Oletteko te vieläkin täällä kaksin?

Ambulanssi tulikin nopeasti isänpäivän iltana. Nähtyään isän ambulanssin ensihoitaja kysyi: "Oletteko te vieläkin täällä kaksin?"

Olimme isän kanssa nostaneet äidin sängystä geriatriseen pyörätuoliin ruokailua varten, kun äiti isän häntä keittiöön työntäessä luiskahti tuolista lattialle. Olin jo pesuhuoneessa käsiäni pesemässä, kun kuulin isän puheesta jotain yllättävää tapahtuneen. Juoksin keittiöön, missä näin äidin makaavan pyörätuolin edessä selällään lattialla. Äiti ei valittanut. Katseli vain hiljaa. Näytti siltä, ettei hän ollut loukannut itseään. Niinpä nostimme hänet takaisin pyörätuoliin.

Äiti ei syönyt ihan niin hyvällä ruokahalulla kuin viime aikoina yleensä, aika paljon kuitenkin. Ruoan jälkeen hän istuskeli kahviin asti koko ajan jutellen, tosin katse oli hieman kärsivä. Kahvileivät maistuivat hänellekin.

Nostaessamme äitiä takaisin sänkyyn äiti valitti, kovinkin. Jonnekin sattui. Kun äiti sänkyyn päästyään oksensi ja alkuillalla vielä toisenkin kerran, aloin pelätä, että hän oli kuitenkin saanut aivotärähdyksen. Iltahoitajan kanssa huomasimme, että äidin toisessa sääressä oli ison iso mustelma. Emme uskaltaneet odottaa aamuun, vaan isä soitti ambulanssin.

Sairaalassa äiti pääsi heti tutkimuksiin. Me isän kanssa jäimme odottelemaan. Koska äiti oli rauhallinen ja tutkimukset näyttivät kestävän kauan, emme viipyneet pitkään. Lähtiessämme silittelin äidin käsivartta sanoen: "Hyvää yötä! Olet nyt tämän yön täällä ja sitten huomenna katsotaan." Äiti nyökkäsi ja hymyilikin.

Vielä kymmenen aikaan illalla tutkimukset olivat kesken, kun puhelimitse kyselin äidin vointia.
Maanantaiaamuna saimme tietää, että sydänfilmi oli hyvä, verikokeissa ei ollut mitään erikoista ja jalan vammakaan ei ollut mustelmaa pahempi. Äiti vaikutti normaalikuntoiselta, oli syönyt aamupalankin. Koska oli alkamassa intervalliviikko, tuttu invataksi haki äidin sairaalasta ja kävi poimimassa isän kotoa mukaan viemään äitiä Tammikotiin. Isä kertoi, että äiti istui autossa hyvin tyytyväisen oloisena.

Äiti onkin pitkään ollut enimmäkseen hyväntuulinen. Kotihoitajat ovat saaneet kirjoitella hoitovihkoon, että äiti on ollut juttelevainen ja iloinen, usein nauravainen. Samoin ovat kertoneet Tammikodin hoitajat.

*************************************************************************************
Kirjoittamiseni on koko ajan harventunut. Edellisestä kerrasta alkaa olla jo puoli vuotta. Monia mukavia hetkiä olisi ollut kerrottavana, aikaa vain on puuttunut. - On aika lopettaa blogi, omaishoito jatkuu...