Lapseksi jälleen

Huomenna äidillä alkaa taas intervallihoitoviikko. Kaksi kotiviikkoa tuntuvat menneen yhdessä hujauksessa. Eilen äiti oli hyvin rauhallinen ja virkeä ja kaikin tavoin hyväkuntoisen oloinen. Posketkin näyttivät pyöreämmiltä.

Alzheimerin taudin alkuvaiheessa äiti laihtui todella paljon. Piti hankkia kaikkien vaatteiden tilalle uudet. Sitten keuhkokuumeen aikana hän pieneni ihan olemattomaksi (47 kg). Serkkuni sanoi käytyään äitiä katsomassa, että äiti oli kuin ruoho tai heinä. Samalla kerralla serkkuni oli kysynyt, että jos äiti olisi lintu, mikä lintu hän haluaisi olla: punatulkku, talitiainen vai mikä. Hyvin heikkonakin äiti oli osannut vastata: "Se punanen". Sitten kun äiti toipui ja tiputuksena annettu ravintoliuos vaihdettiin tavalliseksi ruoaksi, alkoi hän taas vahvistua ja saada kilojakin lisää.

Ruoanlaiton lomassa eilen kävin monta kertaa äitiä vilkaisemassa. Koko ajan hän oli hereillä. Katseli välillä makuuhuoneen ikkunasta sateisen harmaata lauantaipäivää, välillä jutteli itsekseen. Ruokapöytään päästyään hän haukkasi heti valmiiksi laittamaani voileipää. Äiti jaksoi syödä lihasoppalautasen ihan tyhjäksi. Kun nostin lusikan lautaselta hänen suuhunsa, myös hänen oma oikea kätensä kulki samaa liikerataa aivan kuin hänellä olisi ollut näkymätön lusikka kädessään. Yritin antaakin lusikan äidin käteen, mutta hän ei saanut siitä otetta. Syksyllä, vai oliko jo kesällä, kotihoitajat "yllyttivät" äitiä syömään itse. Äiti oppikin uudelleen pitämään lusikan kädessään ja viemään lautaselta suuhunsa. Jonkin aikaa ruokailu sujui näin hienosti! Jonnekin tuo taito on taas vaan unohtunut. Veiköhän sen talven sairastelut...

Äidin puhe on viime viikkoina ollut selkeämpää. Hän on sanonut sanoja ja pieniä lauseita ihan oikeinkin. Mitä hän tarkoittaa, joutuu kuitenkin usein arvaamaan pelkästä alkukirjaimesta tai rauniosanasta, jossa äänteet vaihtavat paikkaa ja tavut menevät sekaisin tai niitä puuttuu. Ja välillä sanat ovat täysin kadoksissa.

Välillä mietin, mihin piiloutuvat ne kaikki taidot - ja se elämänkokemus! On niin vaikea hyväksyä, että ne pyyhkiytyisivät kokonaan pois...

Palatessani omaan kotiin satoi rankasti. Tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat täysillä. Silti oli ajoittain mahdotonta erottaa edes autojonossa edellä ajavan perää. Olisipa maanantaina siellä kotikulmilla selkeä ja lämpimämpi sää, kun isä vie taas äidin invataksilla hoito-osastolle...

Kotihoito

Eilen lauantaina 22.5. olin taas vanhempieni luona. Aamupuuro omassa kodissa. Illalla valmistellut ja jääkaappiin pakatut ruoat kylmälaukkuun. Kylmälaukku, toinen ruokakassi sekä koira tamineineen autoon ja matkalle. Autojonoja molempiin suuntiin. Poliisit pysäyttämässä vastaantulevia. Onneksi sillä puolella, ettei lisää viivytystä... Vähän ennen kotia poikkesin ostamaan maitoa.

Heti avattuani keittiön oven koira ryntäsi kohti makuuhuonetta, pysähtyi. Missä pappa (isä)? Kiepsahti ympäri, kipitti televisiokamariin. Alkoi riehakas tanssi pappan ympärillä. - Oi sitä jälleennäkemisen riemua!

