Isä oli sairaalassa tiistaista 6.12. lauantaihin 10.12.2011. Hänen lonkastaan ja reidestään otettiin useamman kerran uusintakuvat. Murtumia ei näkynyt. Jalka ei kuitenkaan sietänyt astumista. Liikkuminen oli jokseenkin mahdotonta, koska samanpuoleinen solisluu oli murtunut eikä isä voinut tukea sillä kädellä kyynärsauvaan. Hän yritti pitää sauvaa vasemmassa kädessä ja tukea sillä ristiin oikean jalan puolelle. Sekä käsi että jalka sattuivat kovin.
Verikokeiden tulokset olivat muuten normaalit, mutta munuaisarvo koholla. Sen arveltiin johtuvan "kuivahtaneisuudesta", nestevajauksesta. Siksi isä oli tiputuksessa. Nesteytyksen lisäksi annettiin kipulääkitystä.
Muististaan isä oli itsekin huolissaan jo sairaalassa. Sattui niin arvaamattomia muistihäiriöitä. Esimerkiksi kun siskoni oli miehensä kanssa isää katsomassa ja samalla lämmittämässä kotona, he lupasivat viedä myös laatikkoon tulleet postit. Siihen isä oli todennut, että kyllä hänen siskonsa (siis 85-vuotias tätini) ne vie. Täti asui aikaisemmin samassa talossa vanhempieni kanssa. Hän muutti kuitenkin jo 30 vuotta sitten muualle. Siskoni ihmeteltyä asiaa isä oli itsekin oikein pelästynyt, miten hän voi niin väärin muistaa.
Loppuviikolla neuvottelin puhelimitse useita kertoja sairaanhoitajan, fysioterapeutin, sosiaalihoitajan ja vanhustyön ohjaajan kanssa isän jatkohoidosta. Sairaalan sosiaalihoitaja suunnitteli, että isä siirrettäisiin sairaalasta toipumaan vanhainkodin palveluasuntoon. Me siskoni kanssa emme pitäneet ajatusta hyvänä. Isähän ei päässyt yksin liikkumaan ja muisti oli hyvin epävarmaa eikä siellä olisi ollut hoitajaa aina avuksi saatavilla.
Oman perheeni kanssa puhuttuani päätimme, että toisin isän meille, jos hän itse siihen suostuisi. Suostuihan hän, mutta halusi ensin päästä käymään kotona. Piti tarkastaa postit ja varmistaa, että talossa oli kaikki kunnossa. - Ja meillä olikin odottamassa varmasti paras hoitaja, kääpiövillis, isän hyvä kaveri!
lauantai 14. huhtikuuta 2012
torstai 12. huhtikuuta 2012
Isän tapaturma
Ilmoitin isän päivän jälkeen lopettavani tämän blogin - ja sitten joulun aikaan isä pyysi: "Älä vaan lopeta sitä kirjottamista!"
Nyt flunssaa potiessani olen ajatellut, että saattaisin vielä jatkaa siitä, mihin marraskuussa jäin. Vallankin, kun joulukuun alussa isälle sattui tapaturma, josta seurasi kahden kuukauden sairasloma. Vähän tuosta sairaslomasta nipistettiin, että äiti pääsi kotiin viettämään 92-vuotissyntymäpäiväänsä helmikuun alussa.
Oli itsenäisyyspäivän aatto, maanantai 5.12.2011. Olen kirjoittanut kalenteriini, että "viime yönä satoi lunta maan valkoiseksi" ja "aamulla keittiön ikkunasta katsoessani iso punertavaturkkinen kettu jolkutteli kotikatua pitkin talomme ohi". (Nyt minäkin uskon naapureiden väitteen, että talomme takana olevassa metsikössä asustelee kettu. Ei se kyllä kolmejalkainen ollut, vaikka lapset semmoisesta ovat kertoneet.) Edellisen päivän olin ollut vanhempieni luona.
TAPATURMA
Isä oli käynyt tuona aattopäivänä asioilla kaupungissa ja kotonakin oli ollut hommia niin, että postinhaku oli jäänyt iltapäivän hämärään. Tie postilaatikolle oli jäinen. Isä oli levittänyt jään päälle sepeliä eikä hänen mieleensä ollut tullut, että polkupyörällä ajo tuolla kelillä olisi ollut jotenkin vaarallista. Postilaatikolle asti hän ei päässyt. Kaatui pyörällä ennen sitä. Jotenkin selvisi siitä pystyyn ja pyörään nojaten pääsi takaisin kotiin. Äidin viereen sänkyyn. Päästä tuli paljon verta. Isä yritti kuivata sitä pyyhkeeseen. Vuoto ei tyrehtynyt. Kuuden maissa alkuillalla hän sai soitettua siskolleni ja kerrottua tilanteen. Sisko soitti ambulanssin. Otti yhteyttä kotihoitoon toivoen, että sieltä joku ehtisi pian äidin luo. Sitten lähti ajamaan kotiin sen reilun tunnin matkan.
