Vanhainkoti on taantunut kolmenkymmenen vuoden aikana! Äiti oli siellä ensimmäisen kerran intervallissa maanantaista 19.7. maanantaihin 26.7.2010. Kävin isän kanssa yhdessä äitiä katsomassa tuon viikon torstaina.
Oli kova helleviikko. Kun ehdimme perille, totesimme tyhjän pyörätuolin ulko-oven tönkkänä toimittavan ilmanvaihdon virkaa. Tuoli täytyi siirtää pois, että pääsimme sisään ja asetella sitten taas takaisin, jotta ovi ei olisi mennyt perässämme kiinni. Päästyämme käytävän puolelle huomasin heti äidin oleskelutilassa pyörätuolissa kummallisessa asennossa. Kiirehdin hänen luokseen. Äidin niska oli retkahtanut pahasti taaksepäin. Pyörätuolissa ei ole niskatukea. Mehu oli kaatuneena ja sukat mehusta ihan märkinä. Pöydän ääressä istui yksi toinen potilas, hoitajia ei paikalla. Äiti nukkui. Silittelin äidin käsivartta ja juttelin hänelle niin, että sain hänet hereille. Mutta äiti ei saanutkaan liikutettua päätään. Niska oli jäykistynyt. Isä nosti hitaasti ja varovaisesti äidin pään pystyyn. Kello oli puoli viiden paikkeilla. Äidin oli täytynyt istua paikallaan niska retkahtaneena pitkään. Lähdimme viemään äitiä sänkyyn lepäämään. Jostain siihen samalla hetkellä ilmestyi nuori tyttö, joka ilmoittikin tulleensa juuri äitiä hakemaan. Perässämme äitiä sänkyyn laittamaan riensi myös oikein hoitajan puvussa ollut vanhempi nainen. Hän tokaisi tiukasti ja tylysti minulle:"Oletteko käynyt täällä joka päivä?" Kerroin anteeksipyytävästi olevani tällä viikolla vasta ensimmäistä kertaa, kun minulla on niin pitkä matka. Isä kiirehti siihen puolustautumaan, että hän on käynyt joka päivä, johon hoitaja totesi isän nähneensäkin. (Isä kävi kaksi kertaa päivässä.)
Entä sänky? Isä kertoi, että aluksi äiti oli ollut viereisessä sängyssä, jossa oli vain toinen laita. Sänky oli aseteltu laidaton puoli seinään kiinni, jottei siltä puolelta pääsisi putoamaan. Mutta kun se jäljellä oleva laita oli rikki niin, ettei sitä saanut laskettua, äiti oli siirretty sänkyyn, jossa patja ja sänky olivat ihan eri paria. Molemmilla puolilla patjan ja sängyn laidan välillä oli isot tyhjät tilat, joista äiti olisi voinut pudota ja loukata itsensä! Lähdin etsimään hoitajaa pyytääkseni täkkejä tai muuta patjan ja sängyn laitojen väliin. Ei hoitajia löytynyt yhtään mistään. Toinen sängyssä ollut hoidokki huoneessa alkoi kutsua hoitajaa auttamaan peittoa päälle, kun hän ei itse saanut. Huone oli varjon puolella ja ikkunat auki (onneksi sillä helteellä). Ymmärsin jo, että hoitajan saaminen avuksi on siinä talossa erittäin vaikeaa ja kävin auttamassa peiton päälle. Sain kauniit kiitokset. Samalla tulin vilkaisseeksi ympärilleni ja huomasin kaikkien huoneen sänkyjen olleen erilaisia. Varmaan jostain kerättyjä vanhoja.
Yritin jälleen etsiä hoitajia. Turhaan. Palattuani äidin luo alkoi jostain kuulua kovaa huutoa: "Paljonko kello on?" ja "Koska ruoka tulee?". Huuto kuulosti tulevan ihan läheltä ja toistui toistumistaan. Vilkaisin käytävään. Huoneen oven takana käytävän päässä istui pyörätuolissa mies lippalakki päässä, selkä käytävään päin, kasvot kohti päädyn ikkunaa, jonka takana kasvoi isoja puita. Autojen hurina kuului niiden takana olevalta tieltä. Pyörätuolin pöytälevyllä oli kaatunut kahvimuki. Miehen vaatteet olivat kahvista märät ja lattialla oli kahvilammikko.
Myös vastapäisen huoneen ovi oli selällään asti auki, jolloin näiden kahden huoneen ovet muodostivat käytävään seinän niin, ettei miestä voinut nähdä. Miehellä oli pieni kolo käytävän päässä. Kävin kertomassa hänelle, että kello on viisi.
Monenkohan kerran kuljin käytävää edestakaisin, kun lopulta toisesta kerroksesta tuli hoitaja alas ja sain pysähdytettyä hänet. Hän tuli tuomaan täkkejä äidin sängyn "paikkaamiseksi" ja saatiin uudet sukatkin, jotka vaihdoin äidille märkien tilalle.
Vaikealta tuntui äiti tähän taloon jättää. Lähtiessä vilkaisin miestä käytävän päässä. Hän oli nukahtanut pyörätuoliin. Heti ulos ovesta ehdittyämme (järjesteltyämme ensin sen pyörätuolin taas paikoilleen oven tönköksi) aloimme isän kanssa puhua, että äidin intervallijaksot pitää saada siirrettyä muualle. Mietittiin, mitä muita mahdollisuuksia olisi. Isä alkoi kysellä asiasta heti perjantaina. Seuraavan viikon alussa, kun äiti oli jo kotona, isälle luvattiinkin, että äiti pääsee Tammikotiin. Kuitenkin vasta elokuun 30. päivä alkavalle intervallijaksolle, joten yksi viikko vanhainkodissa oli vielä edessä.
