Isä oli sairaalassa tiistaista 6.12. lauantaihin 10.12.2011. Hänen lonkastaan ja reidestään otettiin useamman kerran uusintakuvat. Murtumia ei näkynyt. Jalka ei kuitenkaan sietänyt astumista. Liikkuminen oli jokseenkin mahdotonta, koska samanpuoleinen solisluu oli murtunut eikä isä voinut tukea sillä kädellä kyynärsauvaan. Hän yritti pitää sauvaa vasemmassa kädessä ja tukea sillä ristiin oikean jalan puolelle. Sekä käsi että jalka sattuivat kovin.
Verikokeiden tulokset olivat muuten normaalit, mutta munuaisarvo koholla. Sen arveltiin johtuvan "kuivahtaneisuudesta", nestevajauksesta. Siksi isä oli tiputuksessa. Nesteytyksen lisäksi annettiin kipulääkitystä.
Muististaan isä oli itsekin huolissaan jo sairaalassa. Sattui niin arvaamattomia muistihäiriöitä. Esimerkiksi kun siskoni oli miehensä kanssa isää katsomassa ja samalla lämmittämässä kotona, he lupasivat viedä myös laatikkoon tulleet postit. Siihen isä oli todennut, että kyllä hänen siskonsa (siis 85-vuotias tätini) ne vie. Täti asui aikaisemmin samassa talossa vanhempieni kanssa. Hän muutti kuitenkin jo 30 vuotta sitten muualle. Siskoni ihmeteltyä asiaa isä oli itsekin oikein pelästynyt, miten hän voi niin väärin muistaa.
Loppuviikolla neuvottelin puhelimitse useita kertoja sairaanhoitajan, fysioterapeutin, sosiaalihoitajan ja vanhustyön ohjaajan kanssa isän jatkohoidosta. Sairaalan sosiaalihoitaja suunnitteli, että isä siirrettäisiin sairaalasta toipumaan vanhainkodin palveluasuntoon. Me siskoni kanssa emme pitäneet ajatusta hyvänä. Isähän ei päässyt yksin liikkumaan ja muisti oli hyvin epävarmaa eikä siellä olisi ollut hoitajaa aina avuksi saatavilla.
Oman perheeni kanssa puhuttuani päätimme, että toisin isän meille, jos hän itse siihen suostuisi. Suostuihan hän, mutta halusi ensin päästä käymään kotona. Piti tarkastaa postit ja varmistaa, että talossa oli kaikki kunnossa. - Ja meillä olikin odottamassa varmasti paras hoitaja, kääpiövillis, isän hyvä kaveri!
lauantai 14. huhtikuuta 2012
torstai 12. huhtikuuta 2012
Isän tapaturma
Ilmoitin isän päivän jälkeen lopettavani tämän blogin - ja sitten joulun aikaan isä pyysi: "Älä vaan lopeta sitä kirjottamista!"
Nyt flunssaa potiessani olen ajatellut, että saattaisin vielä jatkaa siitä, mihin marraskuussa jäin. Vallankin, kun joulukuun alussa isälle sattui tapaturma, josta seurasi kahden kuukauden sairasloma. Vähän tuosta sairaslomasta nipistettiin, että äiti pääsi kotiin viettämään 92-vuotissyntymäpäiväänsä helmikuun alussa.
Oli itsenäisyyspäivän aatto, maanantai 5.12.2011. Olen kirjoittanut kalenteriini, että "viime yönä satoi lunta maan valkoiseksi" ja "aamulla keittiön ikkunasta katsoessani iso punertavaturkkinen kettu jolkutteli kotikatua pitkin talomme ohi". (Nyt minäkin uskon naapureiden väitteen, että talomme takana olevassa metsikössä asustelee kettu. Ei se kyllä kolmejalkainen ollut, vaikka lapset semmoisesta ovat kertoneet.) Edellisen päivän olin ollut vanhempieni luona.
