Joulun aikaa kotona

Jouluaaton vietimme oman perheeni kanssa vanhempieni luona. Menin kotiin aamulla yksin valmistelemaan jouluateriaa, miesväki tuli perässä. Menomatkalla poikkesin kirkolle sytyttämään kynttilän isovanhempieni haudalle.

Viime vuoden jouluaaton äiti jaksoi hyvin. Katseli iloisena poikien touhuja eikä olisi millään malttanut mennä illalla sänkyyn. - Nyt äiti väsyi ja oli kärsimätön, vaikka olikin välillä pitkällään lepäämässä. Ehdotin isälle, että olisi annettu äidin levätä rauhassa lahjojen jaon ajan ja viety sitten äidin lahjat makuuhuoneeseen avattavaksi. Isän mielestä oli kuitenkin tärkeää, että äiti oli muiden mukana. - Kesken lahjojen avaamisen jouduimme viemään äidin sänkyyn, kun hän alkoi ihan huutaa väsymystään. Hän rauhoittui heti, kun pääsi makuulle. Tuossa tilanteessa huomasin, miten paljon äidin vointi on vuoden aikana heikentynyt.

Miesväki lähti omaan kotiin jo alkuillalla. Minä jäin vielä tiskaamaan, syöttämään äidille iltapuuron ja laittamaan hänet yökuntoon. Päästyäni oman kotini kotikadulle edessäni aukesi yllättäen sunnattoman kaunis näky. Meidän kulmakunta on ollut koko syksyn pimeänä ilman katuvaloja lähikadun tietöiden tähden. Nyt katu oli valaistu jäälyhdyin. Kummallakin puolella katua jokaisen talon kohdalla oli useita lyhtyjä, joissa paloivat joulunpunaiset kynttilät. Kävelin vielä iltamyöhällä jäälyhtykujaa pitkin kotikatumme kauneutta ihaillen. Joulupäivänä kuulin, että lyhdyt oli tehnyt ja sytyttänyt naapurimme nuori isäntä kaverinsa kanssa, joka asuu kadun toisessa päässä. Hieno joululahja meille muille! Lyhdyt valaisivat vielä joulupäiväaamuna, sammuivat päivän mittaan, mutta iltapäivän hämärissä ympäristötaideteoksen tekijät sytyttivät niihin uudet kynttilät.

Joulupäivänä oli siskoni miehensä ja poikansa perheen kanssa vanhempieni luona. Äiti oli silloin
ollut hyväntuulinen. Myös sunnuntaina, tapaninpäivänä, kun olin yksin käymässä kotona, äiti oli rauhallinen. Silloin oli sakea lumipyry ja keli aamulla kehno. Lähdinkin ajelemaan takaisin omaan kotiin jo, kun olimme syöneet ja olin saanut tiskattua ja keitettyä iltapuuron seuraavaksi viikoksi. Niin ehdin omaan kotiin ennen pilkkopimeää.

Heti maanantaiaamupäivällä isä soitti ja kysyi, voisinko tulla viemään äitiä röntgeniin. Oli ilmoitettu, että äidin ollessa sairaalassa marraskuussa jalan tutkimusten tähden hänellä oli ollut huonetoverina tuberkuloosipotilas. Nyt täytyi varmistaa, ettei äiti ollut saanut tartuntaa. (Ensin tuntui ihan mahdottomalta, että nykyaikana voi tulla eteen vielä tällainenkin tilanne!) Kävimme äidin kanssa röntgenissä keskiviikkona. Silloinkin oli monin paikoin tuiskannut teille kinoksia. Kun väistin kotitiellä kelkkailijaa, autoni meinasi vetää väkisin poikittain palatessani takaisin ajourille. Samoin invataksi oli jäänyt kiinni kinokseen edellisen kyyditettävän luota lähtiessään, niin että saimme odotella sitä arvioitua pidempään. Isä soitti sairaalaan ja selvisi, että kunhan ehdimme sinne ennen kolmea iltapäivällä, äiti pääsee kuviin. - Kun puimme äidille ulkovaatteita reissua varten, taksikuski muistutti, että laitetaan vielä filtti äidin jalkojen suojaksi, koska taksi on aina lähtiessä kylmä. Taas oli mukava huomata, miten hyvin autoilijakin huolehtii kuljetettavistaan!