En enää muista, kumpi oli tullut ensin, ambulanssi vai kotihoito. Joka tapauksessa, kun siskoni ehti perille, ambulanssi oli jo käynyt ja kotihoitaja oli äidin kanssa.
YLLÄTYS
Siskoni oli soittanut ensiapuun ja kysynyt isän vointia. Hänelle oli kerrottu, että isä jää ainakin yöksi sairaalaan. - Yllättäin isä itse oli soittanut sairaalasta yhdentoista aikaan illalla. Pyytänyt laittamaan ulkovalot ja avaamaan oven lukosta, sillä hän oli tulossa kotiin!
Puoli kahdeltatoista yöllä taksi oli ajanut pihaan. Isä oli niin huonossa kunnossa, että taksikuski ei saanut autettua häntä pois autosta. Siskoni oli hakenut äidin pyörätuolin. Siihen hän ja kuljettaja yhdessä saivat nostettua isän ja vietyä sillä sänkyyn, takaisin äidin viereen. Äiti oli rauhallisena seurannut tilannetta, vaikka isä pää sidottuna oli kovin oudon näköinen. - Taksikuski oli katsellut vuorotellen äitiä ja isää ja kysynyt sitten, voiko hän nyt lähteä. Hän varmaan epäili, pärjääkö siskoni kahden niin huonokuntoisen vanhuksen kanssa yön yli.
Aamulla aikaisin siskoni lähetti tekstiviestin: "Isä tuli yöllä kotiin. En ymmärrä, miten hänet on voitu päästää niin huonokuntoisena..."
ITSENÄISYYSPÄIVÄ
Olimme jo ennen tapaturmaa sopineet, että menen vanhempiemme luo itsenäisyyspäiväksi. Lähdin tavallista aikaisemmin ja poikkesin mennessäni sairaalaan kysymään isän potilastietoja. Niitä ei oltu ehditty kirjoittaa. Isää hoitanut lääkäri oli vielä töissä ja hoitaja häneltä kysyttyään kertoi vain suullisesti, että isän oikea solisluu oli murtunut. Oikea lonkka ja reisi myös kuvattu. Niissä ei näkynyt murtumia. Isä ei kuitenkaan voinut yhtään astua oikealla jalalla. Päässä oli 13 (kolmetoista) tikkiä. Hän oli saanut myös aivotärähdyksen.
Lääkäri käski tuoda isän takaisin sairaalaan, mikäli tilanne näyttää niin vaativan.
Päästyäni kotiin ihan pelästyin isän nähdessäni. Hän istui äidin pyörätuolissa sairaalan paita päällään. Pää kokonaan valkoisen sukan sisään käärittynä, jotta paksut tukot ja siteet pysyivät paikoillaan. Samalta kai näyttivät aikoinaan useat sodassa haavoittuneet miehet.
Isä ei muistanut onnettomuudestaan oikeastaan mitään. Ei sitäkään, minä päivänä oli pyörällä kaatunut. Silmälasit, ne hyvät päivänvalossa tummenevat, olivat kadoksissa.
Hetken siskoni kanssa neuvoteltuamme ehdotimme, että isä vietäisiin takaisin sairaalaan ja äidille yritettäisiin saada hoitopaikka. Isä oli ensin lujasti vastaan. Oli sitä mieltä, että hän kyllä pärjää kotona. Vaikka ei pystynyt yhtään liikkumaan. Pyörätuolilla vietiin vessaankin.
Ei ollut mitään hoppua. Laitoin ruokaa. Söimme. Tosin äidin jouduin syöttämääm sängyssä, kun isä söi ruokapöydän vieressä äidin pyörätuolissa istuen. Isän oikea käsi oli silmukassa eikä hän olisi saanut käyttää sitä. Hän pystyi sillä kuitenkin syömään.
Vähitellen isä myönsi, että taitaa olla parempi palata sairaalaan. Kun lääkärikin niin oli sanonut.
Siskoni sai vanhustyönohjaajan puhelimeen itsenäisyyspäivästä huolimatta. Tämä oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen ja alkoi heti järjestämään hoitopaikkaa äidille. Äiti pääsikin vielä samana päivänä Tammikotiin.
Isä itse soitti taksin. Halusi, että he menevät äidin kanssa samalla autolla. Pyysi sitä varten invataksia ottamaan oman pyörätuolin mukaan, kun he molemmat äidin kanssa tarvitsivat sellaisen.
