Juhlahetket jatkuivat, mutta äiti joutui sairaalaan tutkimuksiin

Pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina isä sekä siskoni miehensä kanssa vierailivat meillä. Hyvin harvoin tapaamme näin yhdessä, koska viikonloppuisin yleensä toinen meistä on lauantaina vanhempiemme luona, toinen sunnuntaina. Ja sitten viikonvaihde onkin jo ohi. Intervalliviikkojen sunnuntaisin taas isä useimmiten käy jomman kumman luona. Äidin ja isän tasavuosisyntymäpäivinä sentään olemme yrittäneet järjestää niin , että olemme molemmat yhdessä kotona. - Oli siis harvinainen juhlapäivä!

Isänpäiväsunnuntaina olin vanhempieni luona. Heti keittiöön astuttuani huomasin, että piirongin päällä oli samanlainen isänpäiväkortti Pappalle kuin olin itsekin tuomassa. Niin kävi viime vuonnakin: olimme molemmat "tytöt" valinneet isälle onnitteluiksi samanlaiset Mauri Kunnaksen piirtämät kortit!

Äitiä emme saaneet tuoda pöydän viereen isänpäiväkahvillekaan, vaan kun olimme isän kanssa kahvitelleet, veimme äidille kakkukahvit sänkyyn. Äidin jalka oli perjantaista asti ollut "kovin kipiä", niin kuin Petri oli kotihoitovihkoon kirjoittanut. Äidin suosikkihoitaja Petri oli jo perjantaina pesutouhuissa huomannut, että äidin oikeaan jalkaan sattui. Tuo jalka on pitkään ollut nilkasta turvonnut, mutta viime perjantai-iltapäivänä se oli paksu polveen asti.

Lauantaina siskoni sanoi äidin valittaneen kovin, kun hänet nostettiin pyörätuoliin ja myös istuessa. Ruokakaan ei ollut maistunut. Petri oli käynyt äitiä hoitamassa myös lauantai-iltana ja arvellut, että kipu johtuisi lonkasta. Oli epäillyt, että siinä olisi murtuma. Sunnuntaiaamuna Petrin taas käydessä jalka oli turvoksissa kokonaan, reidestäkin. Alettiin pelätä tukosta jalassa. Äitiä ei enää nostettu pyörätuoliin. Aamupuuron Petri oli syöttänyt sängyssä eikä päivävaatteita vaihdettu, ettei jalkaa rasitettaisi.

Kun sunnuntaina päivällä olin laittamassa ruokaa pöytään, Petri soitti isälle ja kysyi, miltä äidin olo vaikuttaa. Tuntuu hienolta, että kotihoitaja huolehtii näin hyvin hoidokeistaan! - Äiti ei valittanut jalkaa, kun emme nostaneet häntä pyörätuoliin. Nostimme vain sängyn pääpuolta niin, että saimme syötettyä äidille päiväruoan. Äiti söi ja joi ihan hyvin. Kovin yskäinen hän oli. Hengitys kuului rohisevan.

Maanantaina kotihoito otti yhteyttä kotisairaanhoitajaan , joka lupasi tulla lääkärin kanssa tiistaina katsomaan äitiä kotiin. Lääkäri kirjoitti lähetteen tutkimuksiin sairaalaan, jonne isä veikin äidin heti tiistai-iltapäivänä. Äidin ja isän oltua poliklinikalla kolme tuntia, kerrottiin että äiti joutuu jäämään sairaalaan tutkimuksia varten.

Soitettuani keskiviikkoaamuna sairaalaan lähdin kotiin laittamaan isälle ruokaa ja katsomaan äitiä. Kun ehdimme äidin luo, hoitaja oli juuri juottamassa häntä. Äiti oli rauhallisen oloinen. Oli tehty ultraäänitutkimus . Jalassa ei nyt ollut tukosta. Vanhan (yli kymmenen vuotta sitten olleen) tukoksen jäljet näkyivät nilkassa. Suonet ovat kuitenkin ahtaat. Tutkimuksia siis jatkettiin vielä. Äidille oli laitettu tippa riittävän nesteen saannin varmistamiseksi. Lisäksi oli otettu keuhkoista röntgenkuva. Tulosta ei vielä tiedetty.

