Helmikuun lopulla isä täytti 87 vuotta. - Puhutaan ja kirjoitetaan, että jopa kahdeksankymppiset omaishoitajat hoitavat kotona perheenjäseniään, useimmiten aviopuolisoaan. Omien vanhempieni kohdalla voidaan todeta "pyöristetysti", että yhdeksänkymppinen isäni hoitaa yhdeksänkymppistä äitiäni.
Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna olin taas molempina päivinä kotona auttelemassa. Lauantai oli aurinkoinen päivä. Isä on laittanut linnuille talipalloja roikkumaan vuorimännyn oksasta makuuhuoneen ikkunan taakse. Äiti seuraili sängyssä maatessaan lintujen hyörinää: pikkuvarpusia, sinitiaisia ja talitiaisia. Komea käpytikkakoiraskin kävi nakuttelemassa rautahäkkyrässä olleita herkkuja. Isoja paloja se niistä irti saikin, muttei sentään saanut vietyä kokonaisia palloja.
Kun sunnuntaina ruoan jälkeen nostimme isän kanssa äidin pyörätuolista sängyn laidalle istumaan, äiti ei ollenkaan suostunut hellittämään isän villaliivin pielestä. Niinpä isä istahti äidin viereen. Äiti katseli isää niin kauniisti silmiin ja jutteli hiljakseen isälle pitkään, pitkään... Isä hymyili takaisin ja nyökytteli. Taas tuntui siltä, että äiti kyllä tiesi, mitä hän halusi sanoa. Me emme vain ymmärtäneet. Tuo tilanne kuitenkin kertoi paljon äidin ja isän välillä yhä edelleen olevasta läheisyydestä!
Viikon 10 äiti oli Tammikodissa. Kävin keskiviikkona kotona tavanomaisissa intervalliviikon askareissa ja myös äitiä katsomassa. Kun äiti huomasi minun tulevan ovesta, hän toisteli hymyillen moneen kertaan: "Oi voi, voi, voi...", ei suinkaan valittaen vaan ikäänkuin iloisesti yllättyen.
Intervalliviikon sunnuntaina isä jaksoi taas ajella meille, kun oli hyvä kuiva talvikeli. Hän sai mukaansa kotiin kauramannapuuroa ja mansikkakiisseliä. Ne kun ovat jo pitkään olleet äidin iltaruokina.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Vielä helmikuuta
la 5.2.2011
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!
la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.
ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".
Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.
la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.
la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!
la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.
ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".
Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.
la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.
la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
91 v.
Helmikuun 3.päivä äiti täytti 91 vuotta. Diakonissa oli tulossa onnittelemaan aamupäivällä kymmenen ja kahdentoista välillä. Menin sitä varten kotiin jo aamulla niin aikaisin, että aamuhoitajat olivat vasta lähdössä pois. Olin juuri kääntynyt isommalta tieltä kotiin päin, kun huomasin auton lähtevän pihasta. Niinpä peruutin takaisin isolle tielle, että reitti oli vapaa. Kotihoitajalla oli varmaan kiireempi kuin minulla.
Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.
Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.
Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.
Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.
Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...
Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.
Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.
Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.
Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.
Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...
maanantai 31. tammikuuta 2011
Koodeja ja pölykeriä
ke 5.1.2011 Kotona ja Tammikodissa
Mitä merkillistä on liimattu keittiön ovipieleen? Huomiota herättävä lappu, jossa valkoisella pohjalla arvoituksellisia mustia kuvioita. Ei isällä ole tapana liimailla mitään oviin. - Isä selittämään, että se on kotihoidon koodi. Vuoden alusta lähtien jokainen kotihoitaja kuvaa koodin puhelimellaan aina sisään astuessaan ja taas pois lähtiessään. - Kaivan silmälasit laukustani. Totta! Yläreunassa lukee: "Tämä on kotihoidon tunnus. Ei saa irrottaa." Alapuolella äidin nimi. Vai niin! Ja kuinka monta työtuntia menee siihen, kun kunnan (oikeasti kaupungin) jokaisen kotihoitajan puhelimesta nuo tiedot puretaan ja tilastoidaan tai mitä niille sitten tehdäänkin. Eikö sillä rahalla jo olisi palkattu lisää ainakin yksi kotihoitaja. Nyt hoitajien on mennen tullen etsittävä puhelimensa ja kuvattava, vaikka sinä aikana voisi antaa edes pari silitystä olalle.
Tammikodissa äidin luona. Lähellä pyörätuolissa istuva pyytää, että hoitajat auttaisivat hänet sänkyyn lepäämään, kun lonkkaan jo sattuu tämä pitkä istuminen. Hoitaja toteaa ohi pyyhältäessään: "Ei ehditä nyt, kun on niin paljon hoidettavia ja roskapussitkin on vielä viemättä." "Voi kauhistus! Ei sitten..." , alistuu väsynyt istuja.
Mitä on tapahtunut vuoden vaihteessa? Tammikodinkin ennen niin rauhallinen ja leppoisa ilmapiiri on muuttunut. Säästöjäkö, henkilökunnan vähentämistä? Äiti kuitenkin tyytyväisen oloinen.
ke 12.01.2011
Kotihoidon ohjaaja soittaa ja kysyy, mitä mieltä olen isän jaksamisesta. Olisiko parempi, että äiti olisi pidempiä aikoja hoidossa Tammikodissa. Puhun isän kanssa puhelimessa. "Jos kotihoitajat ei enää ehtis käymään", miettii isä. Isä kuitenkin sanoo, että hänestä on mukavampi, kun äiti on kotona ja samoin varmaan äidin mielestä. Soitan kotihoidon ohjaajalle takaisin ja sovitaan , että jatketaan entiseen tapaan: kaksi viikkoa kotona ja yksi intervallihoidossa.