Taksikuski myös vei äidin pyörätuolilla autoon. Minä vain hyppäsin sivuovesta sisään äitiä vastaan. Isä tuli perässä omalla autolla. Hän kävi samalla kaupassa. Äiti oli niin matkat kuin röntgenissäolonkin rauhallinen. Kuvat otettiin äidin istuessa pyörätuolissa. Kun takaisin tultuamme saimme laitettua äidin sänkyyn, hän nukahti heti. Autonkuljettaja jäi isän kanssa joulukahville. Kahvipöydän katettuani ja kahvit kaadettuani lähdin takaisin omaan kotiin, koska kääpiövillakoirani odotteli siellä yksin. Nätisti se oli ollut, vaikka iltapäivälenkille pääsy venyikin myöhäiseen.

Uudenvuodenpäivänä siskoni oli kotona. Menomatka sinne oli ollut auraamattomien teiden takia hankala. Äiti oli ollut levoton eikä ruokakaan ollut maistunut normaalisti. Syykin selvisi myöhemmin. Katetri oli taas tukossa. Isä oli seuraillut tilannetta illan. Koska äiti oli jatkuvasti valittanut, isä oli soittanut kahdeltatoista yöllä kotihoidon yöpartiolle. Hoitajat olivat tulleet yhden aikaan ja saaneet katetrin toimimaan. Äiti ja isä olivat päässeet nukkumaan vasta kahdelta yöllä. Niinpä isä lepäsi makuuhuoneessa äidin vieressä, kun sunnuntaiaamuna pikkukaverini kanssa ehdin heidän luokseen. Kuuntelivat radiosta jumalanpalvelusta.

Äiti oli koko sunnuntaipäivän rauhallinen poikkeuksellisesta yöstä huolimatta. Isä sen sijaan valitteli selkäänsä. Kertoi, ettei uudenvuodenaattoaamuna meinannut päästä ylös sängystä selkäkivun takia. Kipu oli tuntunut jo parina päivänä aikaisemmin lievempänä ja tuntui onneksi eilen olevan menossa ohi. Mietimme, voisiko selkä olla rasittunut tai jotenkin loukkaantunut jatkuvasta lämmityspuiden pilkkomisesta ja kantamisesta. Isä oli sitä mieltä, ettei se johdu ainakaan siitä, että hän on viime aikoina istunut aika paljon traktorissa teitä lingotessaan. - Sanotaan, että stressikin voi aiheuttaa selkäkipua...

Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen...

Sairaalatutkimuksista huolimatta ei selvinnyt, mikä äidin jalkaa vaivaa. Keuhkokuvien tuloksista emme saaneet mitään tietoa. Varmaan olisi kerrottu, jos olisi löytynyt jotain poikkeavaa. Käydessäni kotona sunnuntaina 21.11. jalka näytti olevan parempi. Koska tiedettiin, ettei jalassa ole ainakaan tukosta, äitikin pääsi taas pöydän viereen syömään. Maanantaina 22.11. alkoi jälleen intervalliviikko.

Keskiviikkona olin kotona isän luona ja sen jälkeen Tammikodissa äitiä katsomassa. Kuinka ollakaan hoidokit istuivat nytkin yhteisessä tilassa ja kanttori laulatti adventti- ja joululauluja sekä laulujen välissä luki adventtiin liittyviä Raamatun tekstejä. - Oli adventtihartauden aika! Pöydissä loistivat kynttilät, lamppuihin oli ripustettu tupsupunatulkkuja. Lopuksi kanttori pyysi ehdottamaan toivelauluja. Pyydettiin laulua aasista ja sen jälkeen kynttilänsytytyslaulua. Niin soivat iloisesti "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" ja "Nyt sytytämme kynttilän" tilaisuuden päätteeksi. Tai... kenties laulut vielä jatkuivat. Jouduin vaan tuossa vaiheessa lähtemään pois. Äiti jäi rauhallisena ja hyväntuulisena istumaan pöytään. Nyökkäili minulle, kun vilkutin hänelle ennen kuin hävisin nurkan taakse.