TARKKA KOIRA
Iltapäivällä kävin koiran kanssa kävelemässä ulkona. Kuljimme postilaatikolle päin. Tielle oli satanut uutta lunta. Yhtäkkiä koira alkoi kuoputtaa lunta ja nuuhkia maata. Lumen alta tuli näkyviin iso alue punaiseksi värjäytynyttä jäätä ja joku tummahko kappale. Kumartuessani katsomaan tarkemmin tunnistin siinä olevan pahasti vääntyneet silmälasien kehykset. Linsseistäkin jokunen palanen. Pikkukaveri oli löytänyt isän kaatumispaikan...
Invataksi tuli. Isä ja äiti molemmat työnnettiin pyörätuoleissa kyytiin. Isä sanoi, että ensin viedään äiti Tammikotiin, sitten hänet sairaalaan. Siskoni lähti yli yönkin kestäneen hoitorupeaman jälkeen ajamaan ensin Tammikotiin, jonne äiti oli menossa ja sieltä omaan kotiinsa. Minä ajelin suoraan sairaalan eteen odottamaan. Kun isää tuotiin ulos autosta kysyin, miten hän jaksoi matkan. "No, jotenkin", vastasi isä. Näki, että hänen oli ollut vaikea istua. Kipuja oli.
Taas mentiin ensiapuun. Kun isän paita riisuttiin tutkimuksia varten, huomattiin että koko hänen rintakehänsä oli tumman sinisenvioletti. Olikohan hän kaatuessaan lyönyt sen niin pahasti ohjaustankoon? Nyt lääkäri oli varma, että isä jäisi sisälle sairaalaan, todennäköisesti kirurgiselle osastolle.
Palasin takaisin kotiin lämmittämään leivinuunin ja järjestämään paikkoja, kun talo oli joksikin aikaa jäämässä ilman asukkaitaan. Kalenteriin olen merkinnyt, että omaan kotiin pikkukaverin kanssa ehdimme klo 22.30.
Nyt flunssaa potiessani olen ajatellut, että saattaisin vielä jatkaa siitä, mihin marraskuussa jäin. Vallankin, kun joulukuun alussa isälle sattui tapaturma, josta seurasi kahden kuukauden sairasloma. Vähän tuosta sairaslomasta nipistettiin, että äiti pääsi kotiin viettämään 92-vuotissyntymäpäiväänsä helmikuun alussa.
Oli itsenäisyyspäivän aatto, maanantai 5.12.2011. Olen kirjoittanut kalenteriini, että "viime yönä satoi lunta maan valkoiseksi" ja "aamulla keittiön ikkunasta katsoessani iso punertavaturkkinen kettu jolkutteli kotikatua pitkin talomme ohi". (Nyt minäkin uskon naapureiden väitteen, että talomme takana olevassa metsikössä asustelee kettu. Ei se kyllä kolmejalkainen ollut, vaikka lapset semmoisesta ovat kertoneet.) Edellisen päivän olin ollut vanhempieni luona.
TAPATURMA
Isä oli käynyt tuona aattopäivänä asioilla kaupungissa ja kotonakin oli ollut hommia niin, että postinhaku oli jäänyt iltapäivän hämärään. Tie postilaatikolle oli jäinen. Isä oli levittänyt jään päälle sepeliä eikä hänen mieleensä ollut tullut, että polkupyörällä ajo tuolla kelillä olisi ollut jotenkin vaarallista. Postilaatikolle asti hän ei päässyt. Kaatui pyörällä ennen sitä. Jotenkin selvisi siitä pystyyn ja pyörään nojaten pääsi takaisin kotiin. Äidin viereen sänkyyn. Päästä tuli paljon verta. Isä yritti kuivata sitä pyyhkeeseen. Vuoto ei tyrehtynyt. Kuuden maissa alkuillalla hän sai soitettua siskolleni ja kerrottua tilanteen. Sisko soitti ambulanssin. Otti yhteyttä kotihoitoon toivoen, että sieltä joku ehtisi pian äidin luo. Sitten lähti ajamaan kotiin sen reilun tunnin matkan.
En enää muista, kumpi oli tullut ensin, ambulanssi vai kotihoito. Joka tapauksessa, kun siskoni ehti perille, ambulanssi oli jo käynyt ja kotihoitaja oli äidin kanssa.
YLLÄTYS
Siskoni oli soittanut ensiapuun ja kysynyt isän vointia. Hänelle oli kerrottu, että isä jää ainakin yöksi sairaalaan. - Yllättäin isä itse oli soittanut sairaalasta yhdentoista aikaan illalla. Pyytänyt laittamaan ulkovalot ja avaamaan oven lukosta, sillä hän oli tulossa kotiin!