Isällä kova työ lumen tähden. Linkoaa traktorilla isolta tieltä kotiin ja naapuriin sekä pihan useita kertoja päivässä. Vielä iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä, jotta kotihoitajat pääsisivät aamulla autoillaan pihaan. AUTOILLAAN ! Kotihoitajat tulevat nyt kahdella autolla. Toinen toisesta paikasta ja toinen toisesta. Sitten välillä joutuvat odottelemaan, että työparikin ehtii paikalle. Mitenhän paljon kuluja lisää kahden auton ylläpito ja kulutus verrattuna mahdolliseen ajan säästöön? - "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..."
la 15.1.2011 Kotona
Äidiltä otettu katetri pois jatkuvan tukkeutumisen takia. Helpottaa varmaan äidin oloa eikä isän tarvitse olla koko ajan ihmeissään, miten saisi katetrin taas toimimaan. Osaisinpa vaan hoitaa vaipanvaihdon, pesun yms. nopeammin, etten hermostuttaisi äitiä...
ke 26.1.2011 Tammikodissa ja kotona
Mitä merkillisiä kasoja tuossa seinän vieressä pyörii? Lasken lautasen kädestäni äidin sängyn vieressä olevalle pienelle pöydälle ja katson tarkemmin. Juu-u, valtavia "villakoirakasoja". Tekisi mieli hakea imuri. Parissa minuutissa ne olisivat pois. Toivottavasti tässä kolmen hengen intervallihuoneessa ei ole pölyallergikkoa.
Syötän äitiä: pinaattikeittoa, kolme puolikasta keitettyä kananmunaa, grahamlihapiirakka, lasillinen piimää ja lasillinen maitoa. Väkisinkin tulee mieleen kouluateriat. Aivan samanlainen ruoka oli koulussa usein maanantaisin. Tosin kananmunan puolikkaita sai ottaa vain yhden.
Hoitaja sanoi, että äiti saa nyt syödä sängyllä, koska iltapäivällä on ehtoollishartaus. He nostavat äidin silloin pyörätuoliin ja vievät yhteiseen tilaan. Muistan vastaavan tilaisuuden syksyltä pyhäinpäivän edeltä. Kokisipa äiti tämänpäiväisen tilaisuuden yhtä mieluisana! Hoitajat ovat tänään Tammikodissa hyväntuulisia, samoin äiti.
Isompiakaan teitä ei ole saatu pidettyä ajokunnossa. Isä on eilen Tammikodissa käydessään jäänyt autollaan kiinni lumikinokseen. Onneksi paikalle tullut pakettiauto on pysähtynyt auttamaan ja vetänyt isän auton irti lumesta, niin että isä on päässyt jatkamaan matkaa...
Mitä merkillistä on liimattu keittiön ovipieleen? Huomiota herättävä lappu, jossa valkoisella pohjalla arvoituksellisia mustia kuvioita. Ei isällä ole tapana liimailla mitään oviin. - Isä selittämään, että se on kotihoidon koodi. Vuoden alusta lähtien jokainen kotihoitaja kuvaa koodin puhelimellaan aina sisään astuessaan ja taas pois lähtiessään. - Kaivan silmälasit laukustani. Totta! Yläreunassa lukee: "Tämä on kotihoidon tunnus. Ei saa irrottaa." Alapuolella äidin nimi. Vai niin! Ja kuinka monta työtuntia menee siihen, kun kunnan (oikeasti kaupungin) jokaisen kotihoitajan puhelimesta nuo tiedot puretaan ja tilastoidaan tai mitä niille sitten tehdäänkin. Eikö sillä rahalla jo olisi palkattu lisää ainakin yksi kotihoitaja. Nyt hoitajien on mennen tullen etsittävä puhelimensa ja kuvattava, vaikka sinä aikana voisi antaa edes pari silitystä olalle.
Tammikodissa äidin luona. Lähellä pyörätuolissa istuva pyytää, että hoitajat auttaisivat hänet sänkyyn lepäämään, kun lonkkaan jo sattuu tämä pitkä istuminen. Hoitaja toteaa ohi pyyhältäessään: "Ei ehditä nyt, kun on niin paljon hoidettavia ja roskapussitkin on vielä viemättä." "Voi kauhistus! Ei sitten..." , alistuu väsynyt istuja.
Mitä on tapahtunut vuoden vaihteessa? Tammikodinkin ennen niin rauhallinen ja leppoisa ilmapiiri on muuttunut. Säästöjäkö, henkilökunnan vähentämistä? Äiti kuitenkin tyytyväisen oloinen.
ke 12.01.2011
Kotihoidon ohjaaja soittaa ja kysyy, mitä mieltä olen isän jaksamisesta. Olisiko parempi, että äiti olisi pidempiä aikoja hoidossa Tammikodissa. Puhun isän kanssa puhelimessa. "Jos kotihoitajat ei enää ehtis käymään", miettii isä. Isä kuitenkin sanoo, että hänestä on mukavampi, kun äiti on kotona ja samoin varmaan äidin mielestä. Soitan kotihoidon ohjaajalle takaisin ja sovitaan , että jatketaan entiseen tapaan: kaksi viikkoa kotona ja yksi intervallihoidossa.