Kävin äidin luona uudelleen lähdettyäni kohti omaa kotia. Äiti oli jo väsähtänyt. Silmät painuivat välillä kiinni kesken juttelumme. Hän jaksoi kuitenkin nostaa päätään ja nyökätä, kun ovelta vilkutin hänelle. - Huomenna hän pääsee kotiin. Silloin saamme tietää, löytyikö syy jalan kipeytymiseen ja mitä näkyi keuhkojen röntgenkuvissa...

Juhlahetkiä

Lauantaina 30.10. olin juuri saapumassa ruokakauppaan matkalla vanhempieni luo, kun serkkuni soitti kysyäkseen äidin vointia. Pyysin häntä tulemaan iltapäivällä äitiä katsomaan. Niin hän tulikin! Isä oli iloinen, kun sai hauskaa juttuseuraa ja äitikin näytti virkistyvän kuunnellessaan kahvipöydässä toisten puheita.

Seuraavan viikon maanantaina äidillä alkoi taas intervalliviikko Tammikodissa. Kävin keskiviikkona siivoilemassa kotona ja omaan kotiin lähtiessäni kiersin äidin luona. Kun astuin Tammikodin ovesta sisään, huomasin heti, että oli alkamassa joku yhteinen tilaisuus. Ruokailutilassa oli hoidokeita istumassa pyörätuoleissa ja toisia tavallisilla tuoleilla pöytien ääressä. Hoitaja käänteli juuri äidin pyörätuolia niin että hän näkisi hyvin, mitä tapahtuu. Riensin äidin luo vauhdilla samalla nyökkäillen muille lähellä oleville hyvänpäivän. Riisuin sateen kasteleman anorakkini ja huomasin lenkkareidenikin olevan kurassa.

Kääntyessäni katsomaan toiseen suuntaan näin papin, joka seisoi juhlavassa virka-asussaan valmiina virsikirja kädessään. Hänen takanaan pikkupöydällä paloi kynttilä, kaunis kukkakimppu loisti maljakossa ja vieressä oli ehtoollispikarit sekä liinalla peitetyt viinimalja ja ehtoollisleipälautanen. Seinällä olevalla ilmoitustaululla muistutettiin, että keskiviikkona 3.11. vietetään ehtoollishartautta. - Häpesin. Olinhan rynnännyt kuin tuulispää hartaana odottavan juhlaväen keskelle.

Soittimen takana oli tyhjä paikka. Hetken kuluttua pappi alkoi selittämään, että kanttori on kyllä tulossa. Ulkona vihmova sade nyt viivästyttää hänen pääsyään perille. Äitiä vastapäätä istunut mies ehdotti, että laulettaisiin vaan jo ilmoitettu alkuvirsi, kun se oli niin tuttukin, että se osataan ilman säestystä. Pappi suostui ajatukseen. Otin pöydällä vapaana olevan virsikirjan, etsin virren ja ojensin kirjaa äidille. Ja äiti tarttui tottuneesti kirjan kulmasta kiinni! Kun näytin hänelle, missä kohtaa virttä oltiin menossa, äiti katsoi minua totisena ja sanoi:"En mää osaa."

Vielä pari vuotta sitten äiti lauloi mielellään kotona erään lähihoitajan kanssa tuttuja lauluja. Isä aina ihmetteli, miten hyvin äiti vielä muisti sanatkin, sävelestä puhumattakaan. Myös hoitaja oli äänialaltaan altto niin kuin äitikin ja isä kertoi heidän ääniensä sopineen hyvin yhteen. - Nyt äiti selvästi nautti, kun sai olla yhdessä toisten kanssa ja ainakin kuunnella laulua.

Virren päätyttyä kanttorikin ehti paikalle. Pappi puhui lyhyesti pyhäinpäivästä, jota vietettiin seuraavana lauantaina. Äiti kuunteli rauhallisesti, kääntyi välillä katsomaan minua ja hymyili. Laulettiin taas. Ja kaikki oli äidille niin tuttua...

