Vanhainkodin alamäki

Vanhainkoti on taantunut kolmenkymmenen vuoden aikana! Äiti oli siellä ensimmäisen kerran intervallissa maanantaista 19.7. maanantaihin 26.7.2010. Kävin isän kanssa yhdessä äitiä katsomassa tuon viikon torstaina.
Oli kova helleviikko. Kun ehdimme perille, totesimme tyhjän pyörätuolin ulko-oven tönkkänä toimittavan ilmanvaihdon virkaa. Tuoli täytyi siirtää pois, että pääsimme sisään ja asetella sitten taas takaisin, jotta ovi ei olisi mennyt perässämme kiinni. Päästyämme käytävän puolelle huomasin heti äidin oleskelutilassa pyörätuolissa kummallisessa asennossa. Kiirehdin hänen luokseen. Äidin niska oli retkahtanut pahasti taaksepäin. Pyörätuolissa ei ole niskatukea. Mehu oli kaatuneena ja sukat mehusta ihan märkinä. Pöydän ääressä istui yksi toinen potilas, hoitajia ei paikalla. Äiti nukkui. Silittelin äidin käsivartta ja juttelin hänelle niin, että sain hänet hereille. Mutta äiti ei saanutkaan liikutettua päätään. Niska oli jäykistynyt. Isä nosti hitaasti ja varovaisesti äidin pään pystyyn. Kello oli puoli viiden paikkeilla. Äidin oli täytynyt istua paikallaan niska retkahtaneena pitkään. Lähdimme viemään äitiä sänkyyn lepäämään. Jostain siihen samalla hetkellä ilmestyi nuori tyttö, joka ilmoittikin tulleensa juuri äitiä hakemaan. Perässämme äitiä sänkyyn laittamaan riensi myös oikein hoitajan puvussa ollut vanhempi nainen. Hän tokaisi tiukasti ja tylysti minulle:"Oletteko käynyt täällä joka päivä?" Kerroin anteeksipyytävästi olevani tällä viikolla vasta ensimmäistä kertaa, kun minulla on niin pitkä matka. Isä kiirehti siihen puolustautumaan, että hän on käynyt joka päivä, johon hoitaja totesi isän nähneensäkin. (Isä kävi kaksi kertaa päivässä.)

Entä sänky? Isä kertoi, että aluksi äiti oli ollut viereisessä sängyssä, jossa oli vain toinen laita. Sänky oli aseteltu laidaton puoli seinään kiinni, jottei siltä puolelta pääsisi putoamaan. Mutta kun se jäljellä oleva laita oli rikki niin, ettei sitä saanut laskettua, äiti oli siirretty sänkyyn, jossa patja ja sänky olivat ihan eri paria. Molemmilla puolilla patjan ja sängyn laidan välillä oli isot tyhjät tilat, joista äiti olisi voinut pudota ja loukata itsensä! Lähdin etsimään hoitajaa pyytääkseni täkkejä tai muuta patjan ja sängyn laitojen väliin. Ei hoitajia löytynyt yhtään mistään. Toinen sängyssä ollut hoidokki huoneessa alkoi kutsua hoitajaa auttamaan peittoa päälle, kun hän ei itse saanut. Huone oli varjon puolella ja ikkunat auki (onneksi sillä helteellä). Ymmärsin jo, että hoitajan saaminen avuksi on siinä talossa erittäin vaikeaa ja kävin auttamassa peiton päälle. Sain kauniit kiitokset. Samalla tulin vilkaisseeksi ympärilleni ja huomasin kaikkien huoneen sänkyjen olleen erilaisia. Varmaan jostain kerättyjä vanhoja.

Yritin jälleen etsiä hoitajia. Turhaan. Palattuani äidin luo alkoi jostain kuulua kovaa huutoa: "Paljonko kello on?" ja "Koska ruoka tulee?". Huuto kuulosti tulevan ihan läheltä ja toistui toistumistaan. Vilkaisin käytävään. Huoneen oven takana käytävän päässä istui pyörätuolissa mies lippalakki päässä, selkä käytävään päin, kasvot kohti päädyn ikkunaa, jonka takana kasvoi isoja puita. Autojen hurina kuului niiden takana olevalta tieltä. Pyörätuolin pöytälevyllä oli kaatunut kahvimuki. Miehen vaatteet olivat kahvista märät ja lattialla oli kahvilammikko.
Myös vastapäisen huoneen ovi oli selällään asti auki, jolloin näiden kahden huoneen ovet muodostivat käytävään seinän niin, ettei miestä voinut nähdä. Miehellä oli pieni kolo käytävän päässä. Kävin kertomassa hänelle, että kello on viisi.