Isällä kova työ lumen tähden. Linkoaa traktorilla isolta tieltä kotiin ja naapuriin sekä pihan useita kertoja päivässä. Vielä iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä, jotta kotihoitajat pääsisivät aamulla autoillaan pihaan. AUTOILLAAN ! Kotihoitajat tulevat nyt kahdella autolla. Toinen toisesta paikasta ja toinen toisesta. Sitten välillä joutuvat odottelemaan, että työparikin ehtii paikalle. Mitenhän paljon kuluja lisää kahden auton ylläpito ja kulutus verrattuna mahdolliseen ajan säästöön? - "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..."
la 15.1.2011 Kotona
Äidiltä otettu katetri pois jatkuvan tukkeutumisen takia. Helpottaa varmaan äidin oloa eikä isän tarvitse olla koko ajan ihmeissään, miten saisi katetrin taas toimimaan. Osaisinpa vaan hoitaa vaipanvaihdon, pesun yms. nopeammin, etten hermostuttaisi äitiä...
ke 26.1.2011 Tammikodissa ja kotona
Mitä merkillisiä kasoja tuossa seinän vieressä pyörii? Lasken lautasen kädestäni äidin sängyn vieressä olevalle pienelle pöydälle ja katson tarkemmin. Juu-u, valtavia "villakoirakasoja". Tekisi mieli hakea imuri. Parissa minuutissa ne olisivat pois. Toivottavasti tässä kolmen hengen intervallihuoneessa ei ole pölyallergikkoa.
Syötän äitiä: pinaattikeittoa, kolme puolikasta keitettyä kananmunaa, grahamlihapiirakka, lasillinen piimää ja lasillinen maitoa. Väkisinkin tulee mieleen kouluateriat. Aivan samanlainen ruoka oli koulussa usein maanantaisin. Tosin kananmunan puolikkaita sai ottaa vain yhden.
Hoitaja sanoi, että äiti saa nyt syödä sängyllä, koska iltapäivällä on ehtoollishartaus. He nostavat äidin silloin pyörätuoliin ja vievät yhteiseen tilaan. Muistan vastaavan tilaisuuden syksyltä pyhäinpäivän edeltä. Kokisipa äiti tämänpäiväisen tilaisuuden yhtä mieluisana! Hoitajat ovat tänään Tammikodissa hyväntuulisia, samoin äiti.
Isompiakaan teitä ei ole saatu pidettyä ajokunnossa. Isä on eilen Tammikodissa käydessään jäänyt autollaan kiinni lumikinokseen. Onneksi paikalle tullut pakettiauto on pysähtynyt auttamaan ja vetänyt isän auton irti lumesta, niin että isä on päässyt jatkamaan matkaa...
maanantai 3. tammikuuta 2011
Joulun aikaa kotona
Jouluaaton vietimme oman perheeni kanssa vanhempieni luona. Menin kotiin aamulla yksin valmistelemaan jouluateriaa, miesväki tuli perässä. Menomatkalla poikkesin kirkolle sytyttämään kynttilän isovanhempieni haudalle.
Viime vuoden jouluaaton äiti jaksoi hyvin. Katseli iloisena poikien touhuja eikä olisi millään malttanut mennä illalla sänkyyn. - Nyt äiti väsyi ja oli kärsimätön, vaikka olikin välillä pitkällään lepäämässä. Ehdotin isälle, että olisi annettu äidin levätä rauhassa lahjojen jaon ajan ja viety sitten äidin lahjat makuuhuoneeseen avattavaksi. Isän mielestä oli kuitenkin tärkeää, että äiti oli muiden mukana. - Kesken lahjojen avaamisen jouduimme viemään äidin sänkyyn, kun hän alkoi ihan huutaa väsymystään. Hän rauhoittui heti, kun pääsi makuulle. Tuossa tilanteessa huomasin, miten paljon äidin vointi on vuoden aikana heikentynyt.
Miesväki lähti omaan kotiin jo alkuillalla. Minä jäin vielä tiskaamaan, syöttämään äidille iltapuuron ja laittamaan hänet yökuntoon. Päästyäni oman kotini kotikadulle edessäni aukesi yllättäen sunnattoman kaunis näky. Meidän kulmakunta on ollut koko syksyn pimeänä ilman katuvaloja lähikadun tietöiden tähden. Nyt katu oli valaistu jäälyhdyin. Kummallakin puolella katua jokaisen talon kohdalla oli useita lyhtyjä, joissa paloivat joulunpunaiset kynttilät. Kävelin vielä iltamyöhällä jäälyhtykujaa pitkin kotikatumme kauneutta ihaillen. Joulupäivänä kuulin, että lyhdyt oli tehnyt ja sytyttänyt naapurimme nuori isäntä kaverinsa kanssa, joka asuu kadun toisessa päässä. Hieno joululahja meille muille! Lyhdyt valaisivat vielä joulupäiväaamuna, sammuivat päivän mittaan, mutta iltapäivän hämärissä ympäristötaideteoksen tekijät sytyttivät niihin uudet kynttilät.
Joulupäivänä oli siskoni miehensä ja poikansa perheen kanssa vanhempieni luona. Äiti oli silloin
ollut hyväntuulinen. Myös sunnuntaina, tapaninpäivänä, kun olin yksin käymässä kotona, äiti oli rauhallinen. Silloin oli sakea lumipyry ja keli aamulla kehno. Lähdinkin ajelemaan takaisin omaan kotiin jo, kun olimme syöneet ja olin saanut tiskattua ja keitettyä iltapuuron seuraavaksi viikoksi. Niin ehdin omaan kotiin ennen pilkkopimeää.