Äidin jalka ei ole vieläkään parantunut. Lisäksi virtsatietulehdukset ovat toistuneet ja isä on joutunut käymään useamman kerran äidin kanssa päivystyksessä sen tähden. Niillä reissuilla on aina vaihdettu katetri. Niin kävi itsenäisyyspäivän iltanakin. Ja äidille määrättiin (kuinkahan mones?) antibioottikuuri. Kotihoitajat lupasivat vihdoin viedä tulehduksen estolääkityspyynnön kotisairaanhoitajan hoidettavaksi.

Lauantaina 11.12. äidin vointi oli muuten hyvä, mutta jalka oli turvoksissa ja punoittikin. Kirjoitin kotihoitovihkoon pyynnön, että kotihoitajat kertoisivat jalankin tilanteesta sairaanhoitajalle, joka pitää yhteyttä lääkäriin. - Ja asiat ovat hoituneet! Äiti on parhaillaan Tammikodissa intervallihoidossa tämän viikon. Tiistaina oli lääkäri käynyt ja kirjoittanut reseptin estolääkityksestä sekä tutkinut jalkaa. Jalan tähden oli myös otettu verikokeet. Niiden tuloksista ei vielä toissapäivänä tiedetty, kun kävin äitiä katsomassa.

Keskiviikkona 15.12. oli pakko pysähtyä Tammikodin ovelle ennen kuin astuin sisään. Molemmin puolin ulko-ovea roikkuivat ihmeellisen näköiset tulet. Liekit nousivat ikään kuin padoista ja niitä verhosivat valkeat hunnut. Virtuaalitulet! En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia. Turvallisuuden tähden ovat hyvin paikallaan juuri tällaisissa tiloissa.

Päästyäni sisään tulvahtivat vastaani lapsuusajoilta tutut joululaulut. Väki istui juhlapöydissä - oli jouluaterian hetki! Vaikka tulin ihan eri aikaan kuin tavallisesti, tulin jälleen keskelle juhlaa!
Hoitaja oli juuri tuomassa äidille tarjottimella ruokaa. Niin sain istua syöttämään äidille porkkana-, lanttu- ja perunalaatikot, rosollit, kotijuustot, lihapullat... ja jälkiruoaksi luumukiisselin kermavaahtoineen. Ruokailu kestikin vielä tavallista pidempään. Pääruoan ja jälkiruoan välissä jouduin käymään pikimin lämmittämässä autoa, ettei pikkukaverini olisi paleltunut odottaessaan.

Nautin suunnattomasti Tammikodin aina ystävällisestä ja kodikkaasta hengestä. Mieli on varmaan ihan jokaisella "niin hyvä, lämmin, hellä" kuin joululaulussa sanotaan. Kiitos tunnelmasta henkilökunnalle! Hoitajat huomioivat kaikki talossa olevat, niin hoidokit kuin vierailijatkin, tavalla joka ilahduttaa ja lämmittää...

Juhlahetket jatkuivat, mutta äiti joutui sairaalaan tutkimuksiin

Pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina isä sekä siskoni miehensä kanssa vierailivat meillä. Hyvin harvoin tapaamme näin yhdessä, koska viikonloppuisin yleensä toinen meistä on lauantaina vanhempiemme luona, toinen sunnuntaina. Ja sitten viikonvaihde onkin jo ohi. Intervalliviikkojen sunnuntaisin taas isä useimmiten käy jomman kumman luona. Äidin ja isän tasavuosisyntymäpäivinä sentään olemme yrittäneet järjestää niin , että olemme molemmat yhdessä kotona. - Oli siis harvinainen juhlapäivä!