Hiivin hiljaa makuukamariin siltä varalta, jos äiti nukkuisi. Äiti katseli sängystä ikkunaan päin eikä huomannut tuloani ennen kuin olin ihan vieressä, silitin olkapäätä ja tervehdin: "Hei, äiti!" Äiti käänsi päänsä ja alkoi kovasti jutella. Yhtään oikeaa sanaa en erottanut. Äidin pöydällä oli maljakossa ne ruusut, jotka hänelle helatorstaina vein. Olivat hoito-osastolta laittaneet mukaan. Kerroin äidille meneväni keittiöön laittamaan ruokaa, että päästään syömään. Äiti nyökytteli ymmärtäväisesti.

Kun äiti on kotona, käy kunnan kotihoito maanantaista torstaihin kolme kertaa päivässä äitiä hoitamassa. Aamu- ja päiväkäynneillä on yleensä kaksi hoitajaa, illalla yksi. Aamupuuhina aamupesu, päivävaatteiden pukeminen, aamupuuron syöttäminen sekä lääkkeiden anto. Päivällä hoitajat tuovat tullessaan ruoan ja syöttävät äidille. Ilta-askareina iltapuuron syöttäminen ja äidin yökuntoon laitto: päivävaatteiden riisuminen, hampaiden pesu, vaipan vaihto jne.

Iltapäivisin isä tarjoilee kahvia sekä mehua ja kahvileipiä äidille sängyssä. Kotiin saatiin lainaksi sairaalasänky, jota on helppo nostaa ja laskea ja siirrellä. Siitä myös saa pääpuolen ylös ja alas. Äiti nostetaan sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista takaisin sänkyyn. Vielä syksyllä hän aina välillä otti "omille jaloilleen" (seisoi) hetken pyörätuoliin siirrettäessä, mutta pitkään aikaan se ei ole enää onnistunut.

Perjantaisin kotihoito käy vain aamulla ja päivällä. Silloin tulee iltapäivällä Tuulensuun yksityisestä hoitokodista hoitajat kylvettämään äidin. Isä lämmittää sähkösaunan, päästää sieltä lämpöä pesuhuoneeseen. Äiti pestään pesutuolissa, joka myös on lainassa.

Kylvetyksen jälkeen hoitajat pukevat äidin yökuntoon ja jäävät vielä iltapäiväkahville isän ja äidin kanssa. Äitikin istuu mielellään kahvilla oikein keittiön pöydän vieressä toisten juttelua kuunnellen. Tuulensuulaisilla ei ole yhtä kiire kuin kunnan kotihoitajilla, jotka eivät ehdi esim. päiväruoan aikaan olemaan niin pitkään, että äiti ehtisi syödä aterialla voileivän,vaan heidän on riennettävä jo seuraavan hoidettavan luo. - Isä syöttää perjantai-iltaisin iltapuuron äidille sängyssä.

Myös lauantai- ja sunnuntaiaamuisin ja -iltaisin käy Tuulensuusta hoitaja. Viikonvaihteen päiväajat hoitelemme me siskoni kanssa, samoin juhlapyhät. Sovimme joka viikonloppu erikseen, kumpi menee lauantaina, toinen sitten sunnuntaina.

Kaikki äitiä hoitavat kotihoitajat ovat reippaita, iloisia ja puheliaita. Huonoina päivinäkin he saavat isän sanoin "höpötyksellään" äidin paremmalle mielelle ja myöntymään syömisiin ja pukemisiin. Äidin hoidon lisäksi he tuovat isälle tärkeitä ihmiskontakteja. Erityisesti Tuulensuusta käyvä mieshoitaja näyttää ystävystyneenkin isän kanssa. Äidin hän on valloittanut täysin!