Heti maanantaiaamupäivällä isä soitti ja kysyi, voisinko tulla viemään äitiä röntgeniin. Oli ilmoitettu, että äidin ollessa sairaalassa marraskuussa jalan tutkimusten tähden hänellä oli ollut huonetoverina tuberkuloosipotilas. Nyt täytyi varmistaa, ettei äiti ollut saanut tartuntaa. (Ensin tuntui ihan mahdottomalta, että nykyaikana voi tulla eteen vielä tällainenkin tilanne!) Kävimme äidin kanssa röntgenissä keskiviikkona. Silloinkin oli monin paikoin tuiskannut teille kinoksia. Kun väistin kotitiellä kelkkailijaa, autoni meinasi vetää väkisin poikittain palatessani takaisin ajourille. Samoin invataksi oli jäänyt kiinni kinokseen edellisen kyyditettävän luota lähtiessään, niin että saimme odotella sitä arvioitua pidempään. Isä soitti sairaalaan ja selvisi, että kunhan ehdimme sinne ennen kolmea iltapäivällä, äiti pääsee kuviin. - Kun puimme äidille ulkovaatteita reissua varten, taksikuski muistutti, että laitetaan vielä filtti äidin jalkojen suojaksi, koska taksi on aina lähtiessä kylmä. Taas oli mukava huomata, miten hyvin autoilijakin huolehtii kuljetettavistaan!
Taksikuski myös vei äidin pyörätuolilla autoon. Minä vain hyppäsin sivuovesta sisään äitiä vastaan. Isä tuli perässä omalla autolla. Hän kävi samalla kaupassa. Äiti oli niin matkat kuin röntgenissäolonkin rauhallinen. Kuvat otettiin äidin istuessa pyörätuolissa. Kun takaisin tultuamme saimme laitettua äidin sänkyyn, hän nukahti heti. Autonkuljettaja jäi isän kanssa joulukahville. Kahvipöydän katettuani ja kahvit kaadettuani lähdin takaisin omaan kotiin, koska kääpiövillakoirani odotteli siellä yksin. Nätisti se oli ollut, vaikka iltapäivälenkille pääsy venyikin myöhäiseen.
Uudenvuodenpäivänä siskoni oli kotona. Menomatka sinne oli ollut auraamattomien teiden takia hankala. Äiti oli ollut levoton eikä ruokakaan ollut maistunut normaalisti. Syykin selvisi myöhemmin. Katetri oli taas tukossa. Isä oli seuraillut tilannetta illan. Koska äiti oli jatkuvasti valittanut, isä oli soittanut kahdeltatoista yöllä kotihoidon yöpartiolle. Hoitajat olivat tulleet yhden aikaan ja saaneet katetrin toimimaan. Äiti ja isä olivat päässeet nukkumaan vasta kahdelta yöllä. Niinpä isä lepäsi makuuhuoneessa äidin vieressä, kun sunnuntaiaamuna pikkukaverini kanssa ehdin heidän luokseen. Kuuntelivat radiosta jumalanpalvelusta.
Äiti oli koko sunnuntaipäivän rauhallinen poikkeuksellisesta yöstä huolimatta. Isä sen sijaan valitteli selkäänsä. Kertoi, ettei uudenvuodenaattoaamuna meinannut päästä ylös sängystä selkäkivun takia. Kipu oli tuntunut jo parina päivänä aikaisemmin lievempänä ja tuntui onneksi eilen olevan menossa ohi. Mietimme, voisiko selkä olla rasittunut tai jotenkin loukkaantunut jatkuvasta lämmityspuiden pilkkomisesta ja kantamisesta. Isä oli sitä mieltä, ettei se johdu ainakaan siitä, että hän on viime aikoina istunut aika paljon traktorissa teitä lingotessaan. - Sanotaan, että stressikin voi aiheuttaa selkäkipua...
Viime vuoden jouluaaton äiti jaksoi hyvin. Katseli iloisena poikien touhuja eikä olisi millään malttanut mennä illalla sänkyyn. - Nyt äiti väsyi ja oli kärsimätön, vaikka olikin välillä pitkällään lepäämässä. Ehdotin isälle, että olisi annettu äidin levätä rauhassa lahjojen jaon ajan ja viety sitten äidin lahjat makuuhuoneeseen avattavaksi. Isän mielestä oli kuitenkin tärkeää, että äiti oli muiden mukana. - Kesken lahjojen avaamisen jouduimme viemään äidin sänkyyn, kun hän alkoi ihan huutaa väsymystään. Hän rauhoittui heti, kun pääsi makuulle. Tuossa tilanteessa huomasin, miten paljon äidin vointi on vuoden aikana heikentynyt.
Miesväki lähti omaan kotiin jo alkuillalla. Minä jäin vielä tiskaamaan, syöttämään äidille iltapuuron ja laittamaan hänet yökuntoon. Päästyäni oman kotini kotikadulle edessäni aukesi yllättäen sunnattoman kaunis näky. Meidän kulmakunta on ollut koko syksyn pimeänä ilman katuvaloja lähikadun tietöiden tähden. Nyt katu oli valaistu jäälyhdyin. Kummallakin puolella katua jokaisen talon kohdalla oli useita lyhtyjä, joissa paloivat joulunpunaiset kynttilät. Kävelin vielä iltamyöhällä jäälyhtykujaa pitkin kotikatumme kauneutta ihaillen. Joulupäivänä kuulin, että lyhdyt oli tehnyt ja sytyttänyt naapurimme nuori isäntä kaverinsa kanssa, joka asuu kadun toisessa päässä. Hieno joululahja meille muille! Lyhdyt valaisivat vielä joulupäiväaamuna, sammuivat päivän mittaan, mutta iltapäivän hämärissä ympäristötaideteoksen tekijät sytyttivät niihin uudet kynttilät.