Puoli kahdeltatoista yöllä taksi oli ajanut pihaan. Isä oli niin huonossa kunnossa, että taksikuski ei saanut autettua häntä pois autosta. Siskoni oli hakenut äidin pyörätuolin. Siihen hän ja kuljettaja yhdessä saivat nostettua isän ja vietyä sillä sänkyyn, takaisin äidin viereen. Äiti oli rauhallisena seurannut tilannetta, vaikka isä pää sidottuna oli kovin oudon näköinen. - Taksikuski oli katsellut vuorotellen äitiä ja isää ja kysynyt sitten, voiko hän nyt lähteä. Hän varmaan epäili, pärjääkö siskoni kahden niin huonokuntoisen vanhuksen kanssa yön yli.
Aamulla aikaisin siskoni lähetti tekstiviestin: "Isä tuli yöllä kotiin. En ymmärrä, miten hänet on voitu päästää niin huonokuntoisena..."
ITSENÄISYYSPÄIVÄ
Olimme jo ennen tapaturmaa sopineet, että menen vanhempiemme luo itsenäisyyspäiväksi. Lähdin tavallista aikaisemmin ja poikkesin mennessäni sairaalaan kysymään isän potilastietoja. Niitä ei oltu ehditty kirjoittaa. Isää hoitanut lääkäri oli vielä töissä ja hoitaja häneltä kysyttyään kertoi vain suullisesti, että isän oikea solisluu oli murtunut. Oikea lonkka ja reisi myös kuvattu. Niissä ei näkynyt murtumia. Isä ei kuitenkaan voinut yhtään astua oikealla jalalla. Päässä oli 13 (kolmetoista) tikkiä. Hän oli saanut myös aivotärähdyksen.
Lääkäri käski tuoda isän takaisin sairaalaan, mikäli tilanne näyttää niin vaativan.
Päästyäni kotiin ihan pelästyin isän nähdessäni. Hän istui äidin pyörätuolissa sairaalan paita päällään. Pää kokonaan valkoisen sukan sisään käärittynä, jotta paksut tukot ja siteet pysyivät paikoillaan. Samalta kai näyttivät aikoinaan useat sodassa haavoittuneet miehet.
Isä ei muistanut onnettomuudestaan oikeastaan mitään. Ei sitäkään, minä päivänä oli pyörällä kaatunut. Silmälasit, ne hyvät päivänvalossa tummenevat, olivat kadoksissa.
Hetken siskoni kanssa neuvoteltuamme ehdotimme, että isä vietäisiin takaisin sairaalaan ja äidille yritettäisiin saada hoitopaikka. Isä oli ensin lujasti vastaan. Oli sitä mieltä, että hän kyllä pärjää kotona. Vaikka ei pystynyt yhtään liikkumaan. Pyörätuolilla vietiin vessaankin.
Ei ollut mitään hoppua. Laitoin ruokaa. Söimme. Tosin äidin jouduin syöttämääm sängyssä, kun isä söi ruokapöydän vieressä äidin pyörätuolissa istuen. Isän oikea käsi oli silmukassa eikä hän olisi saanut käyttää sitä. Hän pystyi sillä kuitenkin syömään.
Vähitellen isä myönsi, että taitaa olla parempi palata sairaalaan. Kun lääkärikin niin oli sanonut.
Siskoni sai vanhustyönohjaajan puhelimeen itsenäisyyspäivästä huolimatta. Tämä oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen ja alkoi heti järjestämään hoitopaikkaa äidille. Äiti pääsikin vielä samana päivänä Tammikotiin.
Isä itse soitti taksin. Halusi, että he menevät äidin kanssa samalla autolla. Pyysi sitä varten invataksia ottamaan oman pyörätuolin mukaan, kun he molemmat äidin kanssa tarvitsivat sellaisen.
TARKKA KOIRA
Iltapäivällä kävin koiran kanssa kävelemässä ulkona. Kuljimme postilaatikolle päin. Tielle oli satanut uutta lunta. Yhtäkkiä koira alkoi kuoputtaa lunta ja nuuhkia maata. Lumen alta tuli näkyviin iso alue punaiseksi värjäytynyttä jäätä ja joku tummahko kappale. Kumartuessani katsomaan tarkemmin tunnistin siinä olevan pahasti vääntyneet silmälasien kehykset. Linsseistäkin jokunen palanen. Pikkukaveri oli löytänyt isän kaatumispaikan...