Eilen syötyämme (tunnin ajan) äiti halusi heti ruokalevolle. Sinä aikana, kun tiskasin, keitin iltapuuron, nostin pyykit yms. isä teki koiran kanssa reilun tunnin lenkin, poikkesivat jokirannassakin. Molemmat tullessa janoisia. Koira kellahti kyljelleen keittiön matolle, isä huokasi: "oh-hoh, oikein väsyttää" ja nukahti äidin vieressä olevaan omaan sänkyynsä.

Laittelin iltapäiväkahvit pöytään. Äidillekin maistuivat kahvileivät oikein hyvin mehun kanssa. Äiti saa itse syötyä leivät ja juotua vasemmalla kädellään. Kysyessäni äidiltä, tulisiko hän käymään ulkona, sain jyrkän vastauksen: "Älä semmosta!" Hän meni mieluummin lepäämään.

Isä lähti kahvin jälkeen ajamaan nurmikoita. Koira katseli ikkunasta. Kirjoittelin äidin kotihoitovihkoon, tiskasin taas ja keräilin tavaroita autoon vietäväksi. Kävin sitten kertomassa äidille, että lähden ajelemaan omaan kotiin, mutta tulen taas... ja isä jää kotiin hänen kanssaan.

Koira ja tavarat autoon, isä vielä koiraa silittelemään. Sitten matkaan. Omaan kotiin ehdin puoli kuudelta alkuillasta. Tavallisesti ryhdyn heti tultuani laittamaan iltaruokaa nälkäisinä odottaville kotolaisille, eilen en jaksanut. Olisi pitänyt mennä edellisenä iltana aikaisemmin yöunille...

Isän vierailu

Isä kävi meillä eilen lauantaina 15. toukokuuta pitkän tauon jälkeen. Edellisen kerran hän kävi uudenvuodenpäivänä.

Isä ehti tänne puoli kahdentoista aikaan. Kädet ja jalat olivat krampanneet vielä alkuyön ja hän oli saanut nukuttua vasta kahden jälkeen aamuyöllä. Eilen hän oli polttanut risuja ja puutyömaan roskia.

Ruokailtiin, kahviteltiin ja istuttiin pihakeinussa. Siinä keinuessa muisteltiin, että äiti oli meillä isän mukana viimeksi suunnilleen kaksi vuotta sitten. Äiti käveli silloin itse rollaattorin avulla ja isä sai autettua hänet autoon ja autosta pois. Rollaattori kulki mukana takakontissa. Äiti jaksoi silloin vielä istua autossa tuon tunnin matkan.

Tänä talvena äiti ja isä saivat sekä kausi-influenssa- että sikainfluenssarokotuksen - ja molemmat sairastuivat helmikuussa korkeakuumeiseen flunssaan! Äidillä oli kuumetta lähes 39 astetta sunnuntaina pari päivää ennen 90-vuotispäiviään helmikuun kolmantena. Kuume laski onneksi pian ja niinpä hän jaksoi jo keskiviikkona istua kahvipöydässä syntymäpäivävieraiden kanssa. Rohiseva yskä kuitenkin jatkui. Lääkäri kävi kotona perjantaina ja määräsi antibioottikuurin. Seuraavana maanantaina äidillä alkoikin taas intervallijakso hoito-osastolla.

Isä oli vähän salaa tuntenut itsensä sairaaksi jo syntymäpäiväviikolla. Joutui sitten antamaan periksi taudille. Kuume nousi 39 asteeseen ja isä meni niin heikkoon kuntoon, että keskiviikkona helmikuun 10. päivänä hänet vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen. Hänkin joutui jäämään hoito-osastolle yhtaikaa äidin kanssa. Saatuaan nesteytystä ja lääkitystä hän toipui nopeasti niin, että jaksoi käydä syöttämässä äitiä tämän huoneessa - tippateline mukanaan, koska oli itse tiputuksessa!