Siskoni kävi hakemassa isän kanssa äidin kotiin tältä ensimmäiseltä vanhainkodin viikolta. Hän kertoi äidin olleen suunnattoman iloinen, kun pääsi kotiin. Hän kertoi myös, että mies siellä käytävän päässä oli huutanut kovalla äänellä moneen kertaan: "Avatkaa ovi sieltä toisesta päästä!" Siskoni mukaan käytävä oli hyvin tunkkainen ja ihan pissanhajuinen.
Mummuni, isän äiti, oli muutaman kuukauden syksyllä 1978 tässä samassa vanhainkodissa. Muistikuvani siltä ajalta on, että talo oli silloin puhdas ja siisti. Kun meni mummua katsomaan, hoitaja tuli heti ystävällisesti kertomaan, mitä mummulle kuuluu. Äiti oli nyt samassa käytävässä kuin mummu silloin. Silloin kukaan ei huutanut hoitajia. Hoitajat olivat läsnä. Oletettavasti heitä oli enemmän kuin nyt. Varmaan myös siistijöitä ja muuta henkilökuntaa.
Iloinen asia kuitenkin oli, että äidin käsi parani tuon ensimmäisen vanhainkodin viikon aikana. Se ei sittenkään ollut murtunut. Toisen vanhainkodin intervalliviikon jälkeen (9.8. - 16.8.2010) äidin käsivarressa oli vertavuotava iso haava. Sitä ei oltu hoidettu millään tavalla eikä siitä kerrottu mitään. Kotihoitajat saivat sen kuitenkin hyvin paranemaan. Äidin käsivarret olivat myös tuon intervallin jäljiltä suurilla mustelmilla. Niidenkään alkuperää ei tiedetä. Tuon viikon jälkeen äiti oli koko kaksi viikkoa kotona poikkeuksellisen hymyileväinen, hyväntuulinen, kärsivällinen ja rauhallinen.
Viime viikon äiti olikin sitten intervallissa Tammikodissa. Kävin myös siellä häntä katsomassa isän kanssa. Tunnelma oli aivan erilainen kuin vanhainkodissa. Rauhallinen ja leppoisa. Luulen, että hoidokit tuntevat olonsa siellä turvalliseksi. Hoitajia tuskin sielläkään on enempää kuin vanhainkodissa. Tämän viikon maanantaina äiti tuli taas kotiin. Oikea nilkka oli aluksi tavallista enemmän paisunut, mutta toissayönä se oli jo laskenut. Nyt kuitenkin saamme olla rauhallisella mielellä, kun tiedämme, että äiti saa jatkossakin olla intervallijaksot Tammikodissa.
torstai 9. syyskuuta 2010
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Tuntui siltä kuin olisi tapahtunut ihme!
Jäin viimeksi juhannusviikon keskiviikkoon! Helteet eivät ole sentään uuvuttaneet. Pikemminkin olen ollut niin jatkuvassa liikkeessä, ettei ole ollut tilaisuutta istahtaa kirjoittamaan.
Tuona juhannusviikon keskiviikkona kävin siis kotona ja äidin luona hoito-osastolla. Torstai- iltana isä soitti tultuaan äitiä katsomasta ja kertoi tämän olleen niin väsynyt, ettei kunnolla herännyt edes hoitajan ravistelusta. Oli kuitenkin vähän raottanut silmiään ja tarttunut isän käteenkin. Huolestuin, mutta en halunnut huolestuttaa isää...
Seuraavana päivänä, juhannusaattona, isä lähti siskoni luokse niin kuin oli etukäteen sopinut. Päivällä hänelle oli soitettu hoito-osastolta, että äiti on laitettu tiputukseen. Isä lähti pian sen jälkeen ajamaan takaisin äitiä katsomaan. Äiti oli vain nukkunut. Ei ollut jaksanut raottaakaan silmiään. Ehdittyään kotiin illalla isä soitti ääni melkein sortuen, että äiti ei jaksanut herätä.
Otin puhelun hoito-osastolle vielä yhdeksän maissa illalla kysyäkseni paremmin tilanteesta. Valmistauduin lähtemään saman tien äidin luo. Hoitaja kertoi rauhallisesti, että äiti on todellakin niin väsynyt, että vain nukkuu. Suun kautta ei ole mennyt mitään. Kuume on ollut korkea (jopa 39 astetta) ja tulehdusarvo myös. Tiputuksessa annetaan antibioottia ja nesteytystä.
Kun pohdin ääneen, lähtisinkö vielä illalla katsomaan, hoitaja sanoi tilanteen olevan vakavan, mutta he osastolla kuitenkin uskovat, että se pysyisi samanlaisena yön yli. Siirsin lähtöni aamuun.
Valvoin yön. Mieheni suostui aamulla lähtemään kuskikseni. Istuin äidin viereen, silittelin. Äiti nukkui liikahtamatta. Hengitys kuulosti tavallista nopeammalta. Hoitaja tuli katsomaan. Hän sanoi äidin hengityksen rohisevan niin, että todennäköisesti on kyseessä keuhkokuume. Että on tavallista, kun on ikää paljon ja muutakin, tulee keuhkokuume. Kysyin, onko äidillä mitään mahdollisuutta vielä tästä kuntoutua. En tainnut saada vastausta. Jutellessamme äidin silmät kuitenkin vähän aukenivat ja näytti siltä kuin hymykin olisi häivähtänyt suupielissä. Sitten luomet taas painuivat kiinni.