Isänpäiväsunnuntaina olin vanhempieni luona. Heti keittiöön astuttuani huomasin, että piirongin päällä oli samanlainen isänpäiväkortti Pappalle kuin olin itsekin tuomassa. Niin kävi viime vuonnakin: olimme molemmat "tytöt" valinneet isälle onnitteluiksi samanlaiset Mauri Kunnaksen piirtämät kortit!

Äitiä emme saaneet tuoda pöydän viereen isänpäiväkahvillekaan, vaan kun olimme isän kanssa kahvitelleet, veimme äidille kakkukahvit sänkyyn. Äidin jalka oli perjantaista asti ollut "kovin kipiä", niin kuin Petri oli kotihoitovihkoon kirjoittanut. Äidin suosikkihoitaja Petri oli jo perjantaina pesutouhuissa huomannut, että äidin oikeaan jalkaan sattui. Tuo jalka on pitkään ollut nilkasta turvonnut, mutta viime perjantai-iltapäivänä se oli paksu polveen asti.

Lauantaina siskoni sanoi äidin valittaneen kovin, kun hänet nostettiin pyörätuoliin ja myös istuessa. Ruokakaan ei ollut maistunut. Petri oli käynyt äitiä hoitamassa myös lauantai-iltana ja arvellut, että kipu johtuisi lonkasta. Oli epäillyt, että siinä olisi murtuma. Sunnuntaiaamuna Petrin taas käydessä jalka oli turvoksissa kokonaan, reidestäkin. Alettiin pelätä tukosta jalassa. Äitiä ei enää nostettu pyörätuoliin. Aamupuuron Petri oli syöttänyt sängyssä eikä päivävaatteita vaihdettu, ettei jalkaa rasitettaisi.

Kun sunnuntaina päivällä olin laittamassa ruokaa pöytään, Petri soitti isälle ja kysyi, miltä äidin olo vaikuttaa. Tuntuu hienolta, että kotihoitaja huolehtii näin hyvin hoidokeistaan! - Äiti ei valittanut jalkaa, kun emme nostaneet häntä pyörätuoliin. Nostimme vain sängyn pääpuolta niin, että saimme syötettyä äidille päiväruoan. Äiti söi ja joi ihan hyvin. Kovin yskäinen hän oli. Hengitys kuului rohisevan.

Maanantaina kotihoito otti yhteyttä kotisairaanhoitajaan , joka lupasi tulla lääkärin kanssa tiistaina katsomaan äitiä kotiin. Lääkäri kirjoitti lähetteen tutkimuksiin sairaalaan, jonne isä veikin äidin heti tiistai-iltapäivänä. Äidin ja isän oltua poliklinikalla kolme tuntia, kerrottiin että äiti joutuu jäämään sairaalaan tutkimuksia varten.

Soitettuani keskiviikkoaamuna sairaalaan lähdin kotiin laittamaan isälle ruokaa ja katsomaan äitiä. Kun ehdimme äidin luo, hoitaja oli juuri juottamassa häntä. Äiti oli rauhallisen oloinen. Oli tehty ultraäänitutkimus . Jalassa ei nyt ollut tukosta. Vanhan (yli kymmenen vuotta sitten olleen) tukoksen jäljet näkyivät nilkassa. Suonet ovat kuitenkin ahtaat. Tutkimuksia siis jatkettiin vielä. Äidille oli laitettu tippa riittävän nesteen saannin varmistamiseksi. Lisäksi oli otettu keuhkoista röntgenkuva. Tulosta ei vielä tiedetty.

Kävin äidin luona uudelleen lähdettyäni kohti omaa kotia. Äiti oli jo väsähtänyt. Silmät painuivat välillä kiinni kesken juttelumme. Hän jaksoi kuitenkin nostaa päätään ja nyökätä, kun ovelta vilkutin hänelle. - Huomenna hän pääsee kotiin. Silloin saamme tietää, löytyikö syy jalan kipeytymiseen ja mitä näkyi keuhkojen röntgenkuvissa...