Isä pääsi kotiin seuraavana maanantaina ja meni heti linkoamaan traktorilla lumisia teitä, vaikka kovin kiellettiin. Seurauksena kuumeen nousu uudelleen ja isä petiin kotona. Kotisairaanhoitaja alkoi käydä isän vointia seuraamassa.

Äidin piti päästä kotiin tiistaina, heti isän jälkeen, mutta hoito-osastolla riehunut Noro-virus ehti tarttua äitiinkin ja äiti oli pahan vatsataudin kourissa kolme päivää. Tosin tuo isän sairastuminen uudelleen olisi myös pitkittänyt äidin kotiin pääsyä. Äiti tuli sitten kotiin seuraavana maanantaina 22. helmikuuta oltuaan hoito-osastolla kaksi viikkoa. Siihen mennessä isäkin oli taas kuntoutunut niin, että jaksoi hoitaa äitiä kotona. - Ja lauantaina 27.2. isän täyttäessä 86 vuotta äitikin istui hymyilevänä kahvipöydässä onnittelemaan tulleiden sotaveteraanien vierailun ajan.

Eilen isä lähti ajelemaan kotiin päin iltapäivällä kolmen jälkeen. Laitoin hänen mukaansa äidille ensi viikolle keittämäni iltapuuron ja sen lisukkeeksi mehukiisselin sekä isälle itselleenkin vähän evästä.

Paluumatkalla isä poikkesi äidin luona terveyskeskuksessa. Maanantaina äiti pääseekin taas kotiin. Isä hakee hänet invataksilla. Mukava, kun näyttää olevan lämmintä, niin ettei äidillekään tarvitse pukea ulkovaatteita kotimatkaa varten...

Arkipyhä

Äiti on nyt maanantaista 10.5. maanantaihin 17.5. intervallihoidossa terveyskeskuksen hoito-osastolla. Helmikuusta vuosi sitten äiti sairastui vaikeaan keuhkokuumeeseen ja oli sen vuoksi hoidettavana hoito-osastolla kaksi ja puoli kuukautta. Äidin toivuttua aloitettiin tämä käytäntö: kaksi viikkoa kotona ja viikko hoito-osastolla. Tarkoituksena on antaa isälle levähdystauko.

Tänään, helatorstaina, kävin jälleen kotona. (Edellisen kerran olen ollut siellä viime sunnuntaina.) Lähdin ajelemaan sinne vähän ennen kymmentä aamulla seuranani kääpiövillakoira, josta on tullut myös isälle tärkeä lemmikki. Matkalla kuuntelin jumalanpalveluksen radiosta niin kuin kotonani on ollut tapana. Pappi puhui sanan arkipyhä kummallisesta yhdistelmästä: miten samaan sanaan voi mahduttaa arjen ja pyhän. Pysähtyessäni kotini pihaan soi jumalanpalveluksen päätteeksi iki-ihana Ave Maria. En malttanut heti sammuttaa autoa, että sain kuunnella sitä vähän pidempään. Isä tuli jo ulko-ovella vastaan. Oli ollut lakaisemassa eteisen rapuilta roskia ennen tuloamme.

Tavaroiden purku autosta, ruokatarvikkeet kylmään ja sitten sieppaamaan lakanat ja tyynyliinat äidin ja isän pedeiltä, jotta ehtisivät pyöriä "pitkän pesuohjelman". Siivousvaatteiden vaihto ja tyynyt, peitot, filtit sekä matot ulos pudisteltaviksi ja tuulettumaan.

Olipa ihana tuuletuspäivä: leivoset lauloivat, kuovit kuikuilivat, västäräkki pomppi pihalla, ilmassa lämmin keväisen pellon tuoksu. Ei yhtään haitannut, että siihen sekaantui joen takaa isoista sikaloista tuulen tuoma aromi. Se vaan kuuluu siihen maalaismaisemaan. Jostain pääni sopukoista alkoi soidakin rallatus: "--Kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa-aa-aa. Maalaismaisemaa en saata unohtaa-aa-aa ..."

