oli laskenut. Oliko antibiootti alkanut vaikuttaa? Vai oliko äidin oma vastustuskyky voittamassa?
Palasin hoito-osastolle maanantaina aamupäivällä ja oli aivan uskomatonta, mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Lauantaista, juhannuspäivästä, jolloin istuin nukkuvan äidin vieressä, oli kulunut vain yksi päivä. Nyt äiti oli hereillä jo mennessäni, hymyili huomatessaan tutun tulijan. Jutellessani hänelle, hän välillä nosti päätään tyynyltä ja katsoi tuimasti vastapäätä ollutta potilasta, joka kirjan sivuja käännellessään rapisteli.
Seuraavat päivät äiti toipui hyvää vauhtia ja oli iloinen ja tyytyväinen. Tiistaina tulehdusarvo oli enää 14, kun se viikonloppuna oli ollut 140. Keskiviikkona otettiin tiputus pois. Odottelimme jo, että äiti pääsisi viikonlopuksi kotiin, mutta hänen oikea kätensä oli turvoksissa ja lääkäri halusi katsoa sitä vielä viikonlopun yli. Maanantaina 5. heinäkuuta haimme äidin kotiin. Kyyneleet tulivat taas väkisin silmiini, kun kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Vaikka juhannusviikolla jo odottelin intervallipaikan vaihtumista, olin nyt suunnattoman kiitollinen siitä, että tämä intervalli oli vielä hoito-osastolla. Siellä on aina lääkäri lähellä, jos vointi äkkinäisestikin huononee.
Äidin käsi ei ole kuitenkaan parantunut. Se oli tänään erittäin turvonnut ja kipeä. Kämmenselässä ja kyynärvarressa oli myös isot kellukat. Tein huivista kolmioliinan kättä tukemaan. Jo kotiintulon jälkeisenä keskiviikkona kotihoitajat arvelivat, että siinä voisi olla murtuma. Isä kävi äidin kanssa terveyskeskuksessa. Lääkäri ei kuvauttanut kättä, vaan oli sitä mieltä, että kyseessä on tiputuksesta johtuva verisuonitulehdus. Lääkkeeksi määrättiin voidetta.
Nyt äiti on ollut kotona kaksi viikkoa. Huomenna alkaa taas uusi intervalli ja se on jo vanhainkodilla. Isä yrittää selvittää, onko sinne mahdollisuutta saada heti huomenna lääkäriä kättä katsomaan vai pitäisikö käydä äidin kanssa terveyskeskuksessa ennen uuteen intervallipaikkaan menoa. Helposti ei siis tämäkään intervalli ala...
Tuona juhannusviikon keskiviikkona kävin siis kotona ja äidin luona hoito-osastolla. Torstai- iltana isä soitti tultuaan äitiä katsomasta ja kertoi tämän olleen niin väsynyt, ettei kunnolla herännyt edes hoitajan ravistelusta. Oli kuitenkin vähän raottanut silmiään ja tarttunut isän käteenkin. Huolestuin, mutta en halunnut huolestuttaa isää...
Seuraavana päivänä, juhannusaattona, isä lähti siskoni luokse niin kuin oli etukäteen sopinut. Päivällä hänelle oli soitettu hoito-osastolta, että äiti on laitettu tiputukseen. Isä lähti pian sen jälkeen ajamaan takaisin äitiä katsomaan. Äiti oli vain nukkunut. Ei ollut jaksanut raottaakaan silmiään. Ehdittyään kotiin illalla isä soitti ääni melkein sortuen, että äiti ei jaksanut herätä.
Otin puhelun hoito-osastolle vielä yhdeksän maissa illalla kysyäkseni paremmin tilanteesta. Valmistauduin lähtemään saman tien äidin luo. Hoitaja kertoi rauhallisesti, että äiti on todellakin niin väsynyt, että vain nukkuu. Suun kautta ei ole mennyt mitään. Kuume on ollut korkea (jopa 39 astetta) ja tulehdusarvo myös. Tiputuksessa annetaan antibioottia ja nesteytystä.
Kun pohdin ääneen, lähtisinkö vielä illalla katsomaan, hoitaja sanoi tilanteen olevan vakavan, mutta he osastolla kuitenkin uskovat, että se pysyisi samanlaisena yön yli. Siirsin lähtöni aamuun.
Valvoin yön. Mieheni suostui aamulla lähtemään kuskikseni. Istuin äidin viereen, silittelin. Äiti nukkui liikahtamatta. Hengitys kuulosti tavallista nopeammalta. Hoitaja tuli katsomaan. Hän sanoi äidin hengityksen rohisevan niin, että todennäköisesti on kyseessä keuhkokuume. Että on tavallista, kun on ikää paljon ja muutakin, tulee keuhkokuume. Kysyin, onko äidillä mitään mahdollisuutta vielä tästä kuntoutua. En tainnut saada vastausta. Jutellessamme äidin silmät kuitenkin vähän aukenivat ja näytti siltä kuin hymykin olisi häivähtänyt suupielissä. Sitten luomet taas painuivat kiinni.