TAPATURMA
Isä oli käynyt tuona aattopäivänä asioilla kaupungissa ja kotonakin oli ollut hommia niin, että postinhaku oli jäänyt iltapäivän hämärään. Tie postilaatikolle oli jäinen. Isä oli levittänyt jään päälle sepeliä eikä hänen mieleensä ollut tullut, että polkupyörällä ajo tuolla kelillä olisi ollut jotenkin vaarallista. Postilaatikolle asti hän ei päässyt. Kaatui pyörällä ennen sitä. Jotenkin selvisi siitä pystyyn ja pyörään nojaten pääsi takaisin kotiin. Äidin viereen sänkyyn. Päästä tuli paljon verta. Isä yritti kuivata sitä pyyhkeeseen. Vuoto ei tyrehtynyt. Kuuden maissa alkuillalla hän sai soitettua siskolleni ja kerrottua tilanteen. Sisko soitti ambulanssin. Otti yhteyttä kotihoitoon toivoen, että sieltä joku ehtisi pian äidin luo. Sitten lähti ajamaan kotiin sen reilun tunnin matkan.
En enää muista, kumpi oli tullut ensin, ambulanssi vai kotihoito. Joka tapauksessa, kun siskoni ehti perille, ambulanssi oli jo käynyt ja kotihoitaja oli äidin kanssa.
YLLÄTYS
Siskoni oli soittanut ensiapuun ja kysynyt isän vointia. Hänelle oli kerrottu, että isä jää ainakin yöksi sairaalaan. - Yllättäin isä itse oli soittanut sairaalasta yhdentoista aikaan illalla. Pyytänyt laittamaan ulkovalot ja avaamaan oven lukosta, sillä hän oli tulossa kotiin!
Puoli kahdeltatoista yöllä taksi oli ajanut pihaan. Isä oli niin huonossa kunnossa, että taksikuski ei saanut autettua häntä pois autosta. Siskoni oli hakenut äidin pyörätuolin. Siihen hän ja kuljettaja yhdessä saivat nostettua isän ja vietyä sillä sänkyyn, takaisin äidin viereen. Äiti oli rauhallisena seurannut tilannetta, vaikka isä pää sidottuna oli kovin oudon näköinen. - Taksikuski oli katsellut vuorotellen äitiä ja isää ja kysynyt sitten, voiko hän nyt lähteä. Hän varmaan epäili, pärjääkö siskoni kahden niin huonokuntoisen vanhuksen kanssa yön yli.
Aamulla aikaisin siskoni lähetti tekstiviestin: "Isä tuli yöllä kotiin. En ymmärrä, miten hänet on voitu päästää niin huonokuntoisena..."
ITSENÄISYYSPÄIVÄ
Olimme jo ennen tapaturmaa sopineet, että menen vanhempiemme luo itsenäisyyspäiväksi. Lähdin tavallista aikaisemmin ja poikkesin mennessäni sairaalaan kysymään isän potilastietoja. Niitä ei oltu ehditty kirjoittaa. Isää hoitanut lääkäri oli vielä töissä ja hoitaja häneltä kysyttyään kertoi vain suullisesti, että isän oikea solisluu oli murtunut. Oikea lonkka ja reisi myös kuvattu. Niissä ei näkynyt murtumia. Isä ei kuitenkaan voinut yhtään astua oikealla jalalla. Päässä oli 13 (kolmetoista) tikkiä. Hän oli saanut myös aivotärähdyksen.
Lääkäri käski tuoda isän takaisin sairaalaan, mikäli tilanne näyttää niin vaativan.
Päästyäni kotiin ihan pelästyin isän nähdessäni. Hän istui äidin pyörätuolissa sairaalan paita päällään. Pää kokonaan valkoisen sukan sisään käärittynä, jotta paksut tukot ja siteet pysyivät paikoillaan. Samalta kai näyttivät aikoinaan useat sodassa haavoittuneet miehet.
Isä ei muistanut onnettomuudestaan oikeastaan mitään. Ei sitäkään, minä päivänä oli pyörällä kaatunut. Silmälasit, ne hyvät päivänvalossa tummenevat, olivat kadoksissa.