Juhlahetkiä

Lauantaina 30.10. olin juuri saapumassa ruokakauppaan matkalla vanhempieni luo, kun serkkuni soitti kysyäkseen äidin vointia. Pyysin häntä tulemaan iltapäivällä äitiä katsomaan. Niin hän tulikin! Isä oli iloinen, kun sai hauskaa juttuseuraa ja äitikin näytti virkistyvän kuunnellessaan kahvipöydässä toisten puheita.

Seuraavan viikon maanantaina äidillä alkoi taas intervalliviikko Tammikodissa. Kävin keskiviikkona siivoilemassa kotona ja omaan kotiin lähtiessäni kiersin äidin luona. Kun astuin Tammikodin ovesta sisään, huomasin heti, että oli alkamassa joku yhteinen tilaisuus. Ruokailutilassa oli hoidokeita istumassa pyörätuoleissa ja toisia tavallisilla tuoleilla pöytien ääressä. Hoitaja käänteli juuri äidin pyörätuolia niin että hän näkisi hyvin, mitä tapahtuu. Riensin äidin luo vauhdilla samalla nyökkäillen muille lähellä oleville hyvänpäivän. Riisuin sateen kasteleman anorakkini ja huomasin lenkkareidenikin olevan kurassa.

Kääntyessäni katsomaan toiseen suuntaan näin papin, joka seisoi juhlavassa virka-asussaan valmiina virsikirja kädessään. Hänen takanaan pikkupöydällä paloi kynttilä, kaunis kukkakimppu loisti maljakossa ja vieressä oli ehtoollispikarit sekä liinalla peitetyt viinimalja ja ehtoollisleipälautanen. Seinällä olevalla ilmoitustaululla muistutettiin, että keskiviikkona 3.11. vietetään ehtoollishartautta. - Häpesin. Olinhan rynnännyt kuin tuulispää hartaana odottavan juhlaväen keskelle.

Soittimen takana oli tyhjä paikka. Hetken kuluttua pappi alkoi selittämään, että kanttori on kyllä tulossa. Ulkona vihmova sade nyt viivästyttää hänen pääsyään perille. Äitiä vastapäätä istunut mies ehdotti, että laulettaisiin vaan jo ilmoitettu alkuvirsi, kun se oli niin tuttukin, että se osataan ilman säestystä. Pappi suostui ajatukseen. Otin pöydällä vapaana olevan virsikirjan, etsin virren ja ojensin kirjaa äidille. Ja äiti tarttui tottuneesti kirjan kulmasta kiinni! Kun näytin hänelle, missä kohtaa virttä oltiin menossa, äiti katsoi minua totisena ja sanoi:"En mää osaa."

Vielä pari vuotta sitten äiti lauloi mielellään kotona erään lähihoitajan kanssa tuttuja lauluja. Isä aina ihmetteli, miten hyvin äiti vielä muisti sanatkin, sävelestä puhumattakaan. Myös hoitaja oli äänialaltaan altto niin kuin äitikin ja isä kertoi heidän ääniensä sopineen hyvin yhteen. - Nyt äiti selvästi nautti, kun sai olla yhdessä toisten kanssa ja ainakin kuunnella laulua.

Virren päätyttyä kanttorikin ehti paikalle. Pappi puhui lyhyesti pyhäinpäivästä, jota vietettiin seuraavana lauantaina. Äiti kuunteli rauhallisesti, kääntyi välillä katsomaan minua ja hymyili. Laulettiin taas. Ja kaikki oli äidille niin tuttua...

Pappi lähti avustajan kanssa jakamaan ehtoollista. Kun hän tuli äidin kohdalle, äiti otti leivän ja viinin vastaan hyvin luontevasti ja nyökkäsikin vielä papille ikään kuin kiittäen. Kun ruokailutilassa olleet olivat saaneet ehtoollisen, pappi jatkoi sen jakamista sänkypotilaille heidän huoneissaan. Kanttori soitti koko ajan virsisävelmiä. Tunnelma oli harras ja samalla hyvin levollinen. Luettiin vielä yhteen ääneen Isä meidän -rukous. Pappi siunasi juhlaväen Herran siunauksella ja kanttori ehdotti loppuvirreksi Päivä vain ja hetki kerrallansa. Hartauden päätteeksi tarjottiin mustikkapullakahvit.

