Oletteko te vieläkin täällä kaksin?

Ambulanssi tulikin nopeasti isänpäivän iltana. Nähtyään isän ambulanssin ensihoitaja kysyi: "Oletteko te vieläkin täällä kaksin?"

Olimme isän kanssa nostaneet äidin sängystä geriatriseen pyörätuoliin ruokailua varten, kun äiti isän häntä keittiöön työntäessä luiskahti tuolista lattialle. Olin jo pesuhuoneessa käsiäni pesemässä, kun kuulin isän puheesta jotain yllättävää tapahtuneen. Juoksin keittiöön, missä näin äidin makaavan pyörätuolin edessä selällään lattialla. Äiti ei valittanut. Katseli vain hiljaa. Näytti siltä, ettei hän ollut loukannut itseään. Niinpä nostimme hänet takaisin pyörätuoliin.

Äiti ei syönyt ihan niin hyvällä ruokahalulla kuin viime aikoina yleensä, aika paljon kuitenkin. Ruoan jälkeen hän istuskeli kahviin asti koko ajan jutellen, tosin katse oli hieman kärsivä. Kahvileivät maistuivat hänellekin.

Nostaessamme äitiä takaisin sänkyyn äiti valitti, kovinkin. Jonnekin sattui. Kun äiti sänkyyn päästyään oksensi ja alkuillalla vielä toisenkin kerran, aloin pelätä, että hän oli kuitenkin saanut aivotärähdyksen. Iltahoitajan kanssa huomasimme, että äidin toisessa sääressä oli ison iso mustelma. Emme uskaltaneet odottaa aamuun, vaan isä soitti ambulanssin.

Sairaalassa äiti pääsi heti tutkimuksiin. Me isän kanssa jäimme odottelemaan. Koska äiti oli rauhallinen ja tutkimukset näyttivät kestävän kauan, emme viipyneet pitkään. Lähtiessämme silittelin äidin käsivartta sanoen: "Hyvää yötä! Olet nyt tämän yön täällä ja sitten huomenna katsotaan." Äiti nyökkäsi ja hymyilikin.

Vielä kymmenen aikaan illalla tutkimukset olivat kesken, kun puhelimitse kyselin äidin vointia.
Maanantaiaamuna saimme tietää, että sydänfilmi oli hyvä, verikokeissa ei ollut mitään erikoista ja jalan vammakaan ei ollut mustelmaa pahempi. Äiti vaikutti normaalikuntoiselta, oli syönyt aamupalankin. Koska oli alkamassa intervalliviikko, tuttu invataksi haki äidin sairaalasta ja kävi poimimassa isän kotoa mukaan viemään äitiä Tammikotiin. Isä kertoi, että äiti istui autossa hyvin tyytyväisen oloisena.

Äiti onkin pitkään ollut enimmäkseen hyväntuulinen. Kotihoitajat ovat saaneet kirjoitella hoitovihkoon, että äiti on ollut juttelevainen ja iloinen, usein nauravainen. Samoin ovat kertoneet Tammikodin hoitajat.

*************************************************************************************
Kirjoittamiseni on koko ajan harventunut. Edellisestä kerrasta alkaa olla jo puoli vuotta. Monia mukavia hetkiä olisi ollut kerrottavana, aikaa vain on puuttunut. - On aika lopettaa blogi, omaishoito jatkuu...

Intervalliviikko

Olen ollut kuumeessa, kurkku, pää, niska, lihakset ja nivelet kipeät, maha sekaisin. - Onneksi äiti ja isä ovat saaneet olla tämän talven ja kevään terveitä!

Viime lauantaina kävin taas kotona tavanomaisissa intervalliviikon puuhissa ja myös äitiä katsomassa Tammikodissa. Äiti istui tyytyväisen oloisena oleskelutilassa katselemassa televisiota kahden muun vanhuksen kanssa. Heistä toinen, 95-vuotias, kyllä nukkui pyörätuolissaan ja toisenkin silmät lopahtivat aina välillä kiinni. Äiti oli heistä kolmesta selvästi virkein.Heti minut huomattuaan hän alkoi kysellä Pappasta. Ihmetteli varmaan, miksi isä ei tullut.