Mieheni odotti koiran kanssa autossa kauan. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä käymään isän luona. Söimme yhdessä yksinkertaisen juhannusaterian ja joimme kahvit. Sen jälkeen palasin äidin luo. Äiti nukkui edelleen samassa asennossa kuin aamupäivälläkin. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi suoraan silmiini, totisena ja RAUHALLISENA. Mitään muuta paikkaa hän ei yhtään liikauttanut eikä edes yrittänyt sanoa mitään, mutta katsoi pitkään...
Sopersin, että Taivaan Isä suojelee ja varjelee sua täälläkin ihan niin kuin kotonakin.
Välillä äiti nukahteli, välillä taas katsoi suoraan silmiin. Omiin silmiini nousi kyyneleet. Äidin nukkuessa pidempään yritin useampia kertoja nousta ja lähteä, mutta tuolin kolahtaessa äiti aina avasi silmänsä ja istuin takaisin. Istuin kädet ristissä toivoen, että hän vielä paranisi. Lopulta osasin nousta herättämättä häntä, mutta en saanutkaan lähdettyä, vaan palasin käytävältä takaisin pariinkin kertaan. Hoitajan kanssa sovittiin vielä, että he soittavat vaikka yöllä, jos äidin voinnissa tapahtuu muutosta.
Sunnuntaina,kun siskoni oli poikiensa kanssa äitiä katsomassa, äiti oli ollut edelleen yhtä väsynyt. Avannut kuitenkin välillä silmänsä ja katsellut poikia. - Kun siskoni oli äidin luona vielä illemmalla, hän soitti sieltä. Oli alkanut tapahtua muutos: äiti oli liikuttanut ja jopa nostanut vähän päätään ja yrittänyt katsoa, mitä ympärillä tapahtuu. Niiden muutamien iltapäivän tuntien aikana äiti näytti alkaneen parantua! Kuume oli laskenut. Oliko antibiootti alkanut vaikuttaa? Vai oliko äidin oma vastustuskyky voittamassa?
Palasin hoito-osastolle maanantaina aamupäivällä ja oli aivan uskomatonta, mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Lauantaista, juhannuspäivästä, jolloin istuin nukkuvan äidin vieressä, oli kulunut vain yksi päivä. Nyt äiti oli hereillä jo mennessäni, hymyili huomatessaan tutun tulijan. Jutellessani hänelle, hän välillä nosti päätään tyynyltä ja katsoi tuimasti vastapäätä ollutta potilasta, joka kirjan sivuja käännellessään rapisteli.
Seuraavat päivät äiti toipui hyvää vauhtia ja oli iloinen ja tyytyväinen. Tiistaina tulehdusarvo oli enää 14, kun se viikonloppuna oli ollut 140. Keskiviikkona otettiin tiputus pois. Odottelimme jo, että äiti pääsisi viikonlopuksi kotiin, mutta hänen oikea kätensä oli turvoksissa ja lääkäri halusi katsoa sitä vielä viikonlopun yli. Maanantaina 5. heinäkuuta haimme äidin kotiin. Kyyneleet tulivat taas väkisin silmiini, kun kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Vaikka juhannusviikolla jo odottelin intervallipaikan vaihtumista, olin nyt suunnattoman kiitollinen siitä, että tämä intervalli oli vielä hoito-osastolla. Siellä on aina lääkäri lähellä, jos vointi äkkinäisestikin huononee.
Äidin käsi ei ole kuitenkaan parantunut. Se oli tänään erittäin turvonnut ja kipeä. Kämmenselässä ja kyynärvarressa oli myös isot kellukat. Tein huivista kolmioliinan kättä tukemaan. Jo kotiintulon jälkeisenä keskiviikkona kotihoitajat arvelivat, että siinä voisi olla murtuma. Isä kävi äidin kanssa terveyskeskuksessa. Lääkäri ei kuvauttanut kättä, vaan oli sitä mieltä, että kyseessä on tiputuksesta johtuva verisuonitulehdus. Lääkkeeksi määrättiin voidetta.
Nyt äiti on ollut kotona kaksi viikkoa. Huomenna alkaa taas uusi intervalli ja se on jo vanhainkodilla. Isä yrittää selvittää, onko sinne mahdollisuutta saada heti huomenna lääkäriä kättä katsomaan vai pitäisikö käydä äidin kanssa terveyskeskuksessa ennen uuteen intervallipaikkaan menoa. Helposti ei siis tämäkään intervalli ala...
Tuona juhannusviikon keskiviikkona kävin siis kotona ja äidin luona hoito-osastolla. Torstai- iltana isä soitti tultuaan äitiä katsomasta ja kertoi tämän olleen niin väsynyt, ettei kunnolla herännyt edes hoitajan ravistelusta. Oli kuitenkin vähän raottanut silmiään ja tarttunut isän käteenkin. Huolestuin, mutta en halunnut huolestuttaa isää...
Seuraavana päivänä, juhannusaattona, isä lähti siskoni luokse niin kuin oli etukäteen sopinut. Päivällä hänelle oli soitettu hoito-osastolta, että äiti on laitettu tiputukseen. Isä lähti pian sen jälkeen ajamaan takaisin äitiä katsomaan. Äiti oli vain nukkunut. Ei ollut jaksanut raottaakaan silmiään. Ehdittyään kotiin illalla isä soitti ääni melkein sortuen, että äiti ei jaksanut herätä.