Tunsin suurta iloa siitä, että äiti sai kokea tämän ehtoollishartauden!

Kahvin aikaan äiti selvästi alkoi väsyä ja veinkin hänet omaan huoneeseensa, jonne heti ilmaantui kaksi hoitajaa nostamaan häntä sänkyyn. Toivottelin äidille hyvää viikon jatkoa.
Äidillä on muuten Tammikodissa erinomaisen hyvä pyörätuoli. Siinä on korkea selkänoja, istuma-asentoa saa säädettyä myös lepoasentoon ja se on niin ihanan pehmeä. Hyvillä mielin lähdin ajelemaan omaan kotiin. Pikkukaverinikin oli autossa ihan rauhallisena, vaikka olikin odotellut takaisin tuloani yli tunnin...

Paljon, paljon juomista - ja harjalintu!

Sumuinen oli viime sunnuntaiaamu, kun ajelin koirakaverini kanssa vanhempieni luo. Äitikin oli uninen. Jouduttiin herättämään syömään ja herättämään taas kahville. Väsymystä lisäsi varmaan antibioottikuuri, joka äidillä jälleen on virtsatietulehdukseen. Viime viikolla kotona katetriletku alkoi olla sakkainen ja kun pussiin ei enää tullut mitään, isä kävi (monennenkohan kerran) päivystyksessä äidin kanssa. Äiti oli ollut koko ajan ihan rauhallinen ja selvästi ymmärtänyt, mistä on kyse.

Kotona on puhuttu paljon juomisen tärkeydestä tulehdusten estämiseksi. Äiti on ottanut puheista hyvin vaarin. Niin ruoan kuin kahvinkin aikaan hän joi useamman lasillisen maitoa ja mehua - ja aina kun lasi tuli tyhjäksi hymyili iloisesti. Hän tietää, että me toiset olemme tyytyväisiä, kun hän itse huolehtii juomisestaan.

Hauskan yllätyksen päivään toi harjalintu. Katselin keittiön ikkunan takana olevan lintulaudan kuhinaa: talitiaisia, sinitiaisia, varpusia... Sitten katseeni osui maahan. "Ja mikä toi on? Ihan kuin joku tropiikin lintu!" oli ensimmäinen ajatukseni. Vinkkasin hiljaa isänkin katsomaan. Outo oli ilmestys molemmille. Hetken pähkäiltyäni jostain muistin kätköistä välähti: harjalintu! En ollut moista ennen luonnossa nähnyt, kirjoissa kylläkin. Hain isän vanhan Valittujen Palojen Lintukirjan ja etsin siitä harjalinnun. Kyllä, se se oli!

Lintu tepasteli ihan rauhassa lintulaudan alla ja söi ilmeisesti maahan pudonneita jyviä. Jatkoi siitä matkaa eteenpäin talon seinän viertä koko ajan maata nokkien. Isä otti siitä kuvia. Sitten kääpiövillakoirakin tuli ikkunan viereen ihmettelemään, mitä merkillistä siellä on. Oudon siivekkään huomattuaan se haukahti kovalla kimeällä äänellään. Sitä lintu pelästyi ja lähti lentoon. Harjalinnun lentokin oli kovin erikoisen näköistä. Se piti siivet koko ajan levällään ja ikään kuin leijaili eteenpäin.

Lähtiessäni kerroin äidille, että tulen taas katsomaan. Äiti nosti päänsä tyynyltä kysyen:"Tänne?" Sain vastata, että kyllä, tänne. Äiti taisi muistaa, että viimeksi kävin häntä katsomassa Tammikodissa...

Intervalliviikon reissu

Kävin viime lauantaina kotona intervalliviikon huoltoreissulla: ruokakaupassa käynti, lakanoiden pesu, sänkyvaatteiden tuuletus, pölyjen pyyhkiminen (isä oli jo imuroinut), ruokailu ja iltapäiväkahvit. Verannan ikkunan alla kukkivat vielä neilikat ja toissavuotinen äitienpäiväruusu huolimatta jo olleista pakkasöistä.

