91 v.

Helmikuun 3.päivä äiti täytti 91 vuotta. Diakonissa oli tulossa onnittelemaan aamupäivällä kymmenen ja kahdentoista välillä. Menin sitä varten kotiin jo aamulla niin aikaisin, että aamuhoitajat olivat vasta lähdössä pois. Olin juuri kääntynyt isommalta tieltä kotiin päin, kun huomasin auton lähtevän pihasta. Niinpä peruutin takaisin isolle tielle, että reitti oli vapaa. Kotihoitajalla oli varmaan kiireempi kuin minulla.

Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.

Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.

Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.

Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.

Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...