Otin puhelun hoito-osastolle vielä yhdeksän maissa illalla kysyäkseni paremmin tilanteesta. Valmistauduin lähtemään saman tien äidin luo. Hoitaja kertoi rauhallisesti, että äiti on todellakin niin väsynyt, että vain nukkuu. Suun kautta ei ole mennyt mitään. Kuume on ollut korkea (jopa 39 astetta) ja tulehdusarvo myös. Tiputuksessa annetaan antibioottia ja nesteytystä.
Kun pohdin ääneen, lähtisinkö vielä illalla katsomaan, hoitaja sanoi tilanteen olevan vakavan, mutta he osastolla kuitenkin uskovat, että se pysyisi samanlaisena yön yli. Siirsin lähtöni aamuun.
Valvoin yön. Mieheni suostui aamulla lähtemään kuskikseni. Istuin äidin viereen, silittelin. Äiti nukkui liikahtamatta. Hengitys kuulosti tavallista nopeammalta. Hoitaja tuli katsomaan. Hän sanoi äidin hengityksen rohisevan niin, että todennäköisesti on kyseessä keuhkokuume. Että on tavallista, kun on ikää paljon ja muutakin, tulee keuhkokuume. Kysyin, onko äidillä mitään mahdollisuutta vielä tästä kuntoutua. En tainnut saada vastausta. Jutellessamme äidin silmät kuitenkin vähän aukenivat ja näytti siltä kuin hymykin olisi häivähtänyt suupielissä. Sitten luomet taas painuivat kiinni.
Mieheni odotti koiran kanssa autossa kauan. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä käymään isän luona. Söimme yhdessä yksinkertaisen juhannusaterian ja joimme kahvit. Sen jälkeen palasin äidin luo. Äiti nukkui edelleen samassa asennossa kuin aamupäivälläkin. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi suoraan silmiini, totisena ja RAUHALLISENA. Mitään muuta paikkaa hän ei yhtään liikauttanut eikä edes yrittänyt sanoa mitään, mutta katsoi pitkään...
Sopersin, että Taivaan Isä suojelee ja varjelee sua täälläkin ihan niin kuin kotonakin.
Välillä äiti nukahteli, välillä taas katsoi suoraan silmiin. Omiin silmiini nousi kyyneleet. Äidin nukkuessa pidempään yritin useampia kertoja nousta ja lähteä, mutta tuolin kolahtaessa äiti aina avasi silmänsä ja istuin takaisin. Istuin kädet ristissä toivoen, että hän vielä paranisi. Lopulta osasin nousta herättämättä häntä, mutta en saanutkaan lähdettyä, vaan palasin käytävältä takaisin pariinkin kertaan. Hoitajan kanssa sovittiin vielä, että he soittavat vaikka yöllä, jos äidin voinnissa tapahtuu muutosta.
Sunnuntaina,kun siskoni oli poikiensa kanssa äitiä katsomassa, äiti oli ollut edelleen yhtä väsynyt. Avannut kuitenkin välillä silmänsä ja katsellut poikia. - Kun siskoni oli äidin luona vielä illemmalla, hän soitti sieltä. Oli alkanut tapahtua muutos: äiti oli liikuttanut ja jopa nostanut vähän päätään ja yrittänyt katsoa, mitä ympärillä tapahtuu. Niiden muutamien iltapäivän tuntien aikana äiti näytti alkaneen parantua! Kuume oli laskenut. Oliko antibiootti alkanut vaikuttaa? Vai oliko äidin oma vastustuskyky voittamassa?
Palasin hoito-osastolle maanantaina aamupäivällä ja oli aivan uskomatonta, mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Lauantaista, juhannuspäivästä, jolloin istuin nukkuvan äidin vieressä, oli kulunut vain yksi päivä. Nyt äiti oli hereillä jo mennessäni, hymyili huomatessaan tutun tulijan. Jutellessani hänelle, hän välillä nosti päätään tyynyltä ja katsoi tuimasti vastapäätä ollutta potilasta, joka kirjan sivuja käännellessään rapisteli.
Seuraavat päivät äiti toipui hyvää vauhtia ja oli iloinen ja tyytyväinen. Tiistaina tulehdusarvo oli enää 14, kun se viikonloppuna oli ollut 140. Keskiviikkona otettiin tiputus pois. Odottelimme jo, että äiti pääsisi viikonlopuksi kotiin, mutta hänen oikea kätensä oli turvoksissa ja lääkäri halusi katsoa sitä vielä viikonlopun yli. Maanantaina 5. heinäkuuta haimme äidin kotiin. Kyyneleet tulivat taas väkisin silmiini, kun kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Vaikka juhannusviikolla jo odottelin intervallipaikan vaihtumista, olin nyt suunnattoman kiitollinen siitä, että tämä intervalli oli vielä hoito-osastolla. Siellä on aina lääkäri lähellä, jos vointi äkkinäisestikin huononee.
Äidin käsi ei ole kuitenkaan parantunut. Se oli tänään erittäin turvonnut ja kipeä. Kämmenselässä ja kyynärvarressa oli myös isot kellukat. Tein huivista kolmioliinan kättä tukemaan. Jo kotiintulon jälkeisenä keskiviikkona kotihoitajat arvelivat, että siinä voisi olla murtuma. Isä kävi äidin kanssa terveyskeskuksessa. Lääkäri ei kuvauttanut kättä, vaan oli sitä mieltä, että kyseessä on tiputuksesta johtuva verisuonitulehdus. Lääkkeeksi määrättiin voidetta.