Hetken siskoni kanssa neuvoteltuamme ehdotimme, että isä vietäisiin takaisin sairaalaan ja äidille yritettäisiin saada hoitopaikka. Isä oli ensin lujasti vastaan. Oli sitä mieltä, että hän kyllä pärjää kotona. Vaikka ei pystynyt yhtään liikkumaan. Pyörätuolilla vietiin vessaankin.
Ei ollut mitään hoppua. Laitoin ruokaa. Söimme. Tosin äidin jouduin syöttämääm sängyssä, kun isä söi ruokapöydän vieressä äidin pyörätuolissa istuen. Isän oikea käsi oli silmukassa eikä hän olisi saanut käyttää sitä. Hän pystyi sillä kuitenkin syömään.
Vähitellen isä myönsi, että taitaa olla parempi palata sairaalaan. Kun lääkärikin niin oli sanonut.
Siskoni sai vanhustyönohjaajan puhelimeen itsenäisyyspäivästä huolimatta. Tämä oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen ja alkoi heti järjestämään hoitopaikkaa äidille. Äiti pääsikin vielä samana päivänä Tammikotiin.
Isä itse soitti taksin. Halusi, että he menevät äidin kanssa samalla autolla. Pyysi sitä varten invataksia ottamaan oman pyörätuolin mukaan, kun he molemmat äidin kanssa tarvitsivat sellaisen.
TARKKA KOIRA
Iltapäivällä kävin koiran kanssa kävelemässä ulkona. Kuljimme postilaatikolle päin. Tielle oli satanut uutta lunta. Yhtäkkiä koira alkoi kuoputtaa lunta ja nuuhkia maata. Lumen alta tuli näkyviin iso alue punaiseksi värjäytynyttä jäätä ja joku tummahko kappale. Kumartuessani katsomaan tarkemmin tunnistin siinä olevan pahasti vääntyneet silmälasien kehykset. Linsseistäkin jokunen palanen. Pikkukaveri oli löytänyt isän kaatumispaikan...
Invataksi tuli. Isä ja äiti molemmat työnnettiin pyörätuoleissa kyytiin. Isä sanoi, että ensin viedään äiti Tammikotiin, sitten hänet sairaalaan. Siskoni lähti yli yönkin kestäneen hoitorupeaman jälkeen ajamaan ensin Tammikotiin, jonne äiti oli menossa ja sieltä omaan kotiinsa. Minä ajelin suoraan sairaalan eteen odottamaan. Kun isää tuotiin ulos autosta kysyin, miten hän jaksoi matkan. "No, jotenkin", vastasi isä. Näki, että hänen oli ollut vaikea istua. Kipuja oli.
Taas mentiin ensiapuun. Kun isän paita riisuttiin tutkimuksia varten, huomattiin että koko hänen rintakehänsä oli tumman sinisenvioletti. Olikohan hän kaatuessaan lyönyt sen niin pahasti ohjaustankoon? Nyt lääkäri oli varma, että isä jäisi sisälle sairaalaan, todennäköisesti kirurgiselle osastolle.
Palasin takaisin kotiin lämmittämään leivinuunin ja järjestämään paikkoja, kun talo oli joksikin aikaa jäämässä ilman asukkaitaan. Kalenteriin olen merkinnyt, että omaan kotiin pikkukaverin kanssa ehdimme klo 22.30.
Nyt flunssaa potiessani olen ajatellut, että saattaisin vielä jatkaa siitä, mihin marraskuussa jäin. Vallankin, kun joulukuun alussa isälle sattui tapaturma, josta seurasi kahden kuukauden sairasloma. Vähän tuosta sairaslomasta nipistettiin, että äiti pääsi kotiin viettämään 92-vuotissyntymäpäiväänsä helmikuun alussa.