Invataksi tuli. Isä ja äiti molemmat työnnettiin pyörätuoleissa kyytiin. Isä sanoi, että ensin viedään äiti Tammikotiin, sitten hänet sairaalaan. Siskoni lähti yli yönkin kestäneen hoitorupeaman jälkeen ajamaan ensin Tammikotiin, jonne äiti oli menossa ja sieltä omaan kotiinsa. Minä ajelin suoraan sairaalan eteen odottamaan. Kun isää tuotiin ulos autosta kysyin, miten hän jaksoi matkan. "No, jotenkin", vastasi isä. Näki, että hänen oli ollut vaikea istua. Kipuja oli.
Taas mentiin ensiapuun. Kun isän paita riisuttiin tutkimuksia varten, huomattiin että koko hänen rintakehänsä oli tumman sinisenvioletti. Olikohan hän kaatuessaan lyönyt sen niin pahasti ohjaustankoon? Nyt lääkäri oli varma, että isä jäisi sisälle sairaalaan, todennäköisesti kirurgiselle osastolle.
Palasin takaisin kotiin lämmittämään leivinuunin ja järjestämään paikkoja, kun talo oli joksikin aikaa jäämässä ilman asukkaitaan. Kalenteriin olen merkinnyt, että omaan kotiin pikkukaverin kanssa ehdimme klo 22.30.
tiistai 15. marraskuuta 2011
Oletteko te vieläkin täällä kaksin?
Ambulanssi tulikin nopeasti isänpäivän iltana. Nähtyään isän ambulanssin ensihoitaja kysyi: "Oletteko te vieläkin täällä kaksin?"
Olimme isän kanssa nostaneet äidin sängystä geriatriseen pyörätuoliin ruokailua varten, kun äiti isän häntä keittiöön työntäessä luiskahti tuolista lattialle. Olin jo pesuhuoneessa käsiäni pesemässä, kun kuulin isän puheesta jotain yllättävää tapahtuneen. Juoksin keittiöön, missä näin äidin makaavan pyörätuolin edessä selällään lattialla. Äiti ei valittanut. Katseli vain hiljaa. Näytti siltä, ettei hän ollut loukannut itseään. Niinpä nostimme hänet takaisin pyörätuoliin.
Äiti ei syönyt ihan niin hyvällä ruokahalulla kuin viime aikoina yleensä, aika paljon kuitenkin. Ruoan jälkeen hän istuskeli kahviin asti koko ajan jutellen, tosin katse oli hieman kärsivä. Kahvileivät maistuivat hänellekin.
Nostaessamme äitiä takaisin sänkyyn äiti valitti, kovinkin. Jonnekin sattui. Kun äiti sänkyyn päästyään oksensi ja alkuillalla vielä toisenkin kerran, aloin pelätä, että hän oli kuitenkin saanut aivotärähdyksen. Iltahoitajan kanssa huomasimme, että äidin toisessa sääressä oli ison iso mustelma. Emme uskaltaneet odottaa aamuun, vaan isä soitti ambulanssin.
Sairaalassa äiti pääsi heti tutkimuksiin. Me isän kanssa jäimme odottelemaan. Koska äiti oli rauhallinen ja tutkimukset näyttivät kestävän kauan, emme viipyneet pitkään. Lähtiessämme silittelin äidin käsivartta sanoen: "Hyvää yötä! Olet nyt tämän yön täällä ja sitten huomenna katsotaan." Äiti nyökkäsi ja hymyilikin.
Vielä kymmenen aikaan illalla tutkimukset olivat kesken, kun puhelimitse kyselin äidin vointia.
Maanantaiaamuna saimme tietää, että sydänfilmi oli hyvä, verikokeissa ei ollut mitään erikoista ja jalan vammakaan ei ollut mustelmaa pahempi. Äiti vaikutti normaalikuntoiselta, oli syönyt aamupalankin. Koska oli alkamassa intervalliviikko, tuttu invataksi haki äidin sairaalasta ja kävi poimimassa isän kotoa mukaan viemään äitiä Tammikotiin. Isä kertoi, että äiti istui autossa hyvin tyytyväisen oloisena.
Äiti onkin pitkään ollut enimmäkseen hyväntuulinen. Kotihoitajat ovat saaneet kirjoitella hoitovihkoon, että äiti on ollut juttelevainen ja iloinen, usein nauravainen. Samoin ovat kertoneet Tammikodin hoitajat.
*************************************************************************************
Kirjoittamiseni on koko ajan harventunut. Edellisestä kerrasta alkaa olla jo puoli vuotta. Monia mukavia hetkiä olisi ollut kerrottavana, aikaa vain on puuttunut. - On aika lopettaa blogi, omaishoito jatkuu...