Nyt äiti on ollut kotona kaksi viikkoa. Huomenna alkaa taas uusi intervalli ja se on jo vanhainkodilla. Isä yrittää selvittää, onko sinne mahdollisuutta saada heti huomenna lääkäriä kättä katsomaan vai pitäisikö käydä äidin kanssa terveyskeskuksessa ennen uuteen intervallipaikkaan menoa. Helposti ei siis tämäkään intervalli ala...
lauantai 26. kesäkuuta 2010
Intervallipaikka
Keskiviikkona 23.6. kävin kotona siivoamassa niin kuin yleensäkin äidin intervalliviikon aikana. Oli oikein kesäinen tuuletuspäivä. Muutaman kiinanneilikankin istutin näin ennen juhannusta kukkapenkkeihin. Mikä ihme on viime talvena vienyt äidin aikanaan istuttamat ja jo vuosikymmenet loistavasti kukkineet syysleimut perennapenkistä? Niitä aina ihailimme äidin kanssa terassilla istuessamme.
Ehtiessäni äidin luo hoito-osastolle oli päivällisen aika. Hoito-osastonkin hoitajat ovat iloisia, ystävällisiä ja huolehtivaisia! Toisinaan tulee kuitenkin eteen ihmeteltävää. Niin nytkin. Äitiä oli alettu jo syöttämään ja häntä syötettiin makuulla, pääpuoli vain hiukan kohotettuna. Ihan pelästyin: tuossa asennossahan ruoka menee helposti "väärään kurkkuun" ja aiheuttaa haittaa hengityselimille, keuhkoillekin. Lupasin jatkaa syöttämistä. Ensi töikseni säädin äidin sängyn niin, että äiti istui. Pinaattikeitto ei kuitenkaan siitä maistuvammaksi tullut. Tuputettuani sitä aikani äiti tuuppasi keittokulhoa niin, että iso osa sisällöstä läikähti peitolle. Sain sen sentään käsipyyhepaperilla aika hyvin kuivattua. Jälkiruokana ollut kiisseli maistui melkein kokonaan ja maitokin mukavasti, kun annoin äidin pitää nokkamukia "väärinpäin" omassa kädessä.
Vein sinikeltaisen kukkakimpun aurinkoisen päivän ja naapurimaan Victorian ja Danielin kunniaksi, vaikka nuo värit eivät äidin omimpia värejä olekaan. Iloisena äiti niitä katseli. Keltainen gerbera loistikin kuin aurinko kimpun keskellä.
Vähän aikaa syömisen jälkeen ehdin antaa äidin istua ja juttelin hänen kanssaan. Tuli sellainen olo kuin äidillä olisi ollut jotakin vaivaa. - Harmi, kun täytyi lähteä niin pian. Koira odotti autossa ja oli kuuma hellepäivä.
Omaan kotiin ajellessä toivoin, että intervallipaikka jo pian vaihtuisi. Illalla isälle soittaessani hän kertoi, että hänelle olikin ilmoitettu paikan voivan vaihtua jo ennen syksyä. Sitä jäämme odottelemaan...
Ehtiessäni äidin luo hoito-osastolle oli päivällisen aika. Hoito-osastonkin hoitajat ovat iloisia, ystävällisiä ja huolehtivaisia! Toisinaan tulee kuitenkin eteen ihmeteltävää. Niin nytkin. Äitiä oli alettu jo syöttämään ja häntä syötettiin makuulla, pääpuoli vain hiukan kohotettuna. Ihan pelästyin: tuossa asennossahan ruoka menee helposti "väärään kurkkuun" ja aiheuttaa haittaa hengityselimille, keuhkoillekin. Lupasin jatkaa syöttämistä. Ensi töikseni säädin äidin sängyn niin, että äiti istui. Pinaattikeitto ei kuitenkaan siitä maistuvammaksi tullut. Tuputettuani sitä aikani äiti tuuppasi keittokulhoa niin, että iso osa sisällöstä läikähti peitolle. Sain sen sentään käsipyyhepaperilla aika hyvin kuivattua. Jälkiruokana ollut kiisseli maistui melkein kokonaan ja maitokin mukavasti, kun annoin äidin pitää nokkamukia "väärinpäin" omassa kädessä.
Vein sinikeltaisen kukkakimpun aurinkoisen päivän ja naapurimaan Victorian ja Danielin kunniaksi, vaikka nuo värit eivät äidin omimpia värejä olekaan. Iloisena äiti niitä katseli. Keltainen gerbera loistikin kuin aurinko kimpun keskellä.
Vähän aikaa syömisen jälkeen ehdin antaa äidin istua ja juttelin hänen kanssaan. Tuli sellainen olo kuin äidillä olisi ollut jotakin vaivaa. - Harmi, kun täytyi lähteä niin pian. Koira odotti autossa ja oli kuuma hellepäivä.
Omaan kotiin ajellessä toivoin, että intervallipaikka jo pian vaihtuisi. Illalla isälle soittaessani hän kertoi, että hänelle olikin ilmoitettu paikan voivan vaihtua jo ennen syksyä. Sitä jäämme odottelemaan...
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Kolhut
Huomenna sitten taas alkaa äidin intervalliviikko. Valitettavasti viime intervallilla saadut kolhut eivät ole vielä parantuneet. Käden haava oli perjantaina vuotanut vähän, kun Tuulensuun hoitajat kävivät "saunottamassa" äidin. Otsan ja ohimon iso mustelma (verenpurkauma) on ehtinyt vain jonkun verran pienentyä. Vähitellen äidin ruokahalu on onneksi palautunut lääkekuurin loputtua keskiviikkona ja muutenkin hän vaikutti tänään virkeämmältä kuin viikko sitten. Jaksoi oikein topakasti komentaa koiraakin. - Toivottavasti juhannusviikon intervallijakso hoito-osastolla sujuu hyvin!