Mieheni odotti koiran kanssa autossa kauan. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä käymään isän luona. Söimme yhdessä yksinkertaisen juhannusaterian ja joimme kahvit. Sen jälkeen palasin äidin luo. Äiti nukkui edelleen samassa asennossa kuin aamupäivälläkin. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi suoraan silmiini, totisena ja RAUHALLISENA. Mitään muuta paikkaa hän ei yhtään liikauttanut eikä edes yrittänyt sanoa mitään, mutta katsoi pitkään...
Sopersin, että Taivaan Isä suojelee ja varjelee sua täälläkin ihan niin kuin kotonakin.
Välillä äiti nukahteli, välillä taas katsoi suoraan silmiin. Omiin silmiini nousi kyyneleet. Äidin nukkuessa pidempään yritin useampia kertoja nousta ja lähteä, mutta tuolin kolahtaessa äiti aina avasi silmänsä ja istuin takaisin. Istuin kädet ristissä toivoen, että hän vielä paranisi. Lopulta osasin nousta herättämättä häntä, mutta en saanutkaan lähdettyä, vaan palasin käytävältä takaisin pariinkin kertaan. Hoitajan kanssa sovittiin vielä, että he soittavat vaikka yöllä, jos äidin voinnissa tapahtuu muutosta.
Sunnuntaina,kun siskoni oli poikiensa kanssa äitiä katsomassa, äiti oli ollut edelleen yhtä väsynyt. Avannut kuitenkin välillä silmänsä ja katsellut poikia. - Kun siskoni oli äidin luona vielä illemmalla, hän soitti sieltä. Oli alkanut tapahtua muutos: äiti oli liikuttanut ja jopa nostanut vähän päätään ja yrittänyt katsoa, mitä ympärillä tapahtuu. Niiden muutamien iltapäivän tuntien aikana äiti näytti alkaneen parantua! Kuume oli laskenut. Oliko antibiootti alkanut vaikuttaa? Vai oliko äidin oma vastustuskyky voittamassa?
Palasin hoito-osastolle maanantaina aamupäivällä ja oli aivan uskomatonta, mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Lauantaista, juhannuspäivästä, jolloin istuin nukkuvan äidin vieressä, oli kulunut vain yksi päivä. Nyt äiti oli hereillä jo mennessäni, hymyili huomatessaan tutun tulijan. Jutellessani hänelle, hän välillä nosti päätään tyynyltä ja katsoi tuimasti vastapäätä ollutta potilasta, joka kirjan sivuja käännellessään rapisteli.
Seuraavat päivät äiti toipui hyvää vauhtia ja oli iloinen ja tyytyväinen. Tiistaina tulehdusarvo oli enää 14, kun se viikonloppuna oli ollut 140. Keskiviikkona otettiin tiputus pois. Odottelimme jo, että äiti pääsisi viikonlopuksi kotiin, mutta hänen oikea kätensä oli turvoksissa ja lääkäri halusi katsoa sitä vielä viikonlopun yli. Maanantaina 5. heinäkuuta haimme äidin kotiin. Kyyneleet tulivat taas väkisin silmiini, kun kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Vaikka juhannusviikolla jo odottelin intervallipaikan vaihtumista, olin nyt suunnattoman kiitollinen siitä, että tämä intervalli oli vielä hoito-osastolla. Siellä on aina lääkäri lähellä, jos vointi äkkinäisestikin huononee.
Äidin käsi ei ole kuitenkaan parantunut. Se oli tänään erittäin turvonnut ja kipeä. Kämmenselässä ja kyynärvarressa oli myös isot kellukat. Tein huivista kolmioliinan kättä tukemaan. Jo kotiintulon jälkeisenä keskiviikkona kotihoitajat arvelivat, että siinä voisi olla murtuma. Isä kävi äidin kanssa terveyskeskuksessa. Lääkäri ei kuvauttanut kättä, vaan oli sitä mieltä, että kyseessä on tiputuksesta johtuva verisuonitulehdus. Lääkkeeksi määrättiin voidetta.