Pappi lähti avustajan kanssa jakamaan ehtoollista. Kun hän tuli äidin kohdalle, äiti otti leivän ja viinin vastaan hyvin luontevasti ja nyökkäsikin vielä papille ikään kuin kiittäen. Kun ruokailutilassa olleet olivat saaneet ehtoollisen, pappi jatkoi sen jakamista sänkypotilaille heidän huoneissaan. Kanttori soitti koko ajan virsisävelmiä. Tunnelma oli harras ja samalla hyvin levollinen. Luettiin vielä yhteen ääneen Isä meidän -rukous. Pappi siunasi juhlaväen Herran siunauksella ja kanttori ehdotti loppuvirreksi Päivä vain ja hetki kerrallansa. Hartauden päätteeksi tarjottiin mustikkapullakahvit.

Tunsin suurta iloa siitä, että äiti sai kokea tämän ehtoollishartauden!

Kahvin aikaan äiti selvästi alkoi väsyä ja veinkin hänet omaan huoneeseensa, jonne heti ilmaantui kaksi hoitajaa nostamaan häntä sänkyyn. Toivottelin äidille hyvää viikon jatkoa.
Äidillä on muuten Tammikodissa erinomaisen hyvä pyörätuoli. Siinä on korkea selkänoja, istuma-asentoa saa säädettyä myös lepoasentoon ja se on niin ihanan pehmeä. Hyvillä mielin lähdin ajelemaan omaan kotiin. Pikkukaverinikin oli autossa ihan rauhallisena, vaikka olikin odotellut takaisin tuloani yli tunnin...

Paljon, paljon juomista - ja harjalintu!

Sumuinen oli viime sunnuntaiaamu, kun ajelin koirakaverini kanssa vanhempieni luo. Äitikin oli uninen. Jouduttiin herättämään syömään ja herättämään taas kahville. Väsymystä lisäsi varmaan antibioottikuuri, joka äidillä jälleen on virtsatietulehdukseen. Viime viikolla kotona katetriletku alkoi olla sakkainen ja kun pussiin ei enää tullut mitään, isä kävi (monennenkohan kerran) päivystyksessä äidin kanssa. Äiti oli ollut koko ajan ihan rauhallinen ja selvästi ymmärtänyt, mistä on kyse.

Kotona on puhuttu paljon juomisen tärkeydestä tulehdusten estämiseksi. Äiti on ottanut puheista hyvin vaarin. Niin ruoan kuin kahvinkin aikaan hän joi useamman lasillisen maitoa ja mehua - ja aina kun lasi tuli tyhjäksi hymyili iloisesti. Hän tietää, että me toiset olemme tyytyväisiä, kun hän itse huolehtii juomisestaan.

Hauskan yllätyksen päivään toi harjalintu. Katselin keittiön ikkunan takana olevan lintulaudan kuhinaa: talitiaisia, sinitiaisia, varpusia... Sitten katseeni osui maahan. "Ja mikä toi on? Ihan kuin joku tropiikin lintu!" oli ensimmäinen ajatukseni. Vinkkasin hiljaa isänkin katsomaan. Outo oli ilmestys molemmille. Hetken pähkäiltyäni jostain muistin kätköistä välähti: harjalintu! En ollut moista ennen luonnossa nähnyt, kirjoissa kylläkin. Hain isän vanhan Valittujen Palojen Lintukirjan ja etsin siitä harjalinnun. Kyllä, se se oli!

Lintu tepasteli ihan rauhassa lintulaudan alla ja söi ilmeisesti maahan pudonneita jyviä. Jatkoi siitä matkaa eteenpäin talon seinän viertä koko ajan maata nokkien. Isä otti siitä kuvia. Sitten kääpiövillakoirakin tuli ikkunan viereen ihmettelemään, mitä merkillistä siellä on. Oudon siivekkään huomattuaan se haukahti kovalla kimeällä äänellään. Sitä lintu pelästyi ja lähti lentoon. Harjalinnun lentokin oli kovin erikoisen näköistä. Se piti siivet koko ajan levällään ja ikään kuin leijaili eteenpäin.