Isällä oli viime intervalliviikollakin paljon töitä kotona.Perjantain hän oli ollut koko päivän auttamassa miehiä, jotka upottivat kaapelia tieltä talolle. Se oli ollutkin rankka päivä aamusta iltaan. Sitten yöllä isän jalat ja kädet olivat krampanneet niin, ettei hän saanut nukuttua. Alkuviikolla isä oli mm. vaihtanut kuivurin ylimmän kerroksen ikkunan uuteen ehjään ja korjannut sikalan piipun. Siskoni päivitteli, ettei isä ollenkaan huomaa, kuinka vanha hän jo on, kun kiipeää vielä yksikseen katollekin. - Töistään huolimatta isä on kuitenkin jokseenkin joka päivä käynyt äidin luona.

Edellinen, pääsiäisenä päättynyt intervalliviikko, jätti ikävän muiston. Joku, luultavasti saman huoneen toinen intervallipotilas, oli viimeisenä hoitoyönä pahoinpidellyt äidin. Äidin kasvot olivat aivan tumman violetit mustelmista, päässä oli mustelmien lisäksi haavoja. Mustelmia oli ilmeisesti vartalossakin, koska kotihoitaja oli seuraavan perjantain kylvetyksen jälkeen kirjoittanut hoitovihkoon, että mustelmia oli todella paljon. Eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut! Ei edes yöhoitaja. Kotihoitaja oli myös soittanut Tammikotiin ja "moittinut", kun tämmöistä pääsee tapahtumaan.

Isältä ja siskoltani kysyttiin, haluammeko tehdä asiasta ilmoituksen poliisille. Emme halunneet. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä kenellekään. Kun huoneessa oli vain dementikkopotilaita, eivät he osanneet kertoa, mitä oli tapahtunut. Tuskin enää aamulla muistivatkaan. Se hieman ihmetyttää, ettei yöhoitaja kuullut mitään. Talo ei ole suuri ja äidin on täytynyt huutaa kivusta...

Tammikoti tuntuu tuosta tapahtumasta huolimatta edelleen hyvältä intervallipaikalta. Siellä on aina kodikas tunnelma ja äiti näyttää viihtyvän. Sinne on mukava vierailijankin mennä.

Isä, 87-vuotias omaishoitaja

Helmikuun lopulla isä täytti 87 vuotta. - Puhutaan ja kirjoitetaan, että jopa kahdeksankymppiset omaishoitajat hoitavat kotona perheenjäseniään, useimmiten aviopuolisoaan. Omien vanhempieni kohdalla voidaan todeta "pyöristetysti", että yhdeksänkymppinen isäni hoitaa yhdeksänkymppistä äitiäni.

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna olin taas molempina päivinä kotona auttelemassa. Lauantai oli aurinkoinen päivä. Isä on laittanut linnuille talipalloja roikkumaan vuorimännyn oksasta makuuhuoneen ikkunan taakse. Äiti seuraili sängyssä maatessaan lintujen hyörinää: pikkuvarpusia, sinitiaisia ja talitiaisia. Komea käpytikkakoiraskin kävi nakuttelemassa rautahäkkyrässä olleita herkkuja. Isoja paloja se niistä irti saikin, muttei sentään saanut vietyä kokonaisia palloja.

Kun sunnuntaina ruoan jälkeen nostimme isän kanssa äidin pyörätuolista sängyn laidalle istumaan, äiti ei ollenkaan suostunut hellittämään isän villaliivin pielestä. Niinpä isä istahti äidin viereen. Äiti katseli isää niin kauniisti silmiin ja jutteli hiljakseen isälle pitkään, pitkään... Isä hymyili takaisin ja nyökytteli. Taas tuntui siltä, että äiti kyllä tiesi, mitä hän halusi sanoa. Me emme vain ymmärtäneet. Tuo tilanne kuitenkin kertoi paljon äidin ja isän välillä yhä edelleen olevasta läheisyydestä!

Viikon 10 äiti oli Tammikodissa. Kävin keskiviikkona kotona tavanomaisissa intervalliviikon askareissa ja myös äitiä katsomassa. Kun äiti huomasi minun tulevan ovesta, hän toisteli hymyillen moneen kertaan: "Oi voi, voi, voi...", ei suinkaan valittaen vaan ikäänkuin iloisesti yllättyen.