Oli itsenäisyyspäivän aatto, maanantai 5.12.2011. Olen kirjoittanut kalenteriini, että "viime yönä satoi lunta maan valkoiseksi" ja "aamulla keittiön ikkunasta katsoessani iso punertavaturkkinen kettu jolkutteli kotikatua pitkin talomme ohi". (Nyt minäkin uskon naapureiden väitteen, että talomme takana olevassa metsikössä asustelee kettu. Ei se kyllä kolmejalkainen ollut, vaikka lapset semmoisesta ovat kertoneet.) Edellisen päivän olin ollut vanhempieni luona.
TAPATURMA
Isä oli käynyt tuona aattopäivänä asioilla kaupungissa ja kotonakin oli ollut hommia niin, että postinhaku oli jäänyt iltapäivän hämärään. Tie postilaatikolle oli jäinen. Isä oli levittänyt jään päälle sepeliä eikä hänen mieleensä ollut tullut, että polkupyörällä ajo tuolla kelillä olisi ollut jotenkin vaarallista. Postilaatikolle asti hän ei päässyt. Kaatui pyörällä ennen sitä. Jotenkin selvisi siitä pystyyn ja pyörään nojaten pääsi takaisin kotiin. Äidin viereen sänkyyn. Päästä tuli paljon verta. Isä yritti kuivata sitä pyyhkeeseen. Vuoto ei tyrehtynyt. Kuuden maissa alkuillalla hän sai soitettua siskolleni ja kerrottua tilanteen. Sisko soitti ambulanssin. Otti yhteyttä kotihoitoon toivoen, että sieltä joku ehtisi pian äidin luo. Sitten lähti ajamaan kotiin sen reilun tunnin matkan.
En enää muista, kumpi oli tullut ensin, ambulanssi vai kotihoito. Joka tapauksessa, kun siskoni ehti perille, ambulanssi oli jo käynyt ja kotihoitaja oli äidin kanssa.
YLLÄTYS
Siskoni oli soittanut ensiapuun ja kysynyt isän vointia. Hänelle oli kerrottu, että isä jää ainakin yöksi sairaalaan. - Yllättäin isä itse oli soittanut sairaalasta yhdentoista aikaan illalla. Pyytänyt laittamaan ulkovalot ja avaamaan oven lukosta, sillä hän oli tulossa kotiin!
Puoli kahdeltatoista yöllä taksi oli ajanut pihaan. Isä oli niin huonossa kunnossa, että taksikuski ei saanut autettua häntä pois autosta. Siskoni oli hakenut äidin pyörätuolin. Siihen hän ja kuljettaja yhdessä saivat nostettua isän ja vietyä sillä sänkyyn, takaisin äidin viereen. Äiti oli rauhallisena seurannut tilannetta, vaikka isä pää sidottuna oli kovin oudon näköinen. - Taksikuski oli katsellut vuorotellen äitiä ja isää ja kysynyt sitten, voiko hän nyt lähteä. Hän varmaan epäili, pärjääkö siskoni kahden niin huonokuntoisen vanhuksen kanssa yön yli.
Aamulla aikaisin siskoni lähetti tekstiviestin: "Isä tuli yöllä kotiin. En ymmärrä, miten hänet on voitu päästää niin huonokuntoisena..."
ITSENÄISYYSPÄIVÄ
Olimme jo ennen tapaturmaa sopineet, että menen vanhempiemme luo itsenäisyyspäiväksi. Lähdin tavallista aikaisemmin ja poikkesin mennessäni sairaalaan kysymään isän potilastietoja. Niitä ei oltu ehditty kirjoittaa. Isää hoitanut lääkäri oli vielä töissä ja hoitaja häneltä kysyttyään kertoi vain suullisesti, että isän oikea solisluu oli murtunut. Oikea lonkka ja reisi myös kuvattu. Niissä ei näkynyt murtumia. Isä ei kuitenkaan voinut yhtään astua oikealla jalalla. Päässä oli 13 (kolmetoista) tikkiä. Hän oli saanut myös aivotärähdyksen.
Lääkäri käski tuoda isän takaisin sairaalaan, mikäli tilanne näyttää niin vaativan.