Lähtiessäni kerroin äidille, että tulen taas katsomaan. Äiti nosti päänsä tyynyltä kysyen:"Tänne?" Sain vastata, että kyllä, tänne. Äiti taisi muistaa, että viimeksi kävin häntä katsomassa Tammikodissa...

Intervalliviikon reissu

Kävin viime lauantaina kotona intervalliviikon huoltoreissulla: ruokakaupassa käynti, lakanoiden pesu, sänkyvaatteiden tuuletus, pölyjen pyyhkiminen (isä oli jo imuroinut), ruokailu ja iltapäiväkahvit. Verannan ikkunan alla kukkivat vielä neilikat ja toissavuotinen äitienpäiväruusu huolimatta jo olleista pakkasöistä.

Omaan kotiin tulomatkalla kiersin Tammikodin kautta. Hoitaja oli juuri syöttämässä äidille ohrapuuroa oleskelu- ja ruokailutilassa. Tunnelma oli rauhallinen. Jotkut hoidokit söivät itse. Kaksi hoitajaa syöttivät heitä, joilta ei syöminen itsekseen enää onnistu. Sänkypotilaat odottivat omissa huoneissaan.

Äidin ilme muuttui mielestäni pettyneeksi, kun hän huomasi minut. Ajattelin, että hän odotti isän tulevan katsomaan. Hän söi kuitenkin puuronsa loppuun. Istuuduin äidin viereen juttelemaan. Äiti katsoi suoraan silmiini ja kertoili asioitaan, joista joitain ymmärsin, toisista en saanut selvää. Vähitellen äiti alkoi vaikuttaa kärsimättömältä. Kysyin, haluaisiko hän lepäämään. Äiti nyökkäsi ja vastasi: "Juu." Hoitajat olivat jo lähteneet syöttämään huoneissa olevia. Odottelin, kunnes toinen hoitajista tuli ruokailuhuoneeseen. Hän lähti avukseni viemään äitiä sänkyyn. Pitkäkseen päästyään äiti huokaisi ja painoi silmät kiinni. Hän oli väsynyt istuttuaan pitkään. Halatessani häntä lupasin, että isä tulee seuraavana päivänä jo aamupäivällä äidin luo. Isä oli menossa sunnuntaina siskolleni ja Tammikoti onkin sopivasti matkan varrella.

Jälleen tuntui hyvältä nähdä hoitajien lämmin suhtautuminen hoidettaviin. Saisipa kaikki hoitoa tarvitsevat muuallakin samanlaisen kohtelun...

Tammikodissa

Äiti on parhaillaan kolmatta kertaa Tammikodissa intervallijaksolla. Hän on ollut siellä iloinen, juttelevainen ja hyväntuulinen. Myös eilen illalla isän käydessä katsomassa oli ollut kovin nauravainen ja hauskalla tuulella, vaikka olikin vaihdettu huoneeseen, jossa tällä hetkellä ei ollut muita. Syynä vaihtoon oli ollut, että edellisiltana huonekaveri oli suuttunut, kun äiti oli "pitänyt ääntä", vaikka hän olisi nukkunut. Äiti juttelee usein hiljaa itsekseenkin. Toisaalta hän taas häiriintyy kovasta äänestä, jos huoneessa on esim. muilla vieraita. Hän kurtistaa silloin otsaansa ja puistelee päätään. Vieraat eivät vaan taida ymmärtää äidin eleitä.

Viime intervallijakson aikana (20. - 27.9.) isä kävi meillä sunnuntaina. Hän poikkesi tänne tullessaan Tammikodissa. Äiti olikin ollut tyytyväisenä katselemassa jumalanpalvelusta televisiosta oleskelutilassa yhdessä muiden kanssa. Paluumatkalla poiketessaan isä oli löytänyt äidin taas istumasta muiden seurassa. Tammikodissa näytetään huolehdittavan siitä, ettei kukaan tunne itseään yksinäiseksi. Hoitajat tuntuvat suhtautuvan hoidettaviin kuin perheenjäseniin.