Monenkohan kerran kuljin käytävää edestakaisin, kun lopulta toisesta kerroksesta tuli hoitaja alas ja sain pysähdytettyä hänet. Hän tuli tuomaan täkkejä äidin sängyn "paikkaamiseksi" ja saatiin uudet sukatkin, jotka vaihdoin äidille märkien tilalle.

Vaikealta tuntui äiti tähän taloon jättää. Lähtiessä vilkaisin miestä käytävän päässä. Hän oli nukahtanut pyörätuoliin. Heti ulos ovesta ehdittyämme (järjesteltyämme ensin sen pyörätuolin taas paikoilleen oven tönköksi) aloimme isän kanssa puhua, että äidin intervallijaksot pitää saada siirrettyä muualle. Mietittiin, mitä muita mahdollisuuksia olisi. Isä alkoi kysellä asiasta heti perjantaina. Seuraavan viikon alussa, kun äiti oli jo kotona, isälle luvattiinkin, että äiti pääsee Tammikotiin. Kuitenkin vasta elokuun 30. päivä alkavalle intervallijaksolle, joten yksi viikko vanhainkodissa oli vielä edessä.

Siskoni kävi hakemassa isän kanssa äidin kotiin tältä ensimmäiseltä vanhainkodin viikolta. Hän kertoi äidin olleen suunnattoman iloinen, kun pääsi kotiin. Hän kertoi myös, että mies siellä käytävän päässä oli huutanut kovalla äänellä moneen kertaan: "Avatkaa ovi sieltä toisesta päästä!" Siskoni mukaan käytävä oli hyvin tunkkainen ja ihan pissanhajuinen.

Mummuni, isän äiti, oli muutaman kuukauden syksyllä 1978 tässä samassa vanhainkodissa. Muistikuvani siltä ajalta on, että talo oli silloin puhdas ja siisti. Kun meni mummua katsomaan, hoitaja tuli heti ystävällisesti kertomaan, mitä mummulle kuuluu. Äiti oli nyt samassa käytävässä kuin mummu silloin. Silloin kukaan ei huutanut hoitajia. Hoitajat olivat läsnä. Oletettavasti heitä oli enemmän kuin nyt. Varmaan myös siistijöitä ja muuta henkilökuntaa.

Iloinen asia kuitenkin oli, että äidin käsi parani tuon ensimmäisen vanhainkodin viikon aikana. Se ei sittenkään ollut murtunut. Toisen vanhainkodin intervalliviikon jälkeen (9.8. - 16.8.2010) äidin käsivarressa oli vertavuotava iso haava. Sitä ei oltu hoidettu millään tavalla eikä siitä kerrottu mitään. Kotihoitajat saivat sen kuitenkin hyvin paranemaan. Äidin käsivarret olivat myös tuon intervallin jäljiltä suurilla mustelmilla. Niidenkään alkuperää ei tiedetä. Tuon viikon jälkeen äiti oli koko kaksi viikkoa kotona poikkeuksellisen hymyileväinen, hyväntuulinen, kärsivällinen ja rauhallinen.

Viime viikon äiti olikin sitten intervallissa Tammikodissa. Kävin myös siellä häntä katsomassa isän kanssa. Tunnelma oli aivan erilainen kuin vanhainkodissa. Rauhallinen ja leppoisa. Luulen, että hoidokit tuntevat olonsa siellä turvalliseksi. Hoitajia tuskin sielläkään on enempää kuin vanhainkodissa. Tämän viikon maanantaina äiti tuli taas kotiin. Oikea nilkka oli aluksi tavallista enemmän paisunut, mutta toissayönä se oli jo laskenut. Nyt kuitenkin saamme olla rauhallisella mielellä, kun tiedämme, että äiti saa jatkossakin olla intervallijaksot Tammikodissa.