Päästyäni kotiin ihan pelästyin isän nähdessäni. Hän istui äidin pyörätuolissa sairaalan paita päällään. Pää kokonaan valkoisen sukan sisään käärittynä, jotta paksut tukot ja siteet pysyivät paikoillaan. Samalta kai näyttivät aikoinaan useat sodassa haavoittuneet miehet.
Isä ei muistanut onnettomuudestaan oikeastaan mitään. Ei sitäkään, minä päivänä oli pyörällä kaatunut. Silmälasit, ne hyvät päivänvalossa tummenevat, olivat kadoksissa.
Hetken siskoni kanssa neuvoteltuamme ehdotimme, että isä vietäisiin takaisin sairaalaan ja äidille yritettäisiin saada hoitopaikka. Isä oli ensin lujasti vastaan. Oli sitä mieltä, että hän kyllä pärjää kotona. Vaikka ei pystynyt yhtään liikkumaan. Pyörätuolilla vietiin vessaankin.
Ei ollut mitään hoppua. Laitoin ruokaa. Söimme. Tosin äidin jouduin syöttämääm sängyssä, kun isä söi ruokapöydän vieressä äidin pyörätuolissa istuen. Isän oikea käsi oli silmukassa eikä hän olisi saanut käyttää sitä. Hän pystyi sillä kuitenkin syömään.
Vähitellen isä myönsi, että taitaa olla parempi palata sairaalaan. Kun lääkärikin niin oli sanonut.
Siskoni sai vanhustyönohjaajan puhelimeen itsenäisyyspäivästä huolimatta. Tämä oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen ja alkoi heti järjestämään hoitopaikkaa äidille. Äiti pääsikin vielä samana päivänä Tammikotiin.
Isä itse soitti taksin. Halusi, että he menevät äidin kanssa samalla autolla. Pyysi sitä varten invataksia ottamaan oman pyörätuolin mukaan, kun he molemmat äidin kanssa tarvitsivat sellaisen.
TARKKA KOIRA
Iltapäivällä kävin koiran kanssa kävelemässä ulkona. Kuljimme postilaatikolle päin. Tielle oli satanut uutta lunta. Yhtäkkiä koira alkoi kuoputtaa lunta ja nuuhkia maata. Lumen alta tuli näkyviin iso alue punaiseksi värjäytynyttä jäätä ja joku tummahko kappale. Kumartuessani katsomaan tarkemmin tunnistin siinä olevan pahasti vääntyneet silmälasien kehykset. Linsseistäkin jokunen palanen. Pikkukaveri oli löytänyt isän kaatumispaikan...
Invataksi tuli. Isä ja äiti molemmat työnnettiin pyörätuoleissa kyytiin. Isä sanoi, että ensin viedään äiti Tammikotiin, sitten hänet sairaalaan. Siskoni lähti yli yönkin kestäneen hoitorupeaman jälkeen ajamaan ensin Tammikotiin, jonne äiti oli menossa ja sieltä omaan kotiinsa. Minä ajelin suoraan sairaalan eteen odottamaan. Kun isää tuotiin ulos autosta kysyin, miten hän jaksoi matkan. "No, jotenkin", vastasi isä. Näki, että hänen oli ollut vaikea istua. Kipuja oli.
Taas mentiin ensiapuun. Kun isän paita riisuttiin tutkimuksia varten, huomattiin että koko hänen rintakehänsä oli tumman sinisenvioletti. Olikohan hän kaatuessaan lyönyt sen niin pahasti ohjaustankoon? Nyt lääkäri oli varma, että isä jäisi sisälle sairaalaan, todennäköisesti kirurgiselle osastolle.
Palasin takaisin kotiin lämmittämään leivinuunin ja järjestämään paikkoja, kun talo oli joksikin aikaa jäämässä ilman asukkaitaan. Kalenteriin olen merkinnyt, että omaan kotiin pikkukaverin kanssa ehdimme klo 22.30.
Tunnisteet:
ensiapu,
invataksi,
kotihoito,
tapaturma,
vanhustyönohjaaja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)