Harmillista on ollut, että viime aikoina äitiä ovat kiusanneet virtsatietulehdukset. Viime viikollakin isä joutui käymään sen tähden äidin kanssa päivystyksessä. Kotihoitajat soittivat sinne etukäteen ja kertoivat tilanteesta. Niinpä äiti otettiin sisään heti, kun ehtivät paikalle. Toistuviin tulehduksiin syynä on ilmeisesti katetri.

Ajellessani viime sunnuntaina vanhempieni luota omaan kotiin ajattelin vanhainkodin ohi mennessäni, istuukohan lippalakkipäinen mies taas yksin käytävän päässä... Käykö kukaan edes taputtamassa olalle tai kysymässä, mitä kuuluu?

Vanhainkodin alamäki

Vanhainkoti on taantunut kolmenkymmenen vuoden aikana! Äiti oli siellä ensimmäisen kerran intervallissa maanantaista 19.7. maanantaihin 26.7.2010. Kävin isän kanssa yhdessä äitiä katsomassa tuon viikon torstaina.
Oli kova helleviikko. Kun ehdimme perille, totesimme tyhjän pyörätuolin ulko-oven tönkkänä toimittavan ilmanvaihdon virkaa. Tuoli täytyi siirtää pois, että pääsimme sisään ja asetella sitten taas takaisin, jotta ovi ei olisi mennyt perässämme kiinni. Päästyämme käytävän puolelle huomasin heti äidin oleskelutilassa pyörätuolissa kummallisessa asennossa. Kiirehdin hänen luokseen. Äidin niska oli retkahtanut pahasti taaksepäin. Pyörätuolissa ei ole niskatukea. Mehu oli kaatuneena ja sukat mehusta ihan märkinä. Pöydän ääressä istui yksi toinen potilas, hoitajia ei paikalla. Äiti nukkui. Silittelin äidin käsivartta ja juttelin hänelle niin, että sain hänet hereille. Mutta äiti ei saanutkaan liikutettua päätään. Niska oli jäykistynyt. Isä nosti hitaasti ja varovaisesti äidin pään pystyyn. Kello oli puoli viiden paikkeilla. Äidin oli täytynyt istua paikallaan niska retkahtaneena pitkään. Lähdimme viemään äitiä sänkyyn lepäämään. Jostain siihen samalla hetkellä ilmestyi nuori tyttö, joka ilmoittikin tulleensa juuri äitiä hakemaan. Perässämme äitiä sänkyyn laittamaan riensi myös oikein hoitajan puvussa ollut vanhempi nainen. Hän tokaisi tiukasti ja tylysti minulle:"Oletteko käynyt täällä joka päivä?" Kerroin anteeksipyytävästi olevani tällä viikolla vasta ensimmäistä kertaa, kun minulla on niin pitkä matka. Isä kiirehti siihen puolustautumaan, että hän on käynyt joka päivä, johon hoitaja totesi isän nähneensäkin. (Isä kävi kaksi kertaa päivässä.)

Entä sänky? Isä kertoi, että aluksi äiti oli ollut viereisessä sängyssä, jossa oli vain toinen laita. Sänky oli aseteltu laidaton puoli seinään kiinni, jottei siltä puolelta pääsisi putoamaan. Mutta kun se jäljellä oleva laita oli rikki niin, ettei sitä saanut laskettua, äiti oli siirretty sänkyyn, jossa patja ja sänky olivat ihan eri paria. Molemmilla puolilla patjan ja sängyn laidan välillä oli isot tyhjät tilat, joista äiti olisi voinut pudota ja loukata itsensä! Lähdin etsimään hoitajaa pyytääkseni täkkejä tai muuta patjan ja sängyn laitojen väliin. Ei hoitajia löytynyt yhtään mistään. Toinen sängyssä ollut hoidokki huoneessa alkoi kutsua hoitajaa auttamaan peittoa päälle, kun hän ei itse saanut. Huone oli varjon puolella ja ikkunat auki (onneksi sillä helteellä). Ymmärsin jo, että hoitajan saaminen avuksi on siinä talossa erittäin vaikeaa ja kävin auttamassa peiton päälle. Sain kauniit kiitokset. Samalla tulin vilkaisseeksi ympärilleni ja huomasin kaikkien huoneen sänkyjen olleen erilaisia. Varmaan jostain kerättyjä vanhoja.

