SUNNUNTAI 23.HELMIKUUTA 2014

Terveyskeskuksessa ja sairaalassa


Aioin keskiviikkoaamupäivänä lokakuun yhdeksäntenä aloittaa syksyn kuntosalikauden. Ehdittyäni kymmenisen minuuttia treenata kuulin naulakon alla laukussani soivan puhelimen. Isä kysyi, pääsenkö heti tulemaan, kun Tammikodista oli ilmoitettu, että äiti lähetetään terveyskeskukseen kuumeen vuoksi. Äidin intervalliviikko oli alkanut maanantaina. Jo viikonvaihteessa olimme siskoni kanssa huomanneet äidin olleen tavallista väsyneempi.

Vaatteiden vaihto, auton nokka omaa kotia kohti. Pari voileipää vahvistukseksi, evästä laukkuun. Pieni lenkki pikkukaverin kanssa, koska olin ottamassa sen mukaan. Lähtiessäni oli äidin lääkäriaikaan puolisentoista tuntia, joten oletin ehtiväni Tammikotiin ennen kuin taksi lähtee viemään äitiä terveyskeskukseen. (Peltipoliiseilta ei tullut jälkeenpäin laskua. Ilmeisesti ainakin niiden kohdilla pysyin sallitussa nopeudessa.)

Tammikodissa olin puoli tuntia ennen vastaanottoaikaa. Hämmästyksekseni hoitaja kertoi, että äiti oli viety jo tunti sitten. Paaritaksi oli tullut liian aikaisin. - Nopeasti takaisin samaa tietä, olinhan kymmenisen kilometriä sitten ajanut terveyskeskuksen ohi. Koiralle huikkaus: " Shhh... Odota hiljaa!" ja sisään vastaanottoon. Kysyessäni äitiä, minulle kerrottiin että äidin nimistä henkilöä ei ole tullut terveyskeskukseen. Lähistöllä ollut hoitaja kuuli tilanteen ja pyysi minut mukaansa. Hän tutki tietokoneelta äidin tietoja. Tuloilmoitusta ei löytynyt. Sitten hän hoksasi: "Taksi toi tänne jonkun. Kenetkähän se toi?" Seurasin hoitajaa, joka lähti käytävän vieressä olevia ovia kohti. Viileässä huoneessa oli paarisänky, jolla makasi äiti. Ilman minkäänlaista peittoa ja tyynyä, yllään Tammikodissa puetut ohuet fleesehousut (ei aluhousuja), nilkkasukat (nilkat paljaina) ja fleesejakku, jonka alla ohut puuvillapaita.

Kumarruin silittämään äidin hiuksia. Ensimmäiset sanani taisivat olla: "Ei mitään hätää enää äiti. Me löydettiin sut!" Äiti makasi selällään pää vähän takakenossa, suu auki, silmät puoliraollaan. Hengitys rohisi, suussakin limaa. Silmät kääntyivät hitaasti minua kohti, mikään muu paikka ei liikkunut. Huomautin hoitajalle, ettei äidillä ollut edes peittoa. Hoitaja poistui. Vieressä olleella tyhjällä sängyllä oli filtti, jota ilmeisesti käytetään kuljetusten aikana. Nappasin sen äidin suojaksi. Laitoin huoneen oven raolleen ja kävin taas takaa kurkkaamassa joko isää näkyisi, kun hän oli luvannut tulla mukaan lääkäriin. Hän ehtikin prikulleen ilmoitettuna aikana ja alkoi heti hoitaa äitiä. Puhtaalla nenäliinalla hän puhdisti limaa äidin suusta. - Isää odottaessani hoksasin pikkupöydällä valkoisen kirjekuoren, jonka päällä ei lukenut mitään. Epäilin sen liittyvän äitiin. Uskalsin ottaa sen käsiini. Kuori oli sulkematon. Sisältä löytyi Tammikodin sairaanhoitajan selostus syistä, miksi äiti oli lähetetty lääkärille. Kuorta ei selvästikään kukaan ollut tutkinut ennen minua. Varmaankin taksikuski oli sen vain pöydälle jättänyt.