Joulupäivänä oli siskoni miehensä ja poikansa perheen kanssa vanhempieni luona. Äiti oli silloin
ollut hyväntuulinen. Myös sunnuntaina, tapaninpäivänä, kun olin yksin käymässä kotona, äiti oli rauhallinen. Silloin oli sakea lumipyry ja keli aamulla kehno. Lähdinkin ajelemaan takaisin omaan kotiin jo, kun olimme syöneet ja olin saanut tiskattua ja keitettyä iltapuuron seuraavaksi viikoksi. Niin ehdin omaan kotiin ennen pilkkopimeää.
Heti maanantaiaamupäivällä isä soitti ja kysyi, voisinko tulla viemään äitiä röntgeniin. Oli ilmoitettu, että äidin ollessa sairaalassa marraskuussa jalan tutkimusten tähden hänellä oli ollut huonetoverina tuberkuloosipotilas. Nyt täytyi varmistaa, ettei äiti ollut saanut tartuntaa. (Ensin tuntui ihan mahdottomalta, että nykyaikana voi tulla eteen vielä tällainenkin tilanne!) Kävimme äidin kanssa röntgenissä keskiviikkona. Silloinkin oli monin paikoin tuiskannut teille kinoksia. Kun väistin kotitiellä kelkkailijaa, autoni meinasi vetää väkisin poikittain palatessani takaisin ajourille. Samoin invataksi oli jäänyt kiinni kinokseen edellisen kyyditettävän luota lähtiessään, niin että saimme odotella sitä arvioitua pidempään. Isä soitti sairaalaan ja selvisi, että kunhan ehdimme sinne ennen kolmea iltapäivällä, äiti pääsee kuviin. - Kun puimme äidille ulkovaatteita reissua varten, taksikuski muistutti, että laitetaan vielä filtti äidin jalkojen suojaksi, koska taksi on aina lähtiessä kylmä. Taas oli mukava huomata, miten hyvin autoilijakin huolehtii kuljetettavistaan!
Taksikuski myös vei äidin pyörätuolilla autoon. Minä vain hyppäsin sivuovesta sisään äitiä vastaan. Isä tuli perässä omalla autolla. Hän kävi samalla kaupassa. Äiti oli niin matkat kuin röntgenissäolonkin rauhallinen. Kuvat otettiin äidin istuessa pyörätuolissa. Kun takaisin tultuamme saimme laitettua äidin sänkyyn, hän nukahti heti. Autonkuljettaja jäi isän kanssa joulukahville. Kahvipöydän katettuani ja kahvit kaadettuani lähdin takaisin omaan kotiin, koska kääpiövillakoirani odotteli siellä yksin. Nätisti se oli ollut, vaikka iltapäivälenkille pääsy venyikin myöhäiseen.
Uudenvuodenpäivänä siskoni oli kotona. Menomatka sinne oli ollut auraamattomien teiden takia hankala. Äiti oli ollut levoton eikä ruokakaan ollut maistunut normaalisti. Syykin selvisi myöhemmin. Katetri oli taas tukossa. Isä oli seuraillut tilannetta illan. Koska äiti oli jatkuvasti valittanut, isä oli soittanut kahdeltatoista yöllä kotihoidon yöpartiolle. Hoitajat olivat tulleet yhden aikaan ja saaneet katetrin toimimaan. Äiti ja isä olivat päässeet nukkumaan vasta kahdelta yöllä. Niinpä isä lepäsi makuuhuoneessa äidin vieressä, kun sunnuntaiaamuna pikkukaverini kanssa ehdin heidän luokseen. Kuuntelivat radiosta jumalanpalvelusta.
Äiti oli koko sunnuntaipäivän rauhallinen poikkeuksellisesta yöstä huolimatta. Isä sen sijaan valitteli selkäänsä. Kertoi, ettei uudenvuodenaattoaamuna meinannut päästä ylös sängystä selkäkivun takia. Kipu oli tuntunut jo parina päivänä aikaisemmin lievempänä ja tuntui onneksi eilen olevan menossa ohi. Mietimme, voisiko selkä olla rasittunut tai jotenkin loukkaantunut jatkuvasta lämmityspuiden pilkkomisesta ja kantamisesta. Isä oli sitä mieltä, ettei se johdu ainakaan siitä, että hän on viime aikoina istunut aika paljon traktorissa teitä lingotessaan. - Sanotaan, että stressikin voi aiheuttaa selkäkipua...
perjantai 17. joulukuuta 2010
Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen...
Sairaalatutkimuksista huolimatta ei selvinnyt, mikä äidin jalkaa vaivaa. Keuhkokuvien tuloksista emme saaneet mitään tietoa. Varmaan olisi kerrottu, jos olisi löytynyt jotain poikkeavaa. Käydessäni kotona sunnuntaina 21.11. jalka näytti olevan parempi. Koska tiedettiin, ettei jalassa ole ainakaan tukosta, äitikin pääsi taas pöydän viereen syömään. Maanantaina 22.11. alkoi jälleen intervalliviikko.