Yritin jälleen etsiä hoitajia. Turhaan. Palattuani äidin luo alkoi jostain kuulua kovaa huutoa: "Paljonko kello on?" ja "Koska ruoka tulee?". Huuto kuulosti tulevan ihan läheltä ja toistui toistumistaan. Vilkaisin käytävään. Huoneen oven takana käytävän päässä istui pyörätuolissa mies lippalakki päässä, selkä käytävään päin, kasvot kohti päädyn ikkunaa, jonka takana kasvoi isoja puita. Autojen hurina kuului niiden takana olevalta tieltä. Pyörätuolin pöytälevyllä oli kaatunut kahvimuki. Miehen vaatteet olivat kahvista märät ja lattialla oli kahvilammikko.
Myös vastapäisen huoneen ovi oli selällään asti auki, jolloin näiden kahden huoneen ovet muodostivat käytävään seinän niin, ettei miestä voinut nähdä. Miehellä oli pieni kolo käytävän päässä. Kävin kertomassa hänelle, että kello on viisi.

Monenkohan kerran kuljin käytävää edestakaisin, kun lopulta toisesta kerroksesta tuli hoitaja alas ja sain pysähdytettyä hänet. Hän tuli tuomaan täkkejä äidin sängyn "paikkaamiseksi" ja saatiin uudet sukatkin, jotka vaihdoin äidille märkien tilalle.

Vaikealta tuntui äiti tähän taloon jättää. Lähtiessä vilkaisin miestä käytävän päässä. Hän oli nukahtanut pyörätuoliin. Heti ulos ovesta ehdittyämme (järjesteltyämme ensin sen pyörätuolin taas paikoilleen oven tönköksi) aloimme isän kanssa puhua, että äidin intervallijaksot pitää saada siirrettyä muualle. Mietittiin, mitä muita mahdollisuuksia olisi. Isä alkoi kysellä asiasta heti perjantaina. Seuraavan viikon alussa, kun äiti oli jo kotona, isälle luvattiinkin, että äiti pääsee Tammikotiin. Kuitenkin vasta elokuun 30. päivä alkavalle intervallijaksolle, joten yksi viikko vanhainkodissa oli vielä edessä.

Siskoni kävi hakemassa isän kanssa äidin kotiin tältä ensimmäiseltä vanhainkodin viikolta. Hän kertoi äidin olleen suunnattoman iloinen, kun pääsi kotiin. Hän kertoi myös, että mies siellä käytävän päässä oli huutanut kovalla äänellä moneen kertaan: "Avatkaa ovi sieltä toisesta päästä!" Siskoni mukaan käytävä oli hyvin tunkkainen ja ihan pissanhajuinen.

Mummuni, isän äiti, oli muutaman kuukauden syksyllä 1978 tässä samassa vanhainkodissa. Muistikuvani siltä ajalta on, että talo oli silloin puhdas ja siisti. Kun meni mummua katsomaan, hoitaja tuli heti ystävällisesti kertomaan, mitä mummulle kuuluu. Äiti oli nyt samassa käytävässä kuin mummu silloin. Silloin kukaan ei huutanut hoitajia. Hoitajat olivat läsnä. Oletettavasti heitä oli enemmän kuin nyt. Varmaan myös siistijöitä ja muuta henkilökuntaa.

Iloinen asia kuitenkin oli, että äidin käsi parani tuon ensimmäisen vanhainkodin viikon aikana. Se ei sittenkään ollut murtunut. Toisen vanhainkodin intervalliviikon jälkeen (9.8. - 16.8.2010) äidin käsivarressa oli vertavuotava iso haava. Sitä ei oltu hoidettu millään tavalla eikä siitä kerrottu mitään. Kotihoitajat saivat sen kuitenkin hyvin paranemaan. Äidin käsivarret olivat myös tuon intervallin jäljiltä suurilla mustelmilla. Niidenkään alkuperää ei tiedetä. Tuon viikon jälkeen äiti oli koko kaksi viikkoa kotona poikkeuksellisen hymyileväinen, hyväntuulinen, kärsivällinen ja rauhallinen.

