Helmikuun lopulla isä täytti 87 vuotta. - Puhutaan ja kirjoitetaan, että jopa kahdeksankymppiset omaishoitajat hoitavat kotona perheenjäseniään, useimmiten aviopuolisoaan. Omien vanhempieni kohdalla voidaan todeta "pyöristetysti", että yhdeksänkymppinen isäni hoitaa yhdeksänkymppistä äitiäni.
Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna olin taas molempina päivinä kotona auttelemassa. Lauantai oli aurinkoinen päivä. Isä on laittanut linnuille talipalloja roikkumaan vuorimännyn oksasta makuuhuoneen ikkunan taakse. Äiti seuraili sängyssä maatessaan lintujen hyörinää: pikkuvarpusia, sinitiaisia ja talitiaisia. Komea käpytikkakoiraskin kävi nakuttelemassa rautahäkkyrässä olleita herkkuja. Isoja paloja se niistä irti saikin, muttei sentään saanut vietyä kokonaisia palloja.
Kun sunnuntaina ruoan jälkeen nostimme isän kanssa äidin pyörätuolista sängyn laidalle istumaan, äiti ei ollenkaan suostunut hellittämään isän villaliivin pielestä. Niinpä isä istahti äidin viereen. Äiti katseli isää niin kauniisti silmiin ja jutteli hiljakseen isälle pitkään, pitkään... Isä hymyili takaisin ja nyökytteli. Taas tuntui siltä, että äiti kyllä tiesi, mitä hän halusi sanoa. Me emme vain ymmärtäneet. Tuo tilanne kuitenkin kertoi paljon äidin ja isän välillä yhä edelleen olevasta läheisyydestä!
Viikon 10 äiti oli Tammikodissa. Kävin keskiviikkona kotona tavanomaisissa intervalliviikon askareissa ja myös äitiä katsomassa. Kun äiti huomasi minun tulevan ovesta, hän toisteli hymyillen moneen kertaan: "Oi voi, voi, voi...", ei suinkaan valittaen vaan ikäänkuin iloisesti yllättyen.
Intervalliviikon sunnuntaina isä jaksoi taas ajella meille, kun oli hyvä kuiva talvikeli. Hän sai mukaansa kotiin kauramannapuuroa ja mansikkakiisseliä. Ne kun ovat jo pitkään olleet äidin iltaruokina.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Vielä helmikuuta
la 5.2.2011
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!
la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.
ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".
Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.
la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.
la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.
Olimme äidin kanssa kaksin iltapäivän. Isä oli siskoni ja hänen miehensä kanssa syntymäpäivillä. Juhlat olivatkin olleet hyvin hauskat!
la 12.2. ja su 13.2.
Olin molempina päivinä kotona, kun siskoni oli flunssassa. Petri oli kirjoittanut sunnuntain aamupuuhien jälkeen hoitovihkoon:"Alli vähän sohlotuulella." Sekin päivä meni kuitenkin hyvin. Ruoan jälkeen äiti istui pitkään pyörätuolissa leivinuunin kyljessä lämmitellen ja tulen rätinää kuunnellen.
ke 16.2. Äiti Tammikodissa
Olin siivoamassa kotona. En kuitenkaan käynyt äitiä katsomassa, kun olin vähän flunssainen. Pelkäsin, että olisin voinut kuljettaa Tammikotiin "pöpöjä".
Isä kävi päivittäin äidin luona ja kertoi äidin istuneen usein oleskelutilassa televisiota katsellen. Aika metkaa, kun kotona äiti ei vuosiin ole suostunut yhtään istumaan televisiokamarissa.
la 19.2.
Isä ajeli meillä syömässä ja kahvilla. Keittelin isän mukaan äidille iltapuuron ja marjakiisselin tulevalle viikolle.
la 26.2.