Huoneeseen tuli toinen hoitaja iloisesti laboritoriokärry mukanaan. Sanoi tullessaan, että äiti just tuotiin. Olin kysymysmerkkinä. Johan itsekin olin ollut paikalla aika tovin ja Tammikodissa sanoivat taksin käyneen tunti ennen siellä poikkeamistani. Hoitaja otti näytteitä ja antoi vanupuikon, jolla voi puhdistaa limaa. Aioin yrittää  antaa äidille myös vettä, kun huomasin pahvimukipinon pesualtaan vieressä, mutta hoitaja palasikin nopeasti mukanaan hyvin ystävällinen nuori mieslääkäri. Lääkäri kuunteli sydäntä ja keuhkoja, tunnusteli vatsaa. Sanoi sitten, että ainakin virtsatietulehdus on ja katetri pitää laittaa. Samaan hengenvetoon totesi isään ja minuun katsoen kirjoittavansa heti lähetteen ensiapuun.

Koska isä oli äidin luona, päätin tässä välissä käydä lenkittämässä pikkukaverin, joka kärsivällisesti odotti autossa. Ollessani vielä sillä reissulla isä soitti ja kertoi, että äitiä lähdettiin jo viemään ensiapuun. Syötinkin kaverini auton takapenkillä, kun en yhtään tiennyt, kuinka pitkäksi sen odotusaika venyisi. Sitten riensin ensiapuun, josta löysin isän ja äidin. Ensiavun lääkäri ei vielä ehtinyt tutkimaan äitiä. Äidin piti yhä odottaa. Nyt kuitenkin hoitaja oli lähellä. Omaisetkaan eivät saa viipyä ensiavussa kuin hetken, niinpä hoitaja antoi meille numeron, johon voi soittaa ja kysyä äidistä. Heillä oli meidän yhteystietomme.

Ajoimme isän kanssa peräkanaa kotiin. Viiden aikaan iltapäivällä isän puhelin soi. Lääkäri kysyi, elvytetäänkö äiti vielä, jos sydän sattuisi pysähtymään. Kuulin isän sanovan: "Onks siellä nyt semmonen tilanne? Kyllä kaikki tehdään. Mitä lapsetkin siitä ajattelisivat..." Kuuden aikaan illalla puolestani soitin hoitajalle kysyäkseni äidin voinnista. Hoitaja ilmoitti, että just nyt hän laittoi menemään tipan, jonka mukana on antibioottia ja suoloja. Hän kertoi myös, että äiti viedään sairaalan sisätautiosastolle. Itsekseni ihmettelin, miten on mahdollista, että äiti on lähetetty jo aamupäivällä lääkäriin kuumeen ja heikon yleisvoinnin vuoksi eikä hän ole koko päivänä saanut pisaraakaan nestettä ennen kuin nyt aloitettiin nesteytys.

Sairaalan vierasaika päättyy seitsemältä illalla. Niinpä pikkukaveri taas autoon ja peräkanaa isän kanssa ajamaan kohti sairaalaa. Sisääntuloaulassa näimmekin äitiä juuri vietävän osastolle ja pääsimme kertomaan hänelle, että mekin olemme täällä. Osastolla hoitaja työnsi äidin hetkeksi käytävän sivuun odottamaan. Kun isä kumartui juttelemaan äidille, äiti käänsi katseensa isään ja huulilla käväisi hymy. Paraneminen oli jo alkanut!

Vähän aikaa olimme äidin vieressä huoneessa, jonne hänet vietiin. Tuli turvallinen olo: äiti oli nyt sairaalahoidossa!  Kello tulikin iltaseitsemän. Vilkuttelimme äidille ja lupasimme tulla seuraavana päivänä katsomaan. Parkkipaikalta isä lähti yksin kotiin ja minä kaverini kanssa ihan eri suuntaan omaan kotiimme.