Viime viikon äiti olikin sitten intervallissa Tammikodissa. Kävin myös siellä häntä katsomassa isän kanssa. Tunnelma oli aivan erilainen kuin vanhainkodissa. Rauhallinen ja leppoisa. Luulen, että hoidokit tuntevat olonsa siellä turvalliseksi. Hoitajia tuskin sielläkään on enempää kuin vanhainkodissa. Tämän viikon maanantaina äiti tuli taas kotiin. Oikea nilkka oli aluksi tavallista enemmän paisunut, mutta toissayönä se oli jo laskenut. Nyt kuitenkin saamme olla rauhallisella mielellä, kun tiedämme, että äiti saa jatkossakin olla intervallijaksot Tammikodissa.

Tuntui siltä kuin olisi tapahtunut ihme!

Jäin viimeksi juhannusviikon keskiviikkoon! Helteet eivät ole sentään uuvuttaneet. Pikemminkin olen ollut niin jatkuvassa liikkeessä, ettei ole ollut tilaisuutta istahtaa kirjoittamaan.

Tuona juhannusviikon keskiviikkona kävin siis kotona ja äidin luona hoito-osastolla. Torstai- iltana isä soitti tultuaan äitiä katsomasta ja kertoi tämän olleen niin väsynyt, ettei kunnolla herännyt edes hoitajan ravistelusta. Oli kuitenkin vähän raottanut silmiään ja tarttunut isän käteenkin. Huolestuin, mutta en halunnut huolestuttaa isää...

Seuraavana päivänä, juhannusaattona, isä lähti siskoni luokse niin kuin oli etukäteen sopinut. Päivällä hänelle oli soitettu hoito-osastolta, että äiti on laitettu tiputukseen. Isä lähti pian sen jälkeen ajamaan takaisin äitiä katsomaan. Äiti oli vain nukkunut. Ei ollut jaksanut raottaakaan silmiään. Ehdittyään kotiin illalla isä soitti ääni melkein sortuen, että äiti ei jaksanut herätä.

Otin puhelun hoito-osastolle vielä yhdeksän maissa illalla kysyäkseni paremmin tilanteesta. Valmistauduin lähtemään saman tien äidin luo. Hoitaja kertoi rauhallisesti, että äiti on todellakin niin väsynyt, että vain nukkuu. Suun kautta ei ole mennyt mitään. Kuume on ollut korkea (jopa 39 astetta) ja tulehdusarvo myös. Tiputuksessa annetaan antibioottia ja nesteytystä.
Kun pohdin ääneen, lähtisinkö vielä illalla katsomaan, hoitaja sanoi tilanteen olevan vakavan, mutta he osastolla kuitenkin uskovat, että se pysyisi samanlaisena yön yli. Siirsin lähtöni aamuun.

Valvoin yön. Mieheni suostui aamulla lähtemään kuskikseni. Istuin äidin viereen, silittelin. Äiti nukkui liikahtamatta. Hengitys kuulosti tavallista nopeammalta. Hoitaja tuli katsomaan. Hän sanoi äidin hengityksen rohisevan niin, että todennäköisesti on kyseessä keuhkokuume. Että on tavallista, kun on ikää paljon ja muutakin, tulee keuhkokuume. Kysyin, onko äidillä mitään mahdollisuutta vielä tästä kuntoutua. En tainnut saada vastausta. Jutellessamme äidin silmät kuitenkin vähän aukenivat ja näytti siltä kuin hymykin olisi häivähtänyt suupielissä. Sitten luomet taas painuivat kiinni.

Mieheni odotti koiran kanssa autossa kauan. Lopulta oli kuitenkin lähdettävä käymään isän luona. Söimme yhdessä yksinkertaisen juhannusaterian ja joimme kahvit. Sen jälkeen palasin äidin luo. Äiti nukkui edelleen samassa asennossa kuin aamupäivälläkin. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi suoraan silmiini, totisena ja RAUHALLISENA. Mitään muuta paikkaa hän ei yhtään liikauttanut eikä edes yrittänyt sanoa mitään, mutta katsoi pitkään...
Sopersin, että Taivaan Isä suojelee ja varjelee sua täälläkin ihan niin kuin kotonakin.