Omaan kotiin tulomatkalla kiersin Tammikodin kautta. Hoitaja oli juuri syöttämässä äidille ohrapuuroa oleskelu- ja ruokailutilassa. Tunnelma oli rauhallinen. Jotkut hoidokit söivät itse. Kaksi hoitajaa syöttivät heitä, joilta ei syöminen itsekseen enää onnistu. Sänkypotilaat odottivat omissa huoneissaan.

Äidin ilme muuttui mielestäni pettyneeksi, kun hän huomasi minut. Ajattelin, että hän odotti isän tulevan katsomaan. Hän söi kuitenkin puuronsa loppuun. Istuuduin äidin viereen juttelemaan. Äiti katsoi suoraan silmiini ja kertoili asioitaan, joista joitain ymmärsin, toisista en saanut selvää. Vähitellen äiti alkoi vaikuttaa kärsimättömältä. Kysyin, haluaisiko hän lepäämään. Äiti nyökkäsi ja vastasi: "Juu." Hoitajat olivat jo lähteneet syöttämään huoneissa olevia. Odottelin, kunnes toinen hoitajista tuli ruokailuhuoneeseen. Hän lähti avukseni viemään äitiä sänkyyn. Pitkäkseen päästyään äiti huokaisi ja painoi silmät kiinni. Hän oli väsynyt istuttuaan pitkään. Halatessani häntä lupasin, että isä tulee seuraavana päivänä jo aamupäivällä äidin luo. Isä oli menossa sunnuntaina siskolleni ja Tammikoti onkin sopivasti matkan varrella.

Jälleen tuntui hyvältä nähdä hoitajien lämmin suhtautuminen hoidettaviin. Saisipa kaikki hoitoa tarvitsevat muuallakin samanlaisen kohtelun...

Tammikodissa

Äiti on parhaillaan kolmatta kertaa Tammikodissa intervallijaksolla. Hän on ollut siellä iloinen, juttelevainen ja hyväntuulinen. Myös eilen illalla isän käydessä katsomassa oli ollut kovin nauravainen ja hauskalla tuulella, vaikka olikin vaihdettu huoneeseen, jossa tällä hetkellä ei ollut muita. Syynä vaihtoon oli ollut, että edellisiltana huonekaveri oli suuttunut, kun äiti oli "pitänyt ääntä", vaikka hän olisi nukkunut. Äiti juttelee usein hiljaa itsekseenkin. Toisaalta hän taas häiriintyy kovasta äänestä, jos huoneessa on esim. muilla vieraita. Hän kurtistaa silloin otsaansa ja puistelee päätään. Vieraat eivät vaan taida ymmärtää äidin eleitä.

Viime intervallijakson aikana (20. - 27.9.) isä kävi meillä sunnuntaina. Hän poikkesi tänne tullessaan Tammikodissa. Äiti olikin ollut tyytyväisenä katselemassa jumalanpalvelusta televisiosta oleskelutilassa yhdessä muiden kanssa. Paluumatkalla poiketessaan isä oli löytänyt äidin taas istumasta muiden seurassa. Tammikodissa näytetään huolehdittavan siitä, ettei kukaan tunne itseään yksinäiseksi. Hoitajat tuntuvat suhtautuvan hoidettaviin kuin perheenjäseniin.

Harmillista on ollut, että viime aikoina äitiä ovat kiusanneet virtsatietulehdukset. Viime viikollakin isä joutui käymään sen tähden äidin kanssa päivystyksessä. Kotihoitajat soittivat sinne etukäteen ja kertoivat tilanteesta. Niinpä äiti otettiin sisään heti, kun ehtivät paikalle. Toistuviin tulehduksiin syynä on ilmeisesti katetri.

Ajellessani viime sunnuntaina vanhempieni luota omaan kotiin ajattelin vanhainkodin ohi mennessäni, istuukohan lippalakkipäinen mies taas yksin käytävän päässä... Käykö kukaan edes taputtamassa olalle tai kysymässä, mitä kuuluu?