Keskiviikkona olin kotona isän luona ja sen jälkeen Tammikodissa äitiä katsomassa. Kuinka ollakaan hoidokit istuivat nytkin yhteisessä tilassa ja kanttori laulatti adventti- ja joululauluja sekä laulujen välissä luki adventtiin liittyviä Raamatun tekstejä. - Oli adventtihartauden aika! Pöydissä loistivat kynttilät, lamppuihin oli ripustettu tupsupunatulkkuja. Lopuksi kanttori pyysi ehdottamaan toivelauluja. Pyydettiin laulua aasista ja sen jälkeen kynttilänsytytyslaulua. Niin soivat iloisesti "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" ja "Nyt sytytämme kynttilän" tilaisuuden päätteeksi. Tai... kenties laulut vielä jatkuivat. Jouduin vaan tuossa vaiheessa lähtemään pois. Äiti jäi rauhallisena ja hyväntuulisena istumaan pöytään. Nyökkäili minulle, kun vilkutin hänelle ennen kuin hävisin nurkan taakse.
Äidin jalka ei ole vieläkään parantunut. Lisäksi virtsatietulehdukset ovat toistuneet ja isä on joutunut käymään useamman kerran äidin kanssa päivystyksessä sen tähden. Niillä reissuilla on aina vaihdettu katetri. Niin kävi itsenäisyyspäivän iltanakin. Ja äidille määrättiin (kuinkahan mones?) antibioottikuuri. Kotihoitajat lupasivat vihdoin viedä tulehduksen estolääkityspyynnön kotisairaanhoitajan hoidettavaksi.
Lauantaina 11.12. äidin vointi oli muuten hyvä, mutta jalka oli turvoksissa ja punoittikin. Kirjoitin kotihoitovihkoon pyynnön, että kotihoitajat kertoisivat jalankin tilanteesta sairaanhoitajalle, joka pitää yhteyttä lääkäriin. - Ja asiat ovat hoituneet! Äiti on parhaillaan Tammikodissa intervallihoidossa tämän viikon. Tiistaina oli lääkäri käynyt ja kirjoittanut reseptin estolääkityksestä sekä tutkinut jalkaa. Jalan tähden oli myös otettu verikokeet. Niiden tuloksista ei vielä toissapäivänä tiedetty, kun kävin äitiä katsomassa.
Keskiviikkona 15.12. oli pakko pysähtyä Tammikodin ovelle ennen kuin astuin sisään. Molemmin puolin ulko-ovea roikkuivat ihmeellisen näköiset tulet. Liekit nousivat ikään kuin padoista ja niitä verhosivat valkeat hunnut. Virtuaalitulet! En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia. Turvallisuuden tähden ovat hyvin paikallaan juuri tällaisissa tiloissa.
Päästyäni sisään tulvahtivat vastaani lapsuusajoilta tutut joululaulut. Väki istui juhlapöydissä - oli jouluaterian hetki! Vaikka tulin ihan eri aikaan kuin tavallisesti, tulin jälleen keskelle juhlaa!
Hoitaja oli juuri tuomassa äidille tarjottimella ruokaa. Niin sain istua syöttämään äidille porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot, rosollit, kotijuustot, lihapullat... ja jälkiruoaksi luumukiisselin kermavaahtoineen. Ruokailu kestikin vielä tavallista pidempään. Pääruoan ja jälkiruoan välissä jouduin käymään pikimin lämmittämässä autoa, ettei pikkukaverini olisi paleltunut odottaessaan.
Nautin suunnattomasti Tammikodin aina ystävällisestä ja kodikkaasta hengestä. Mieli on varmaan ihan jokaisella "niin hyvä, lämmin, hellä" kuin joululaulussa sanotaan. Kiitos tunnelmasta henkilökunnalle! Hoitajat huomioivat kaikki talossa olevat, niin hoidokit kuin vierailijatkin, tavalla joka ilahduttaa ja lämmittää...
Keskiviikkona olin kotona isän luona ja sen jälkeen Tammikodissa äitiä katsomassa. Kuinka ollakaan hoidokit istuivat nytkin yhteisessä tilassa ja kanttori laulatti adventti- ja joululauluja sekä laulujen välissä luki adventtiin liittyviä Raamatun tekstejä. - Oli adventtihartauden aika! Pöydissä loistivat kynttilät, lamppuihin oli ripustettu tupsupunatulkkuja. Lopuksi kanttori pyysi ehdottamaan toivelauluja. Pyydettiin laulua aasista ja sen jälkeen kynttilänsytytyslaulua. Niin soivat iloisesti "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" ja "Nyt sytytämme kynttilän" tilaisuuden päätteeksi. Tai... kenties laulut vielä jatkuivat. Jouduin vaan tuossa vaiheessa lähtemään pois. Äiti jäi rauhallisena ja hyväntuulisena istumaan pöytään. Nyökkäili minulle, kun vilkutin hänelle ennen kuin hävisin nurkan taakse.
Äidin jalka ei ole vieläkään parantunut. Lisäksi virtsatietulehdukset ovat toistuneet ja isä on joutunut käymään useamman kerran äidin kanssa päivystyksessä sen tähden. Niillä reissuilla on aina vaihdettu katetri. Niin kävi itsenäisyyspäivän iltanakin. Ja äidille määrättiin (kuinkahan mones?) antibioottikuuri. Kotihoitajat lupasivat vihdoin viedä tulehduksen estolääkityspyynnön kotisairaanhoitajan hoidettavaksi.