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Kiitos!
Luin eilen kotona käydessä sairaanhoitajan selostusta äidin sairaudesta: "Täysin toisten hoidettava", kyllä, "kestokatetri", kyllä, "vatsa toimitetaan", kyllä, "nostetaan sängystä pyörätuoliin ja takaisin", kyllä, "syötetään", kyllä mutta leivät äiti syö ja maidot sekä mehut juo itse, "ei puhu", niin mutta sanoo sanoja ja pieniä lauseita... Pitkästä aikaa hoito-osastolta oli laitettu joku paperi mukaan äidin kotiutuessa ja se oli edellä olevan kaltainen! Oli kuin olisin lukenut selostusta jostain esineestä. Moneen kohtaan teki mieli sanoa vastaan.
Äiti kotiutui hoito-osastolta viime viikolla kahteenkin kertaan. Ensin maanantaina päättyi intervallijakso. Kotona äiti ei kuitenkaan ollut oikein kunnossa. Oli muutakin kuin vasemmalla puolella otsassa ja ohimolla suuri mustelma sekä oikeassa käsivarressa iso haava, joista ei ollut laitettu mukaan mitään mainintaa. Niitä ei vielä sunnuntai-iltana isän käydessä äitiä katsomassa ollut. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä äiti oli valittanut jatkuvasti. Isä oli huomannut jo aikaisemmin, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Katetripussin kanssa oli koko alkuviikon ollut ongelmia. Torstaina kotihoitajat totesivat äidillä olevan virtsatietulehduksen. He järjestivät heti lääkityksen ja hienosti huolehtivat asian eteenpäin. Iltapäivällä ihan yllättäin oli kotihoitaja poikennut ylimääräisenkin kerran katsomassa, mikä oli äidin tilanne. Ja katsonut viisaammaksi viedä äiti takaisin terveyskeskukseen. Niinpä isä vei äidin ambulanssilla ensin päivystykseen, jossa odottivat puolitoista tuntia, että pääsivät lääkärin luo ja sieltä sitten osastolle.
Lauantaina siskoni kävi isän kanssa hakemassa äidin takaisin kotiin. Tulehdus ja lääkitys ovat selvästi vaikuttaneet äidin yleiskuntoon. Kaksi viikkoa sitten hän oli iloinen, virkeä ja hyväkuntoinen, eilen väsynyt ja hiljainen. - Kuitenkin hän taas lähtiessäni nosti päänsä sängyltä ja sanoi selkeästi: "Kiitos!" - Hyvä, että äiti on taas kotona...
Äiti kotiutui hoito-osastolta viime viikolla kahteenkin kertaan. Ensin maanantaina päättyi intervallijakso. Kotona äiti ei kuitenkaan ollut oikein kunnossa. Oli muutakin kuin vasemmalla puolella otsassa ja ohimolla suuri mustelma sekä oikeassa käsivarressa iso haava, joista ei ollut laitettu mukaan mitään mainintaa. Niitä ei vielä sunnuntai-iltana isän käydessä äitiä katsomassa ollut. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä äiti oli valittanut jatkuvasti. Isä oli huomannut jo aikaisemmin, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Katetripussin kanssa oli koko alkuviikon ollut ongelmia. Torstaina kotihoitajat totesivat äidillä olevan virtsatietulehduksen. He järjestivät heti lääkityksen ja hienosti huolehtivat asian eteenpäin. Iltapäivällä ihan yllättäin oli kotihoitaja poikennut ylimääräisenkin kerran katsomassa, mikä oli äidin tilanne. Ja katsonut viisaammaksi viedä äiti takaisin terveyskeskukseen. Niinpä isä vei äidin ambulanssilla ensin päivystykseen, jossa odottivat puolitoista tuntia, että pääsivät lääkärin luo ja sieltä sitten osastolle.
Lauantaina siskoni kävi isän kanssa hakemassa äidin takaisin kotiin. Tulehdus ja lääkitys ovat selvästi vaikuttaneet äidin yleiskuntoon. Kaksi viikkoa sitten hän oli iloinen, virkeä ja hyväkuntoinen, eilen väsynyt ja hiljainen. - Kuitenkin hän taas lähtiessäni nosti päänsä sängyltä ja sanoi selkeästi: "Kiitos!" - Hyvä, että äiti on taas kotona...
torstai 3. kesäkuuta 2010
Hoito-osasto suljetaan
Viime maanantaista kaksi viikkoa sitten (samana päivänä kun isä viimeksi haki äidin kotiin intervallihoidosta) oli aamupäivällä soitettu isälle ja kerrottu, että hoito-osasto suljetaan syksyllä. Jatkossa äidin intervallipaikaksi tulisi joko keskustassa oleva iso vanhainkoti tai kauempana oleva pieni Tammikoti. Oli kysytty isän mielipidettä asiasta. Tammikodin asukkaiden tiedetään pitävän hoitopaikastaan. Isä kallistui kuitenkin vanhainkodin puolelle, koska hänellä olisi silloin mahdollisuus toimittaa muitakin asioita samalla kun käy äitiä katsomassa. Nyt sitten vaan odotetaan, mitä viranomaiset päättävät.
Hoitajat olivat maanantaina 31. toukokuuta päiväruoan aikaan kirjoittaneet äidin kotihoitovihkoon: "Päiväruoka tuotu ja syötetty. Alli lähtee intervallille. Hiukan oli ärhäkkäällä päällä". Matkan terveyskeskukseen äiti oli kuitenkin ollut rauhallinen. Sen sijaan illalla isän ollessa jugurttia syöttämässä äiti oli tuiskinut ja huiskinut niin, että isältä oli lentänyt silmälasitkin päästä. Isän oli täytynyt lopettaa syöttäminen kesken.