Nyt äiti on ollut kotona kaksi viikkoa. Huomenna alkaa taas uusi intervalli ja se on jo vanhainkodilla. Isä yrittää selvittää, onko sinne mahdollisuutta saada heti huomenna lääkäriä kättä katsomaan vai pitäisikö käydä äidin kanssa terveyskeskuksessa ennen uuteen intervallipaikkaan menoa. Helposti ei siis tämäkään intervalli ala...
lauantai 26. kesäkuuta 2010
Intervallipaikka
Keskiviikkona 23.6. kävin kotona siivoamassa niin kuin yleensäkin äidin intervalliviikon aikana. Oli oikein kesäinen tuuletuspäivä. Muutaman kiinanneilikankin istutin näin ennen juhannusta kukkapenkkeihin. Mikä ihme on viime talvena vienyt äidin aikanaan istuttamat ja jo vuosikymmenet loistavasti kukkineet syysleimut perennapenkistä? Niitä aina ihailimme äidin kanssa terassilla istuessamme.
Ehtiessäni äidin luo hoito-osastolle oli päivällisen aika. Hoito-osastonkin hoitajat ovat iloisia, ystävällisiä ja huolehtivaisia! Toisinaan tulee kuitenkin eteen ihmeteltävää. Niin nytkin. Äitiä oli alettu jo syöttämään ja häntä syötettiin makuulla, pääpuoli vain hiukan kohotettuna. Ihan pelästyin: tuossa asennossahan ruoka menee helposti "väärään kurkkuun" ja aiheuttaa haittaa hengityselimille, keuhkoillekin. Lupasin jatkaa syöttämistä. Ensi töikseni säädin äidin sängyn niin, että äiti istui. Pinaattikeitto ei kuitenkaan siitä maistuvammaksi tullut. Tuputettuani sitä aikani äiti tuuppasi keittokulhoa niin, että iso osa sisällöstä läikähti peitolle. Sain sen sentään käsipyyhepaperilla aika hyvin kuivattua. Jälkiruokana ollut kiisseli maistui melkein kokonaan ja maitokin mukavasti, kun annoin äidin pitää nokkamukia "väärinpäin" omassa kädessä.
Vein sinikeltaisen kukkakimpun aurinkoisen päivän ja naapurimaan Victorian ja Danielin kunniaksi, vaikka nuo värit eivät äidin omimpia värejä olekaan. Iloisena äiti niitä katseli. Keltainen gerbera loistikin kuin aurinko kimpun keskellä.
Vähän aikaa syömisen jälkeen ehdin antaa äidin istua ja juttelin hänen kanssaan. Tuli sellainen olo kuin äidillä olisi ollut jotakin vaivaa. - Harmi, kun täytyi lähteä niin pian. Koira odotti autossa ja oli kuuma hellepäivä.
Omaan kotiin ajellessä toivoin, että intervallipaikka jo pian vaihtuisi. Illalla isälle soittaessani hän kertoi, että hänelle olikin ilmoitettu paikan voivan vaihtua jo ennen syksyä. Sitä jäämme odottelemaan...
Ehtiessäni äidin luo hoito-osastolle oli päivällisen aika. Hoito-osastonkin hoitajat ovat iloisia, ystävällisiä ja huolehtivaisia! Toisinaan tulee kuitenkin eteen ihmeteltävää. Niin nytkin. Äitiä oli alettu jo syöttämään ja häntä syötettiin makuulla, pääpuoli vain hiukan kohotettuna. Ihan pelästyin: tuossa asennossahan ruoka menee helposti "väärään kurkkuun" ja aiheuttaa haittaa hengityselimille, keuhkoillekin. Lupasin jatkaa syöttämistä. Ensi töikseni säädin äidin sängyn niin, että äiti istui. Pinaattikeitto ei kuitenkaan siitä maistuvammaksi tullut. Tuputettuani sitä aikani äiti tuuppasi keittokulhoa niin, että iso osa sisällöstä läikähti peitolle. Sain sen sentään käsipyyhepaperilla aika hyvin kuivattua. Jälkiruokana ollut kiisseli maistui melkein kokonaan ja maitokin mukavasti, kun annoin äidin pitää nokkamukia "väärinpäin" omassa kädessä.
Vein sinikeltaisen kukkakimpun aurinkoisen päivän ja naapurimaan Victorian ja Danielin kunniaksi, vaikka nuo värit eivät äidin omimpia värejä olekaan. Iloisena äiti niitä katseli. Keltainen gerbera loistikin kuin aurinko kimpun keskellä.
Vähän aikaa syömisen jälkeen ehdin antaa äidin istua ja juttelin hänen kanssaan. Tuli sellainen olo kuin äidillä olisi ollut jotakin vaivaa. - Harmi, kun täytyi lähteä niin pian. Koira odotti autossa ja oli kuuma hellepäivä.
Omaan kotiin ajellessä toivoin, että intervallipaikka jo pian vaihtuisi. Illalla isälle soittaessani hän kertoi, että hänelle olikin ilmoitettu paikan voivan vaihtua jo ennen syksyä. Sitä jäämme odottelemaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