Välillä äiti nukahteli, välillä taas katsoi suoraan silmiin. Omiin silmiini nousi kyyneleet. Äidin nukkuessa pidempään yritin useampia kertoja nousta ja lähteä, mutta tuolin kolahtaessa äiti aina avasi silmänsä ja istuin takaisin. Istuin kädet ristissä toivoen, että hän vielä paranisi. Lopulta osasin nousta herättämättä häntä, mutta en saanutkaan lähdettyä, vaan palasin käytävältä takaisin pariinkin kertaan. Hoitajan kanssa sovittiin vielä, että he soittavat vaikka yöllä, jos äidin voinnissa tapahtuu muutosta.

Sunnuntaina,kun siskoni oli poikiensa kanssa äitiä katsomassa, äiti oli ollut edelleen yhtä väsynyt. Avannut kuitenkin välillä silmänsä ja katsellut poikia. - Kun siskoni oli äidin luona vielä illemmalla, hän soitti sieltä. Oli alkanut tapahtua muutos: äiti oli liikuttanut ja jopa nostanut vähän päätään ja yrittänyt katsoa, mitä ympärillä tapahtuu. Niiden muutamien iltapäivän tuntien aikana äiti näytti alkaneen parantua! Kuume oli laskenut. Oliko antibiootti alkanut vaikuttaa? Vai oliko äidin oma vastustuskyky voittamassa?

Palasin hoito-osastolle maanantaina aamupäivällä ja oli aivan uskomatonta, mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Lauantaista, juhannuspäivästä, jolloin istuin nukkuvan äidin vieressä, oli kulunut vain yksi päivä. Nyt äiti oli hereillä jo mennessäni, hymyili huomatessaan tutun tulijan. Jutellessani hänelle, hän välillä nosti päätään tyynyltä ja katsoi tuimasti vastapäätä ollutta potilasta, joka kirjan sivuja käännellessään rapisteli.

Seuraavat päivät äiti toipui hyvää vauhtia ja oli iloinen ja tyytyväinen. Tiistaina tulehdusarvo oli enää 14, kun se viikonloppuna oli ollut 140. Keskiviikkona otettiin tiputus pois. Odottelimme jo, että äiti pääsisi viikonlopuksi kotiin, mutta hänen oikea kätensä oli turvoksissa ja lääkäri halusi katsoa sitä vielä viikonlopun yli. Maanantaina 5. heinäkuuta haimme äidin kotiin. Kyyneleet tulivat taas väkisin silmiini, kun kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Vaikka juhannusviikolla jo odottelin intervallipaikan vaihtumista, olin nyt suunnattoman kiitollinen siitä, että tämä intervalli oli vielä hoito-osastolla. Siellä on aina lääkäri lähellä, jos vointi äkkinäisestikin huononee.

Äidin käsi ei ole kuitenkaan parantunut. Se oli tänään erittäin turvonnut ja kipeä. Kämmenselässä ja kyynärvarressa oli myös isot kellukat. Tein huivista kolmioliinan kättä tukemaan. Jo kotiintulon jälkeisenä keskiviikkona kotihoitajat arvelivat, että siinä voisi olla murtuma. Isä kävi äidin kanssa terveyskeskuksessa. Lääkäri ei kuvauttanut kättä, vaan oli sitä mieltä, että kyseessä on tiputuksesta johtuva verisuonitulehdus. Lääkkeeksi määrättiin voidetta.

Nyt äiti on ollut kotona kaksi viikkoa. Huomenna alkaa taas uusi intervalli ja se on jo vanhainkodilla. Isä yrittää selvittää, onko sinne mahdollisuutta saada heti huomenna lääkäriä kättä katsomaan vai pitäisikö käydä äidin kanssa terveyskeskuksessa ennen uuteen intervallipaikkaan menoa. Helposti ei siis tämäkään intervalli ala...