Tiistaina kävin kotona tuulettamassa ja vaihtamassa petivaatteet. Isä oli jo ehtinyt imuroida. Oli erinomaisen kaunis kesäpäivä. Koira katseli ihmeissään tervapääskyjä, jotka suihkivat salamasyöksyjä matalalle ihan päätä hipoen. Taisi vähän pelätäkin.
Keittiön pöydällä maljakossa oli suuri kimppu voikukkia. Siskoni kävi sunnuntaina vanhempiemme luona. Iltapäivällä oli vieraillut äitiä ja isää ilahduttamassa myös siskon poika 6- ja 8-vuotiaine lapsineen (äidin ja isän lapsenlapsenlapset). Syksyllä eskarin aloittava tyttö oli tuonut kukat. Lapset tekevät mielellään isopappan kanssa oikeita töitä, ajavat nurmikkoa, linkoavat lunta jne. - Lähdettyäni kotoa äidin luo isä aloitti jälleen ruohonleikkuun, etteivät voikukat ehtisi hahtuville asti ja levittäisi siemeniään ympäriinsä.
Hoito-osastolla äiti oli kovin totinen. Silmät näyttivät itkuisiltakin. Hänet oli tyynyjen avulla tuettu makaamaan kyljellään. Kotona hän haluaa olla sängyssä aina selällään. Kukatkaan eivät nyt häntä kiinnostaneet niin kuin tavallisesti. Äiti puhui kuiskaten, hiljaa ja hitaasti. Erotin sanoja: ei olis täälä, pääsis... Arvelin hänen tarkoittavan, että hän haluaisi kotiin. Vakuuttelin, että hän on täällä vain muutamia päiviä ja sitten pääsee kotiin. Lähtöä hankkiessani erotin sanan "tuuks". Varmaan äidin piti kysyä, tuunko taas. Lupasin, että ainakin sitten kun hän on kotona, tulen. Illalla isä oli oikein laskenut äidin kanssa, että vain viisi päivää ja sitten äiti pääsee kotiin. Ja keskiviikkona isän käydessä äiti olikin jo ollut iloisempi. Illalla oli syönyt jugurtinkin.
Hoitajat olivat maanantaina 31. toukokuuta päiväruoan aikaan kirjoittaneet äidin kotihoitovihkoon: "Päiväruoka tuotu ja syötetty. Alli lähtee intervallille. Hiukan oli ärhäkkäällä päällä". Matkan terveyskeskukseen äiti oli kuitenkin ollut rauhallinen. Sen sijaan illalla isän ollessa jugurttia syöttämässä äiti oli tuiskinut ja huiskinut niin, että isältä oli lentänyt silmälasitkin päästä. Isän oli täytynyt lopettaa syöttäminen kesken.
Tiistaina kävin kotona tuulettamassa ja vaihtamassa petivaatteet. Isä oli jo ehtinyt imuroida. Oli erinomaisen kaunis kesäpäivä. Koira katseli ihmeissään tervapääskyjä, jotka suihkivat salamasyöksyjä matalalle ihan päätä hipoen. Taisi vähän pelätäkin.
Keittiön pöydällä maljakossa oli suuri kimppu voikukkia. Siskoni kävi sunnuntaina vanhempiemme luona. Iltapäivällä oli vieraillut äitiä ja isää ilahduttamassa myös siskon poika 6- ja 8-vuotiaine lapsineen (äidin ja isän lapsenlapsenlapset). Syksyllä eskarin aloittava tyttö oli tuonut kukat. Lapset tekevät mielellään isopappan kanssa oikeita töitä, ajavat nurmikkoa, linkoavat lunta jne. - Lähdettyäni kotoa äidin luo isä aloitti jälleen ruohonleikkuun, etteivät voikukat ehtisi hahtuville asti ja levittäisi siemeniään ympäriinsä.
Hoito-osastolla äiti oli kovin totinen. Silmät näyttivät itkuisiltakin. Hänet oli tyynyjen avulla tuettu makaamaan kyljellään. Kotona hän haluaa olla sängyssä aina selällään. Kukatkaan eivät nyt häntä kiinnostaneet niin kuin tavallisesti. Äiti puhui kuiskaten, hiljaa ja hitaasti. Erotin sanoja: ei olis täälä, pääsis... Arvelin hänen tarkoittavan, että hän haluaisi kotiin. Vakuuttelin, että hän on täällä vain muutamia päiviä ja sitten pääsee kotiin. Lähtöä hankkiessani erotin sanan "tuuks". Varmaan äidin piti kysyä, tuunko taas. Lupasin, että ainakin sitten kun hän on kotona, tulen. Illalla isä oli oikein laskenut äidin kanssa, että vain viisi päivää ja sitten äiti pääsee kotiin. Ja keskiviikkona isän käydessä äiti olikin jo ollut iloisempi. Illalla oli syönyt jugurtinkin.
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Lapseksi jälleen
Huomenna äidillä alkaa taas intervallihoitoviikko. Kaksi kotiviikkoa tuntuvat menneen yhdessä hujauksessa. Eilen äiti oli hyvin rauhallinen ja virkeä ja kaikin tavoin hyväkuntoisen oloinen. Posketkin näyttivät pyöreämmiltä.