Intervalliviikon sunnuntaina isä jaksoi taas ajella meille, kun oli hyvä kuiva talvikeli. Hän sai mukaansa kotiin kauramannapuuroa ja mansikkakiisseliä. Ne kun ovat jo pitkään olleet äidin iltaruokina.

Vielä helmikuuta

la 5.2.2011
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!

la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.

ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".

Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.

la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.

la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.

91 v.

Helmikuun 3.päivä äiti täytti 91 vuotta. Diakonissa oli tulossa onnittelemaan aamupäivällä kymmenen ja kahdentoista välillä. Menin sitä varten kotiin jo aamulla niin aikaisin, että aamuhoitajat olivat vasta lähdössä pois. Olin juuri kääntynyt isommalta tieltä kotiin päin, kun huomasin auton lähtevän pihasta. Niinpä peruutin takaisin isolle tielle, että reitti oli vapaa. Kotihoitajalla oli varmaan kiireempi kuin minulla.

Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.

Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.

Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.

Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.

Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...

Koodeja ja pölykeriä

ke 5.1.2011 Kotona ja Tammikodissa
Mitä merkillistä on liimattu keittiön ovipieleen? Huomiota herättävä lappu, jossa valkoisella pohjalla arvoituksellisia mustia kuvioita. Ei isällä ole tapana liimailla mitään oviin. - Isä selittämään, että se on kotihoidon koodi. Vuoden alusta lähtien jokainen kotihoitaja kuvaa koodin puhelimellaan aina sisään astuessaan ja taas pois lähtiessään. - Kaivan silmälasit laukustani. Totta! Yläreunassa lukee: "Tämä on kotihoidon tunnus. Ei saa irrottaa." Alapuolella äidin nimi. Vai niin! Ja kuinka monta työtuntia menee siihen, kun kunnan (oikeasti kaupungin) jokaisen kotihoitajan puhelimesta nuo tiedot puretaan ja tilastoidaan tai mitä niille sitten tehdäänkin. Eikö sillä rahalla jo olisi palkattu lisää ainakin yksi kotihoitaja. Nyt hoitajien on mennen tullen etsittävä puhelimensa ja kuvattava, vaikka sinä aikana voisi antaa edes pari silitystä olalle.

Tammikodissa äidin luona. Lähellä pyörätuolissa istuva pyytää, että hoitajat auttaisivat hänet sänkyyn lepäämään, kun lonkkaan jo sattuu tämä pitkä istuminen. Hoitaja toteaa ohi pyyhältäessään: "Ei ehditä nyt, kun on niin paljon hoidettavia ja roskapussitkin on vielä viemättä." "Voi kauhistus! Ei sitten..." , alistuu väsynyt istuja.

Mitä on tapahtunut vuoden vaihteessa? Tammikodinkin ennen niin rauhallinen ja leppoisa ilmapiiri on muuttunut. Säästöjäkö, henkilökunnan vähentämistä? Äiti kuitenkin tyytyväisen oloinen.

ke 12.01.2011
Kotihoidon ohjaaja soittaa ja kysyy, mitä mieltä olen isän jaksamisesta. Olisiko parempi, että äiti olisi pidempiä aikoja hoidossa Tammikodissa. Puhun isän kanssa puhelimessa. "Jos kotihoitajat ei enää ehtis käymään", miettii isä. Isä kuitenkin sanoo, että hänestä on mukavampi, kun äiti on kotona ja samoin varmaan äidin mielestä. Soitan kotihoidon ohjaajalle takaisin ja sovitaan , että jatketaan entiseen tapaan: kaksi viikkoa kotona ja yksi intervallihoidossa.

Isällä kova työ lumen tähden. Linkoaa traktorilla isolta tieltä kotiin ja naapuriin sekä pihan useita kertoja päivässä. Vielä iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä, jotta kotihoitajat pääsisivät aamulla autoillaan pihaan. AUTOILLAAN ! Kotihoitajat tulevat nyt kahdella autolla. Toinen toisesta paikasta ja toinen toisesta. Sitten välillä joutuvat odottelemaan, että työparikin ehtii paikalle. Mitenhän paljon kuluja lisää kahden auton ylläpito ja kulutus verrattuna mahdolliseen ajan säästöön? - "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa..."

la 15.1.2011 Kotona
Äidiltä otettu katetri pois jatkuvan tukkeutumisen takia. Helpottaa varmaan äidin oloa eikä isän tarvitse olla koko ajan ihmeissään, miten saisi katetrin taas toimimaan. Osaisinpa vaan hoitaa vaipanvaihdon, pesun yms. nopeammin, etten hermostuttaisi äitiä...