Olimme isän kanssa nostaneet äidin sängystä geriatriseen pyörätuoliin ruokailua varten, kun äiti isän häntä keittiöön työntäessä luiskahti tuolista lattialle. Olin jo pesuhuoneessa käsiäni pesemässä, kun kuulin isän puheesta jotain yllättävää tapahtuneen. Juoksin keittiöön, missä näin äidin makaavan pyörätuolin edessä selällään lattialla. Äiti ei valittanut. Katseli vain hiljaa. Näytti siltä, ettei hän ollut loukannut itseään. Niinpä nostimme hänet takaisin pyörätuoliin.
Äiti ei syönyt ihan niin hyvällä ruokahalulla kuin viime aikoina yleensä, aika paljon kuitenkin. Ruoan jälkeen hän istuskeli kahviin asti koko ajan jutellen, tosin katse oli hieman kärsivä. Kahvileivät maistuivat hänellekin.
Nostaessamme äitiä takaisin sänkyyn äiti valitti, kovinkin. Jonnekin sattui. Kun äiti sänkyyn päästyään oksensi ja alkuillalla vielä toisenkin kerran, aloin pelätä, että hän oli kuitenkin saanut aivotärähdyksen. Iltahoitajan kanssa huomasimme, että äidin toisessa sääressä oli ison iso mustelma. Emme uskaltaneet odottaa aamuun, vaan isä soitti ambulanssin.
Sairaalassa äiti pääsi heti tutkimuksiin. Me isän kanssa jäimme odottelemaan. Koska äiti oli rauhallinen ja tutkimukset näyttivät kestävän kauan, emme viipyneet pitkään. Lähtiessämme silittelin äidin käsivartta sanoen: "Hyvää yötä! Olet nyt tämän yön täällä ja sitten huomenna katsotaan." Äiti nyökkäsi ja hymyilikin.
Vielä kymmenen aikaan illalla tutkimukset olivat kesken, kun puhelimitse kyselin äidin vointia.
Maanantaiaamuna saimme tietää, että sydänfilmi oli hyvä, verikokeissa ei ollut mitään erikoista ja jalan vammakaan ei ollut mustelmaa pahempi. Äiti vaikutti normaalikuntoiselta, oli syönyt aamupalankin. Koska oli alkamassa intervalliviikko, tuttu invataksi haki äidin sairaalasta ja kävi poimimassa isän kotoa mukaan viemään äitiä Tammikotiin. Isä kertoi, että äiti istui autossa hyvin tyytyväisen oloisena.
Äiti onkin pitkään ollut enimmäkseen hyväntuulinen. Kotihoitajat ovat saaneet kirjoitella hoitovihkoon, että äiti on ollut juttelevainen ja iloinen, usein nauravainen. Samoin ovat kertoneet Tammikodin hoitajat.
*************************************************************************************
Kirjoittamiseni on koko ajan harventunut. Edellisestä kerrasta alkaa olla jo puoli vuotta. Monia mukavia hetkiä olisi ollut kerrottavana, aikaa vain on puuttunut. - On aika lopettaa blogi, omaishoito jatkuu...
perjantai 20. toukokuuta 2011
Intervalliviikko
Olen ollut kuumeessa, kurkku, pää, niska, lihakset ja nivelet kipeät, maha sekaisin. - Onneksi äiti ja isä ovat saaneet olla tämän talven ja kevään terveitä!
Viime lauantaina kävin taas kotona tavanomaisissa intervalliviikon puuhissa ja myös äitiä katsomassa Tammikodissa. Äiti istui tyytyväisen oloisena oleskelutilassa katselemassa televisiota kahden muun vanhuksen kanssa. Heistä toinen, 95-vuotias, kyllä nukkui pyörätuolissaan ja toisenkin silmät lopahtivat aina välillä kiinni. Äiti oli heistä kolmesta selvästi virkein.Heti minut huomattuaan hän alkoi kysellä Pappasta. Ihmetteli varmaan, miksi isä ei tullut.
Isällä oli viime intervalliviikollakin paljon töitä kotona.Perjantain hän oli ollut koko päivän auttamassa miehiä, jotka upottivat kaapelia tieltä talolle. Se oli ollutkin rankka päivä aamusta iltaan. Sitten yöllä isän jalat ja kädet olivat krampanneet niin, ettei hän saanut nukuttua. Alkuviikolla isä oli mm. vaihtanut kuivurin ylimmän kerroksen ikkunan uuteen ehjään ja korjannut sikalan piipun. Siskoni päivitteli, ettei isä ollenkaan huomaa, kuinka vanha hän jo on, kun kiipeää vielä yksikseen katollekin. - Töistään huolimatta isä on kuitenkin jokseenkin joka päivä käynyt äidin luona.