Alzheimerin taudin alkuvaiheessa äiti laihtui todella paljon. Piti hankkia kaikkien vaatteiden tilalle uudet. Sitten keuhkokuumeen aikana hän pieneni ihan olemattomaksi (47 kg). Serkkuni sanoi käytyään äitiä katsomassa, että äiti oli kuin ruoho tai heinä. Samalla kerralla serkkuni oli kysynyt, että jos äiti olisi lintu, mikä lintu hän haluaisi olla: punatulkku, talitiainen vai mikä. Hyvin heikkonakin äiti oli osannut vastata: "Se punanen". Sitten kun äiti toipui ja tiputuksena annettu ravintoliuos vaihdettiin tavalliseksi ruoaksi, alkoi hän taas vahvistua ja saada kilojakin lisää.
Ruoanlaiton lomassa eilen kävin monta kertaa äitiä vilkaisemassa. Koko ajan hän oli hereillä. Katseli välillä makuuhuoneen ikkunasta sateisen harmaata lauantaipäivää, välillä jutteli itsekseen. Ruokapöytään päästyään hän haukkasi heti valmiiksi laittamaani voileipää. Äiti jaksoi syödä lihasoppalautasen ihan tyhjäksi. Kun nostin lusikan lautaselta hänen suuhunsa, myös hänen oma oikea kätensä kulki samaa liikerataa aivan kuin hänellä olisi ollut näkymätön lusikka kädessään. Yritin antaakin lusikan äidin käteen, mutta hän ei saanut siitä otetta. Syksyllä, vai oliko jo kesällä, kotihoitajat "yllyttivät" äitiä syömään itse. Äiti oppikin uudelleen pitämään lusikan kädessään ja viemään lautaselta suuhunsa. Jonkin aikaa ruokailu sujui näin hienosti! Jonnekin tuo taito on taas vaan unohtunut. Veiköhän sen talven sairastelut...
Äidin puhe on viime viikkoina ollut selkeämpää. Hän on sanonut sanoja ja pieniä lauseita ihan oikeinkin. Mitä hän tarkoittaa, joutuu kuitenkin usein arvaamaan pelkästä alkukirjaimesta tai rauniosanasta, jossa äänteet vaihtavat paikkaa ja tavut menevät sekaisin tai niitä puuttuu. Ja välillä sanat ovat täysin kadoksissa.
Välillä mietin, mihin piiloutuvat ne kaikki taidot - ja se elämänkokemus! On niin vaikea hyväksyä, että ne pyyhkiytyisivät kokonaan pois...
Palatessani omaan kotiin satoi rankasti. Tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat täysillä. Silti oli ajoittain mahdotonta erottaa edes autojonossa edellä ajavan perää. Olisipa maanantaina siellä kotikulmilla selkeä ja lämpimämpi sää, kun isä vie taas äidin invataksilla hoito-osastolle...
Alzheimerin taudin alkuvaiheessa äiti laihtui todella paljon. Piti hankkia kaikkien vaatteiden tilalle uudet. Sitten keuhkokuumeen aikana hän pieneni ihan olemattomaksi (47 kg). Serkkuni sanoi käytyään äitiä katsomassa, että äiti oli kuin ruoho tai heinä. Samalla kerralla serkkuni oli kysynyt, että jos äiti olisi lintu, mikä lintu hän haluaisi olla: punatulkku, talitiainen vai mikä. Hyvin heikkonakin äiti oli osannut vastata: "Se punanen". Sitten kun äiti toipui ja tiputuksena annettu ravintoliuos vaihdettiin tavalliseksi ruoaksi, alkoi hän taas vahvistua ja saada kilojakin lisää.
Ruoanlaiton lomassa eilen kävin monta kertaa äitiä vilkaisemassa. Koko ajan hän oli hereillä. Katseli välillä makuuhuoneen ikkunasta sateisen harmaata lauantaipäivää, välillä jutteli itsekseen. Ruokapöytään päästyään hän haukkasi heti valmiiksi laittamaani voileipää. Äiti jaksoi syödä lihasoppalautasen ihan tyhjäksi. Kun nostin lusikan lautaselta hänen suuhunsa, myös hänen oma oikea kätensä kulki samaa liikerataa aivan kuin hänellä olisi ollut näkymätön lusikka kädessään. Yritin antaakin lusikan äidin käteen, mutta hän ei saanut siitä otetta. Syksyllä, vai oliko jo kesällä, kotihoitajat "yllyttivät" äitiä syömään itse. Äiti oppikin uudelleen pitämään lusikan kädessään ja viemään lautaselta suuhunsa. Jonkin aikaa ruokailu sujui näin hienosti! Jonnekin tuo taito on taas vaan unohtunut. Veiköhän sen talven sairastelut...
Äidin puhe on viime viikkoina ollut selkeämpää. Hän on sanonut sanoja ja pieniä lauseita ihan oikeinkin. Mitä hän tarkoittaa, joutuu kuitenkin usein arvaamaan pelkästä alkukirjaimesta tai rauniosanasta, jossa äänteet vaihtavat paikkaa ja tavut menevät sekaisin tai niitä puuttuu. Ja välillä sanat ovat täysin kadoksissa.
Välillä mietin, mihin piiloutuvat ne kaikki taidot - ja se elämänkokemus! On niin vaikea hyväksyä, että ne pyyhkiytyisivät kokonaan pois...
Palatessani omaan kotiin satoi rankasti. Tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat täysillä. Silti oli ajoittain mahdotonta erottaa edes autojonossa edellä ajavan perää. Olisipa maanantaina siellä kotikulmilla selkeä ja lämpimämpi sää, kun isä vie taas äidin invataksilla hoito-osastolle...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