Olin pikkukaverini kanssa kotona. Siskoni poika oli auttamasa isää tietokoneongelmissa. (Isä käyttää nettiyhteyttä päivittäin.) Myös hänen lapsensa olivat isoisovanhempia ilahduttamassa ja koiraa hoitamassa.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
91 v.
Helmikuun 3.päivä äiti täytti 91 vuotta. Diakonissa oli tulossa onnittelemaan aamupäivällä kymmenen ja kahdentoista välillä. Menin sitä varten kotiin jo aamulla niin aikaisin, että aamuhoitajat olivat vasta lähdössä pois. Olin juuri kääntynyt isommalta tieltä kotiin päin, kun huomasin auton lähtevän pihasta. Niinpä peruutin takaisin isolle tielle, että reitti oli vapaa. Kotihoitajalla oli varmaan kiireempi kuin minulla.
Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.
Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.
Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.
Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.
Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...
Kun ehdin kotiovelle, toinen hoitajista tuli vastaani ja huikkasi. "Me ei tullakaan päivällä, kun sää tulit. Meillä on niin kiireitä." Mun siis pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan, kun huolehtisin kahvituksesta ja kun siihen syssyyn yleensä tulee myös vaipanvaihto yms. Hoitaja huomasi hämmennykseni, kun kerroin että tulin huolehtimaan syntymäpäivätarjoilusta ja lupasi, että kyllä heiltä sitten joku käy ruoan tuomassa.
Diakonissa puhui äidille mukavasti onnitellessaan 91-vuotiasta seurakunnan puolesta. Hän toi suunnattoman kauniin vaaleanpunavoittoisen kukkakimpun, juuri äidin makuun. Hän viipyikin pitkään seurustelemassa kanssamme kahvipöydässä. Lähtiessään hän sanoi äidille, että oli oikein hyvät syntymäpäiväkahvit. Siihen äiti vastasi hymyillen. "Hyvä!" - Äiti ottaa sekä katseellaan että puhelemisellaan (vaikka oikeita sanoja löytyy harvemmin) hyvin kontaktin toisiin ihmisiin.
Yllättäin päivällä tuli kuitenkin kaksi kotihoitajaa ruokaa tuomaan, vaippaa vaihtamaan ja syöttämään. Pysähdys keittiön ovelle. Molemmat onkivat taskusta esiin puhelimensa. Ensin täytyi rekisteröityä voidakseen kuvata kotihoidon tunnisteen. Toisen kuvatessa toinen odotti vuoroaan eikä kuva edes onnistunut heti, vaan piti kuvata uudelleen. Lähtiessä sama toistui.
Ehdimme siinä muun touhun ohessa keskustella kotihoitajien työstä. Toinen, sairaanhoitaja koulutukseltaan, tokaisi: "Kotihoitajat on katoava luonnonvara!" Niin tiukille heidät on vedetty. Se, että kännykän tunnistekuvista lasketaan montako minuuttia he viipyvät kunkin hoidettavan luona, on vain pieni pisara vaikeuksien valtameressä. Yksi suuri tekijä on, että terveyskeskuksen vuodeosaston hoitopaikkoja vähennettiin roimasti. Potilaita ei voida enää pitää siellä toipumassa kuntoon, koska tilaa ei ole. Heidät lähetetään heikkokuntoisina koihoitoon. Usein kotihoitajat sitten päivässä parissa toteavat, että huonokuntoisuuden vuoksi kotihoito ei onnistu, vaan on pakko lähettää potilas takaisin vuodeosastolle. - Mikä rasitus tuo siirto välillä kotiin onkaan potilaalle! Näin toipuminen pitkittyy tai seuraukset saattavat olla vakavampiakin.
Keskustelun päätteeksi samainen kotihoitaja ennusti painokkaasti: "Meitä ei hoida enää kukaan!" Kunpa vanhustenhoidosta päättävät näkisivät tilanteen todellisuuden eivätkä kuvittelisi asioiden olevan niin kuin he "paperilla" suunnittelevat...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