Lauantaina 11.12. äidin vointi oli muuten hyvä, mutta jalka oli turvoksissa ja punoittikin. Kirjoitin kotihoitovihkoon pyynnön, että kotihoitajat kertoisivat jalankin tilanteesta sairaanhoitajalle, joka pitää yhteyttä lääkäriin. - Ja asiat ovat hoituneet! Äiti on parhaillaan Tammikodissa intervallihoidossa tämän viikon. Tiistaina oli lääkäri käynyt ja kirjoittanut reseptin estolääkityksestä sekä tutkinut jalkaa. Jalan tähden oli myös otettu verikokeet. Niiden tuloksista ei vielä toissapäivänä tiedetty, kun kävin äitiä katsomassa.
Keskiviikkona 15.12. oli pakko pysähtyä Tammikodin ovelle ennen kuin astuin sisään. Molemmin puolin ulko-ovea roikkuivat ihmeellisen näköiset tulet. Liekit nousivat ikään kuin padoista ja niitä verhosivat valkeat hunnut. Virtuaalitulet! En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia. Turvallisuuden tähden ovat hyvin paikallaan juuri tällaisissa tiloissa.
Päästyäni sisään tulvahtivat vastaani lapsuusajoilta tutut joululaulut. Väki istui juhlapöydissä - oli jouluaterian hetki! Vaikka tulin ihan eri aikaan kuin tavallisesti, tulin jälleen keskelle juhlaa!
Hoitaja oli juuri tuomassa äidille tarjottimella ruokaa. Niin sain istua syöttämään äidille porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot, rosollit, kotijuustot, lihapullat... ja jälkiruoaksi luumukiisselin kermavaahtoineen. Ruokailu kestikin vielä tavallista pidempään. Pääruoan ja jälkiruoan välissä jouduin käymään pikimin lämmittämässä autoa, ettei pikkukaverini olisi paleltunut odottaessaan.
Nautin suunnattomasti Tammikodin aina ystävällisestä ja kodikkaasta hengestä. Mieli on varmaan ihan jokaisella "niin hyvä, lämmin, hellä" kuin joululaulussa sanotaan. Kiitos tunnelmasta henkilökunnalle! Hoitajat huomioivat kaikki talossa olevat, niin hoidokit kuin vierailijatkin, tavalla joka ilahduttaa ja lämmittää...
torstai 18. marraskuuta 2010
Juhlahetket jatkuivat, mutta äiti joutui sairaalaan tutkimuksiin
Pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina isä sekä siskoni miehensä kanssa vierailivat meillä. Hyvin harvoin tapaamme näin yhdessä, koska viikonloppuisin yleensä toinen meistä on lauantaina vanhempiemme luona, toinen sunnuntaina. Ja sitten viikonvaihde onkin jo ohi. Intervalliviikkojen sunnuntaisin taas isä useimmiten käy jomman kumman luona. Äidin ja isän tasavuosisyntymäpäivinä sentään olemme yrittäneet järjestää niin , että olemme molemmat yhdessä kotona. - Oli siis harvinainen juhlapäivä!
Isänpäiväsunnuntaina olin vanhempieni luona. Heti keittiöön astuttuani huomasin, että piirongin päällä oli samanlainen isänpäiväkortti Pappalle kuin olin itsekin tuomassa. Niin kävi viime vuonnakin: olimme molemmat "tytöt" valinneet isälle onnitteluiksi samanlaiset Mauri Kunnaksen piirtämät kortit!
Äitiä emme saaneet tuoda pöydän viereen isänpäiväkahvillekaan, vaan kun olimme isän kanssa kahvitelleet, veimme äidille kakkukahvit sänkyyn. Äidin jalka oli perjantaista asti ollut "kovin kipiä", niin kuin Petri oli kotihoitovihkoon kirjoittanut. Äidin suosikkihoitaja Petri oli jo perjantaina pesutouhuissa huomannut, että äidin oikeaan jalkaan sattui. Tuo jalka on pitkään ollut nilkasta turvonnut, mutta viime perjantai-iltapäivänä se oli paksu polveen asti.
Lauantaina siskoni sanoi äidin valittaneen kovin, kun hänet nostettiin pyörätuoliin ja myös istuessa. Ruokakaan ei ollut maistunut. Petri oli käynyt äitiä hoitamassa myös lauantai-iltana ja arvellut, että kipu johtuisi lonkasta. Oli epäillyt, että siinä olisi murtuma. Sunnuntaiaamuna Petrin taas käydessä jalka oli turvoksissa kokonaan, reidestäkin. Alettiin pelätä tukosta jalassa. Äitiä ei enää nostettu pyörätuoliin. Aamupuuron Petri oli syöttänyt sängyssä eikä päivävaatteita vaihdettu, ettei jalkaa rasitettaisi.
Kun sunnuntaina päivällä olin laittamassa ruokaa pöytään, Petri soitti isälle ja kysyi, miltä äidin olo vaikuttaa. Tuntuu hienolta, että kotihoitaja huolehtii näin hyvin hoidokeistaan! - Äiti ei valittanut jalkaa, kun emme nostaneet häntä pyörätuoliin. Nostimme vain sängyn pääpuolta niin, että saimme syötettyä äidille päiväruoan. Äiti söi ja joi ihan hyvin. Kovin yskäinen hän oli. Hengitys kuului rohisevan.