Edellinen, pääsiäisenä päättynyt intervalliviikko, jätti ikävän muiston. Joku, luultavasti saman huoneen toinen intervallipotilas, oli viimeisenä hoitoyönä pahoinpidellyt äidin. Äidin kasvot olivat aivan tumman violetit mustelmista, päässä oli mustelmien lisäksi haavoja. Mustelmia oli ilmeisesti vartalossakin, koska kotihoitaja oli seuraavan perjantain kylvetyksen jälkeen kirjoittanut hoitovihkoon, että mustelmia oli todella paljon. Eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut! Ei edes yöhoitaja. Kotihoitaja oli myös soittanut Tammikotiin ja "moittinut", kun tämmöistä pääsee tapahtumaan.
Isältä ja siskoltani kysyttiin, haluammeko tehdä asiasta ilmoituksen poliisille. Emme halunneet. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä kenellekään. Kun huoneessa oli vain dementikkopotilaita, eivät he osanneet kertoa, mitä oli tapahtunut. Tuskin enää aamulla muistivatkaan. Se hieman ihmetyttää, ettei yöhoitaja kuullut mitään. Talo ei ole suuri ja äidin on täytynyt huutaa kivusta...
Tammikoti tuntuu tuosta tapahtumasta huolimatta edelleen hyvältä intervallipaikalta. Siellä on aina kodikas tunnelma ja äiti näyttää viihtyvän. Sinne on mukava vierailijankin mennä.
Viime lauantaina kävin taas kotona tavanomaisissa intervalliviikon puuhissa ja myös äitiä katsomassa Tammikodissa. Äiti istui tyytyväisen oloisena oleskelutilassa katselemassa televisiota kahden muun vanhuksen kanssa. Heistä toinen, 95-vuotias, kyllä nukkui pyörätuolissaan ja toisenkin silmät lopahtivat aina välillä kiinni. Äiti oli heistä kolmesta selvästi virkein.Heti minut huomattuaan hän alkoi kysellä Pappasta. Ihmetteli varmaan, miksi isä ei tullut.
Isällä oli viime intervalliviikollakin paljon töitä kotona.Perjantain hän oli ollut koko päivän auttamassa miehiä, jotka upottivat kaapelia tieltä talolle. Se oli ollutkin rankka päivä aamusta iltaan. Sitten yöllä isän jalat ja kädet olivat krampanneet niin, ettei hän saanut nukuttua. Alkuviikolla isä oli mm. vaihtanut kuivurin ylimmän kerroksen ikkunan uuteen ehjään ja korjannut sikalan piipun. Siskoni päivitteli, ettei isä ollenkaan huomaa, kuinka vanha hän jo on, kun kiipeää vielä yksikseen katollekin. - Töistään huolimatta isä on kuitenkin jokseenkin joka päivä käynyt äidin luona.
Edellinen, pääsiäisenä päättynyt intervalliviikko, jätti ikävän muiston. Joku, luultavasti saman huoneen toinen intervallipotilas, oli viimeisenä hoitoyönä pahoinpidellyt äidin. Äidin kasvot olivat aivan tumman violetit mustelmista, päässä oli mustelmien lisäksi haavoja. Mustelmia oli ilmeisesti vartalossakin, koska kotihoitaja oli seuraavan perjantain kylvetyksen jälkeen kirjoittanut hoitovihkoon, että mustelmia oli todella paljon. Eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut! Ei edes yöhoitaja. Kotihoitaja oli myös soittanut Tammikotiin ja "moittinut", kun tämmöistä pääsee tapahtumaan.
Isältä ja siskoltani kysyttiin, haluammeko tehdä asiasta ilmoituksen poliisille. Emme halunneet. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä kenellekään. Kun huoneessa oli vain dementikkopotilaita, eivät he osanneet kertoa, mitä oli tapahtunut. Tuskin enää aamulla muistivatkaan. Se hieman ihmetyttää, ettei yöhoitaja kuullut mitään. Talo ei ole suuri ja äidin on täytynyt huutaa kivusta...
Tammikoti tuntuu tuosta tapahtumasta huolimatta edelleen hyvältä intervallipaikalta. Siellä on aina kodikas tunnelma ja äiti näyttää viihtyvän. Sinne on mukava vierailijankin mennä.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Isä, 87-vuotias omaishoitaja
Helmikuun lopulla isä täytti 87 vuotta. - Puhutaan ja kirjoitetaan, että jopa kahdeksankymppiset omaishoitajat hoitavat kotona perheenjäseniään, useimmiten aviopuolisoaan. Omien vanhempieni kohdalla voidaan todeta "pyöristetysti", että yhdeksänkymppinen isäni hoitaa yhdeksänkymppistä äitiäni.
Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna olin taas molempina päivinä kotona auttelemassa. Lauantai oli aurinkoinen päivä. Isä on laittanut linnuille talipalloja roikkumaan vuorimännyn oksasta makuuhuoneen ikkunan taakse. Äiti seuraili sängyssä maatessaan lintujen hyörinää: pikkuvarpusia, sinitiaisia ja talitiaisia. Komea käpytikkakoiraskin kävi nakuttelemassa rautahäkkyrässä olleita herkkuja. Isoja paloja se niistä irti saikin, muttei sentään saanut vietyä kokonaisia palloja.
Kun sunnuntaina ruoan jälkeen nostimme isän kanssa äidin pyörätuolista sängyn laidalle istumaan, äiti ei ollenkaan suostunut hellittämään isän villaliivin pielestä. Niinpä isä istahti äidin viereen. Äiti katseli isää niin kauniisti silmiin ja jutteli hiljakseen isälle pitkään, pitkään... Isä hymyili takaisin ja nyökytteli. Taas tuntui siltä, että äiti kyllä tiesi, mitä hän halusi sanoa. Me emme vain ymmärtäneet. Tuo tilanne kuitenkin kertoi paljon äidin ja isän välillä yhä edelleen olevasta läheisyydestä!
Viikon 10 äiti oli Tammikodissa. Kävin keskiviikkona kotona tavanomaisissa intervalliviikon askareissa ja myös äitiä katsomassa. Kun äiti huomasi minun tulevan ovesta, hän toisteli hymyillen moneen kertaan: "Oi voi, voi, voi...", ei suinkaan valittaen vaan ikäänkuin iloisesti yllättyen.
Intervalliviikon sunnuntaina isä jaksoi taas ajella meille, kun oli hyvä kuiva talvikeli. Hän sai mukaansa kotiin kauramannapuuroa ja mansikkakiisseliä. Ne kun ovat jo pitkään olleet äidin iltaruokina.
Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna olin taas molempina päivinä kotona auttelemassa. Lauantai oli aurinkoinen päivä. Isä on laittanut linnuille talipalloja roikkumaan vuorimännyn oksasta makuuhuoneen ikkunan taakse. Äiti seuraili sängyssä maatessaan lintujen hyörinää: pikkuvarpusia, sinitiaisia ja talitiaisia. Komea käpytikkakoiraskin kävi nakuttelemassa rautahäkkyrässä olleita herkkuja. Isoja paloja se niistä irti saikin, muttei sentään saanut vietyä kokonaisia palloja.
Kun sunnuntaina ruoan jälkeen nostimme isän kanssa äidin pyörätuolista sängyn laidalle istumaan, äiti ei ollenkaan suostunut hellittämään isän villaliivin pielestä. Niinpä isä istahti äidin viereen. Äiti katseli isää niin kauniisti silmiin ja jutteli hiljakseen isälle pitkään, pitkään... Isä hymyili takaisin ja nyökytteli. Taas tuntui siltä, että äiti kyllä tiesi, mitä hän halusi sanoa. Me emme vain ymmärtäneet. Tuo tilanne kuitenkin kertoi paljon äidin ja isän välillä yhä edelleen olevasta läheisyydestä!
Viikon 10 äiti oli Tammikodissa. Kävin keskiviikkona kotona tavanomaisissa intervalliviikon askareissa ja myös äitiä katsomassa. Kun äiti huomasi minun tulevan ovesta, hän toisteli hymyillen moneen kertaan: "Oi voi, voi, voi...", ei suinkaan valittaen vaan ikäänkuin iloisesti yllättyen.
Intervalliviikon sunnuntaina isä jaksoi taas ajella meille, kun oli hyvä kuiva talvikeli. Hän sai mukaansa kotiin kauramannapuuroa ja mansikkakiisseliä. Ne kun ovat jo pitkään olleet äidin iltaruokina.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Vielä helmikuuta
la 5.2.2011
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!
la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.
ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".
Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.
la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.
la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!
la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.
ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".
Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.
la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.
la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
91 v.
Helmikuun 3.päivä äiti täytti 91 vuotta. Diakonissa oli tulossa onnittelemaan aamupäivällä kymmenen ja kahdentoista välillä. Menin sitä varten kotiin jo aamulla niin aikaisin, että aamuhoitajat olivat vasta lähdössä pois. Olin juuri kääntynyt isommalta tieltä kotiin päin, kun huomasin auton lähtevän pihasta. Niinpä peruutin takaisin isolle tielle, että reitti oli vapaa. Kotihoitajalla oli varmaan kiireempi kuin minulla.
Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.
Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.
Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.
Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.
Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...
Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.
Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.
Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.
Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.
Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