Kahdeltatoista istuimme ruokapöytään isän kanssa. Keitin jo eilen illalla omassa kodissa keiton valmiiksi, niin ei mennyt tänään ruoan laittoon aikaa. Kun äiti on kotona, tuodaan ruokapalvelusta muina päivinä paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin yksi ateria kerran päivässä. Sen äiti ja isä jakavat. Isä on sitä mieltä, että jos tuotaisiin kaksi, menisi paljon ruokaa hukkaan. Kun äiti on hoito-osastolla, laitamme siskoni kanssa isälle viikon varrelle mikrossa lämmitettävää ruokaa. Aamupuuron ja kahvit isä keittää aina itse.

Siinä syödessämme isä kertoili puusavotastaan, jonka hän oli eilen sinnikkäästi tehnyt loppuun, vaikka väsynytkin oli. Isojen pöllien halkaisu käsipelein oli niin kovaa työtä, että isän jalat ja kädet ovat krampanneet öisin. Hän on joutunut sen tähden nousemaan taas takaa ylös sängystä ja nukkuminen on jäänyt huonoksi. Siitä huolimatta hän oli eilenkin heti työn lopetettuaan puoli seitsemältä illalla jaksanut lähteä ajamaan terveyskeskukseen (noin kolmentoista kilometrin päähän) äitiä katsomaan ja syöttämään iltajugurtin. Isä ajaa vielä autoa, pitkiäkin matkoja.

Imurointi, pölyjen pyyhkiminen, puhtaat lakanat ja tyynyliinat raikkaisiin petivaatteisiin.
Isä sinä aikana koiraa ulkoiluttamassa. Sitten olikin pesukone jo saanut oman työnsä valmiiksi. Siis isän kanssa lakanoita vetämään ja vinttikamariin kuivumaan viemään. Vielä yhteinen kahvihetki.

Kotoa äidin luo, kukkakioskin kautta. Vein neljä vaaleanpunaista ruusua, koska äidin äitienpäiväksi saamat kukat ovat siellä kotona eikä hän niitä nyt näe. Kun astuin äidin huoneeseen, muut asukit lepäilivät hiljaa, mutta äiti jutteli itsekseen silmät iloisina! Äiti oli sängyssä ihan vinossa, peiton hän oli rullannut kasaan rinnalleen, toinen pitkävartinen sairaalasukka oli melkein pois jalasta ja housun lahje kerällä polven korkeudella, käsissä mustelmia ja poskessa pieni haava, josta rupi oli mennyt rikki. Mustelmat johtuvat varmaan siitä, että hän käsillään touhutessaan kolauttelee niitä sängyn laitoihin. Laitoin kukat maljakkoon. Äiti katseli niitä ja mielestäni sanoi tykkäävänsä niistä, vaikka hänen puheestaan oli tavallistakin vaikeampaa saada selvää, kun hänellä ei ollut hampaita suussa. Autoin äidin suoraan, korjasin sukan kunnolla jalkaan ja peiton päälle. - Ja taas minusta tuntui, että äiti ymmärsi, mitä hänelle puhuin. Edellisellä intervallihoitokerralla lääkäri oli lopettanut äidin Alzheimer-lääkityksen.
Kuitenkin äiti on ollut virkeämpi ja viime sunnuntaina puhui selviä kahden sanan lauseita oikeissa tilanteissa. Esim. kun ruokapöydässä kysyin, saako hän pureskeltua lihaa, hän vastasi: "Mää koitan." Välillä oli vaihe, jolloin ei tahtonut löytyä yhtään oikeaa sanaa.

Silittelin hiuksia ja poskea, juteltiin. Kun lähdin, vilkutin vielä ovelta äidille ja hän vilkutti takaisin ja näytti sanovan hei, hei!

Omaan kotiin ajellessa radiossa soi klassinen musiikki, niin hyvää juuri siihen tilanteeseen...