ke 26.1.2011 Tammikodissa ja kotona
Mitä merkillisiä kasoja tuossa seinän vieressä pyörii? Lasken lautasen kädestäni äidin sängyn vieressä olevalle pienelle pöydälle ja katson tarkemmin. Juu-u, valtavia "villakoirakasoja". Tekisi mieli hakea imuri. Parissa minuutissa ne olisivat pois. Toivottavasti tässä kolmen hengen intervallihuoneessa ei ole pölyallergikkoa.

Syötän äitiä: pinaattikeittoa, kolme puolikasta keitettyä kananmunaa, grahamlihapiirakka, lasillinen piimää ja lasillinen maitoa. Väkisinkin tulee mieleen kouluateriat. Aivan samanlainen ruoka oli koulussa usein maanantaisin. Tosin kananmunan puolikkaita sai ottaa vain yhden.

Hoitaja sanoi, että äiti saa nyt syödä sängyllä, koska iltapäivällä on ehtoollishartaus. He nostavat äidin silloin pyörätuoliin ja vievät yhteiseen tilaan. Muistan vastaavan tilaisuuden syksyltä pyhäinpäivän edeltä. Kokisipa äiti tämänpäiväisen tilaisuuden yhtä mieluisana! Hoitajat ovat tänään Tammikodissa hyväntuulisia, samoin äiti.

Isompiakaan teitä ei ole saatu pidettyä ajokunnossa. Isä on eilen Tammikodissa käydessään jäänyt autollaan kiinni lumikinokseen. Onneksi paikalle tullut pakettiauto on pysähtynyt auttamaan ja vetänyt isän auton irti lumesta, niin että isä on päässyt jatkamaan matkaa...

Joulun aikaa kotona

Jouluaaton vietimme oman perheeni kanssa vanhempieni luona. Menin kotiin aamulla yksin valmistelemaan jouluateriaa, miesväki tuli perässä. Menomatkalla poikkesin kirkolle sytyttämään kynttilän isovanhempieni haudalle.

Viime vuoden jouluaaton äiti jaksoi hyvin. Katseli iloisena poikien touhuja eikä olisi millään malttanut mennä illalla sänkyyn. - Nyt äiti väsyi ja oli kärsimätön, vaikka olikin välillä pitkällään lepäämässä. Ehdotin isälle, että olisi annettu äidin levätä rauhassa lahjojen jaon ajan ja viety sitten äidin lahjat makuuhuoneeseen avattavaksi. Isän mielestä oli kuitenkin tärkeää, että äiti oli muiden mukana. - Kesken lahjojen avaamisen jouduimme viemään äidin sänkyyn, kun hän alkoi ihan huutaa väsymystään. Hän rauhoittui heti, kun pääsi makuulle. Tuossa tilanteessa huomasin, miten paljon äidin vointi on vuoden aikana heikentynyt.

Miesväki lähti omaan kotiin jo alkuillalla. Minä jäin vielä tiskaamaan, syöttämään äidille iltapuuron ja laittamaan hänet yökuntoon. Päästyäni oman kotini kotikadulle edessäni aukesi yllättäen sunnattoman kaunis näky. Meidän kulmakunta on ollut koko syksyn pimeänä ilman katuvaloja lähikadun tietöiden tähden. Nyt katu oli valaistu jäälyhdyin. Kummallakin puolella katua jokaisen talon kohdalla oli useita lyhtyjä, joissa paloivat joulunpunaiset kynttilät. Kävelin vielä iltamyöhällä jäälyhtykujaa pitkin kotikatumme kauneutta ihaillen. Joulupäivänä kuulin, että lyhdyt oli tehnyt ja sytyttänyt naapurimme nuori isäntä kaverinsa kanssa, joka asuu kadun toisessa päässä. Hieno joululahja meille muille! Lyhdyt valaisivat vielä joulupäiväaamuna, sammuivat päivän mittaan, mutta iltapäivän hämärissä ympäristötaideteoksen tekijät sytyttivät niihin uudet kynttilät.