Maanantaina kotihoito otti yhteyttä kotisairaanhoitajaan , joka lupasi tulla lääkärin kanssa tiistaina katsomaan äitiä kotiin. Lääkäri kirjoitti lähetteen tutkimuksiin sairaalaan, jonne isä veikin äidin heti tiistai-iltapäivänä. Äidin ja isän oltua poliklinikalla kolme tuntia, kerrottiin että äiti joutuu jäämään sairaalaan tutkimuksia varten.
Soitettuani keskiviikkoaamuna sairaalaan lähdin kotiin laittamaan isälle ruokaa ja katsomaan äitiä. Kun ehdimme äidin luo, hoitaja oli juuri juottamassa häntä. Äiti oli rauhallisen oloinen. Oli tehty ultraäänitutkimus . Jalassa ei nyt ollut tukosta. Vanhan (yli kymmenen vuotta sitten olleen) tukoksen jäljet näkyivät nilkassa. Suonet ovat kuitenkin ahtaat. Tutkimuksia siis jatkettiin vielä. Äidille oli laitettu tippa riittävän nesteen saannin varmistamiseksi. Lisäksi oli otettu keuhkoista röntgenkuva. Tulosta ei vielä tiedetty.
Kävin äidin luona uudelleen lähdettyäni kohti omaa kotia. Äiti oli jo väsähtänyt. Silmät painuivat välillä kiinni kesken juttelumme. Hän jaksoi kuitenkin nostaa päätään ja nyökätä, kun ovelta vilkutin hänelle. - Huomenna hän pääsee kotiin. Silloin saamme tietää, löytyikö syy jalan kipeytymiseen ja mitä näkyi keuhkojen röntgenkuvissa...
Isänpäiväsunnuntaina olin vanhempieni luona. Heti keittiöön astuttuani huomasin, että piirongin päällä oli samanlainen isänpäiväkortti Pappalle kuin olin itsekin tuomassa. Niin kävi viime vuonnakin: olimme molemmat "tytöt" valinneet isälle onnitteluiksi samanlaiset Mauri Kunnaksen piirtämät kortit!
Äitiä emme saaneet tuoda pöydän viereen isänpäiväkahvillekaan, vaan kun olimme isän kanssa kahvitelleet, veimme äidille kakkukahvit sänkyyn. Äidin jalka oli perjantaista asti ollut "kovin kipiä", niin kuin Petri oli kotihoitovihkoon kirjoittanut. Äidin suosikkihoitaja Petri oli jo perjantaina pesutouhuissa huomannut, että äidin oikeaan jalkaan sattui. Tuo jalka on pitkään ollut nilkasta turvonnut, mutta viime perjantai-iltapäivänä se oli paksu polveen asti.
Lauantaina siskoni sanoi äidin valittaneen kovin, kun hänet nostettiin pyörätuoliin ja myös istuessa. Ruokakaan ei ollut maistunut. Petri oli käynyt äitiä hoitamassa myös lauantai-iltana ja arvellut, että kipu johtuisi lonkasta. Oli epäillyt, että siinä olisi murtuma. Sunnuntaiaamuna Petrin taas käydessä jalka oli turvoksissa kokonaan, reidestäkin. Alettiin pelätä tukosta jalassa. Äitiä ei enää nostettu pyörätuoliin. Aamupuuron Petri oli syöttänyt sängyssä eikä päivävaatteita vaihdettu, ettei jalkaa rasitettaisi.
Kun sunnuntaina päivällä olin laittamassa ruokaa pöytään, Petri soitti isälle ja kysyi, miltä äidin olo vaikuttaa. Tuntuu hienolta, että kotihoitaja huolehtii näin hyvin hoidokeistaan! - Äiti ei valittanut jalkaa, kun emme nostaneet häntä pyörätuoliin. Nostimme vain sängyn pääpuolta niin, että saimme syötettyä äidille päiväruoan. Äiti söi ja joi ihan hyvin. Kovin yskäinen hän oli. Hengitys kuului rohisevan.
Maanantaina kotihoito otti yhteyttä kotisairaanhoitajaan , joka lupasi tulla lääkärin kanssa tiistaina katsomaan äitiä kotiin. Lääkäri kirjoitti lähetteen tutkimuksiin sairaalaan, jonne isä veikin äidin heti tiistai-iltapäivänä. Äidin ja isän oltua poliklinikalla kolme tuntia, kerrottiin että äiti joutuu jäämään sairaalaan tutkimuksia varten.
Soitettuani keskiviikkoaamuna sairaalaan lähdin kotiin laittamaan isälle ruokaa ja katsomaan äitiä. Kun ehdimme äidin luo, hoitaja oli juuri juottamassa häntä. Äiti oli rauhallisen oloinen. Oli tehty ultraäänitutkimus . Jalassa ei nyt ollut tukosta. Vanhan (yli kymmenen vuotta sitten olleen) tukoksen jäljet näkyivät nilkassa. Suonet ovat kuitenkin ahtaat. Tutkimuksia siis jatkettiin vielä. Äidille oli laitettu tippa riittävän nesteen saannin varmistamiseksi. Lisäksi oli otettu keuhkoista röntgenkuva. Tulosta ei vielä tiedetty.
Kävin äidin luona uudelleen lähdettyäni kohti omaa kotia. Äiti oli jo väsähtänyt. Silmät painuivat välillä kiinni kesken juttelumme. Hän jaksoi kuitenkin nostaa päätään ja nyökätä, kun ovelta vilkutin hänelle. - Huomenna hän pääsee kotiin. Silloin saamme tietää, löytyikö syy jalan kipeytymiseen ja mitä näkyi keuhkojen röntgenkuvissa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