Joulupäivänä oli siskoni miehensä ja poikansa perheen kanssa vanhempieni luona. Äiti oli silloin
ollut hyväntuulinen. Myös sunnuntaina, tapaninpäivänä, kun olin yksin käymässä kotona, äiti oli rauhallinen. Silloin oli sakea lumipyry ja keli aamulla kehno. Lähdinkin ajelemaan takaisin omaan kotiin jo, kun olimme syöneet ja olin saanut tiskattua ja keitettyä iltapuuron seuraavaksi viikoksi. Niin ehdin omaan kotiin ennen pilkkopimeää.

Heti maanantaiaamupäivällä isä soitti ja kysyi, voisinko tulla viemään äitiä röntgeniin. Oli ilmoitettu, että äidin ollessa sairaalassa marraskuussa jalan tutkimusten tähden hänellä oli ollut huonetoverina tuberkuloosipotilas. Nyt täytyi varmistaa, ettei äiti ollut saanut tartuntaa. (Ensin tuntui ihan mahdottomalta, että nykyaikana voi tulla eteen vielä tällainenkin tilanne!) Kävimme äidin kanssa röntgenissä keskiviikkona. Silloinkin oli monin paikoin tuiskannut teille kinoksia. Kun väistin kotitiellä kelkkailijaa, autoni meinasi vetää väkisin poikittain palatessani takaisin ajourille. Samoin invataksi oli jäänyt kiinni kinokseen edellisen kyyditettävän luota lähtiessään, niin että saimme odotella sitä arvioitua pidempään. Isä soitti sairaalaan ja selvisi, että kunhan ehdimme sinne ennen kolmea iltapäivällä, äiti pääsee kuviin. - Kun puimme äidille ulkovaatteita reissua varten, taksikuski muistutti, että laitetaan vielä filtti äidin jalkojen suojaksi, koska taksi on aina lähtiessä kylmä. Taas oli mukava huomata, miten hyvin autoilijakin huolehtii kuljetettavistaan!

Taksikuski myös vei äidin pyörätuolilla autoon. Minä vain hyppäsin sivuovesta sisään äitiä vastaan. Isä tuli perässä omalla autolla. Hän kävi samalla kaupassa. Äiti oli niin matkat kuin röntgenissäolonkin rauhallinen. Kuvat otettiin äidin istuessa pyörätuolissa. Kun takaisin tultuamme saimme laitettua äidin sänkyyn, hän nukahti heti. Autonkuljettaja jäi isän kanssa joulukahville. Kahvipöydän katettuani ja kahvit kaadettuani lähdin takaisin omaan kotiin, koska kääpiövillakoirani odotteli siellä yksin. Nätisti se oli ollut, vaikka iltapäivälenkille pääsy venyikin myöhäiseen.

Uudenvuodenpäivänä siskoni oli kotona. Menomatka sinne oli ollut auraamattomien teiden takia hankala. Äiti oli ollut levoton eikä ruokakaan ollut maistunut normaalisti. Syykin selvisi myöhemmin. Katetri oli taas tukossa. Isä oli seuraillut tilannetta illan. Koska äiti oli jatkuvasti valittanut, isä oli soittanut kahdeltatoista yöllä kotihoidon yöpartiolle. Hoitajat olivat tulleet yhden aikaan ja saaneet katetrin toimimaan. Äiti ja isä olivat päässeet nukkumaan vasta kahdelta yöllä. Niinpä isä lepäsi makuuhuoneessa äidin vieressä, kun sunnuntaiaamuna pikkukaverini kanssa ehdin heidän luokseen. Kuuntelivat radiosta jumalanpalvelusta.

Äiti oli koko sunnuntaipäivän rauhallinen poikkeuksellisesta yöstä huolimatta. Isä sen sijaan valitteli selkäänsä. Kertoi, ettei uudenvuodenaattoaamuna meinannut päästä ylös sängystä selkäkivun takia. Kipu oli tuntunut jo parina päivänä aikaisemmin lievempänä ja tuntui onneksi eilen olevan menossa ohi. Mietimme, voisiko selkä olla rasittunut tai jotenkin loukkaantunut jatkuvasta lämmityspuiden pilkkomisesta ja kantamisesta. Isä oli sitä mieltä, ettei se johdu ainakaan siitä, että hän on viime aikoina istunut aika paljon traktorissa teitä lingotessaan. - Sanotaan, että stressikin voi aiheuttaa selkäkipua...